Jacqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate

"Ole kiltti, äläkä mieti, Calpurnia. On vaarallista, kun sinä mietit."

On vuosi 1899, paikkana Texas. Calpurnia Tate, Callie Vee, käytännössä kaksitoistavuotias tyttö, on yksi seitsemästä lapsesta ja joukon ainoa tyttö. Kuumana kesäpäivänä Callie huomaa, että pihalla on kahdenlaisia heinäsirkkoja: normaaleja vihreitä ja aivan uudenlaisia keltaisia. Mistä keltaiset heinäsirkat ovat oikein tulleet, ovatko ne uusi laji?

Heinäsirkkojen kautta Callie pääsee tutustumaan salamyhkäiseen vaariinsa, joka puuhailee outoja kokeita laboratorioksi kutsumassaa vajassa. Pelottava lohikäärmevaari näkee pienen tytön innostuksen, ja juhlallisen hetken, jona vaari lainaa Callielle ihmeellisen Lajien synnyn, jälkeen kaksikosta tulee huima tutkimustiimi.

Olin muuttunut pengertä kömpiessäni tutkimusmatkailijaksi, ja ensimmäinen asia, jonka olin löytänyt, oli toinen oman, omituisen lajini edustaja, joka asui kanssani saman katon alla. Kodissamme asui aarre, eikä kukaan muu saisi tietää hänestä.

Orastavan tutkijan uran aloittaminen ei kuitenkaan ole Callielle helppoa, kun tuohon aikaan Texasissa naisen oletetaan olevan vain hyvä vaimo ja osaavan hyvin ruoan laittoa, pianonsoittoa ja sukkulapitsin tekoa. Aina eivät murheeseen auta edes vaarin kertomukset kuuluisista naistutkijoista tai jännittävät tutkimusretket joenrantaan.

Voisinko mitenkään saada vaimon? mietin painaessani veitsen tummuneeseen c:hen. Yritin leikata kauniita viipaleita mutta epäonnistuin surkeasti ja jouduin lopulta lusikoimaan lautaselle pelkkiä muruja, jotka muistuttivat enemmän omenahyvettä kuin piirakkaa.

Samaan aikaan Texasissa kuhisevat muut muutoksen tuulet. Uusi vuosisata lähestyy, vapaaseurakuntaa kauhistellaan ja markkinoilla voi nähdä sellaisia omituisuuksia kuin automobiilin tai juoda uutta omituisen virkistävää juomaa, Coca-Colaa. Ja aivan kuin tässä ei olisi tarpeeksi Calpurnialla aiheuttavat harmaita hiuksia niin vanhemman veljen Harryn kosioretket kuin nuorempien veljien typeryys tyttöjen suhteen.

Jacqueline Kellyn Luonnonlapsi Calpurnia Tate (Karisto, 2011; The Evolution of Calpurnia Tate 2009) on poikkeuksellisen hurmaava nuortenkirja. Siinä on jotain samaa kuin vaikkapa L.M.Montgomeryn Runotyttö-kirjoissa, sitä vanhanaikaista hurmaavuutta ja kummallisia käyttäytymissääntöjä, maailma jossa taivasta kuvataan että se on kuin rastaanrinta. Sisällön lisäksi kirjassa on ihanaa myös todella kaunis kansi, jonka voisin ottaa vaikka tauluksi seinälleni.

"Tämän kerran. M-u-t-a-n-t-t-i."
"Minusta se kuulostaa paremmalta kahdella a:lla. Mutaatti. Mikä se edes on? Mitä se tarkoittaa?"

Calpurnia on viehättävä, toisinaan pikkuvanha tyttö joka vei sydämeni täysin heti alusta asti. Hänellä on jopa syntymäpäivät samassa kuussa kuin minulla! Niin ja no, oikeastaan kaikki kirjan hahmot olivat minusta ihania jurosta mutta hyväsydämisestä vaarista heikkohermoiseen äitiin ja topakkaan keittäjättäreen. On myös mainittava, että kirjassa käsiteltiin luonnontutkimusta todella asiantuntevasti ja tarkasti tekemättä siitä silti tylsää (ja eihän se toki muutenkaan ole mielestäni tylsää!).

Tunsin myös sympatiaa Callien yrittäessä ymmärtää suuren herra Darwinin Lajien syntyä. Olen itse yrittänyt kerran tätä evoluutiobiologian merkkiteosta lukea ja jätin suosiolla jossain kolmasosan hujakoilla urakan kesken; Darwinin ansiot ovat kiistämättömät mutta selkeää tekstiä hän ei kyllä mielestäni osannut tuottaa lainkaan (vaikka syynä saattaa toki olla myös aikakausi ja niin päin pois).

Biologian kenttäkurssi oli äärimmäisen osuva lukuhetki tälle teokselle. Calpurnian puuhat viihdyttivät minua iltaisin suunnattomasti, pitivät koti-ikävän kaukana ja muistuttivat omista pienenä tekemistäni luontotutkimuksista. Muistan esimerkiksi tutkimusvihkoni, johon olen otsikon Hiekka alle kirjoittanut Rannalla on hiekkaa. Hiekassa voi leikkiä hiekkaeläimillä. ja hienosti myös ottanut hiekkanäytteen, joka on tallennettu kontaktimuovin alle.

Kaiken kaikkiaan Luonnonlapsi Calpurnia Tate on esimerkillinen nuortenkirja, josta pystyi vähän vanhempikin "nuori" nauttimaan täysin rinnoin. Kaikkien, jotka ovat joskus ihmetelleet kasvien kasvua, keräilleet ötököitä tai miettineet luonnonilmiöiden tulisi lukea tämä. Jos ei muuten, niin vanhojen aikojen muistelemiseksi.

Kirjasta on kirjoittanut ihanasti myös Katja, jonka kautta tämän pienen helmen löysinkin.

Eräterveisiä!

Ajattelin tässä vielä ilmoitella, että olen edelleen hengissä täällä pöpelikössä. Viikko on mennyt yllättävän nopeasti, ainoastaan iltaisin huomaa potevansa pientä koti-ikävää. Huomenna pääsee onneksi viikonlopuksi tuttuihin maisemiin ja hakemaan ennen kaikkea lisää lukemista!

Viime päivityksen jälkeen olemme tutustuneet niin planktoniin kuin pohjaeläimiin, ja tänään tarvoimme kahdella erilaisella suolla viitisen tuntia. Paahde on mieletön (huomaan taas, että en ole helleihminen), onneksi välillä tuulee. Iltaisin ei kyllä meinaa uskaltaa ulos hyttysarmeijoiden takia.

Kaikkea jännittävää on kyllä tullut havaittua. Plankton näytti todella kauniilta mikroskoopilla ja pohjaelämistöstäkin löytyi jos jonkinlaista vipeltäjää. Soilta onnistuimme bongaamaan muutaman harvinaisenkin kasvin (kuvassa punakämmekkä) ja olemme sekä kuunnelleet kaikuvaa käen kukuntaa että nähneet pyyn ja liron pienine poikasineen.

 Tabellaria-piilevä.

 Sissisoturi avosuolla.

Cecilia Samartin: Nora & Alicia

Hän pitää ehdottomasti mangojäätelöstä kookosjäätelöä enemmän. Hänen lempinumeronsa on yhdeksän, sillä se on meidän senhetkinen ikämme, ja jos yhdeksän olisi henkilö, se olisi lumoava nainen, kabareelaulaja, jolla on pitkät sääret ja keinuvat lanteet. Minä taas en osaa valita mangon ja kookoksen välillä, ja jos mukaan otetaan vielä papaija, hämmennyn täysin.

Cecilia Samartinin Nora & Alicia (Bazar, 2011) on tarina kahdesta kuubalaisesta serkustytöstä, joita ei voinut lapsina erottaa mikään. Yhdessä he söivät mangojäätelöä, kävelivät Varaderon rannalla ja uivat turkoosinsinisessä meressä isoisänsä opastuksella. Näin, kunnes kaikki muuttui; Kuuban presidentti Batista syöstiin vallasta ja uudeksi hallitsijaksi nousi se mies, Fidel Castro.

Kommunismista tuli uusi uskonto, ja moni kuubalainen anoi viisumia Yhdysvaltoihin paremman tulevaisuuden toivossa. Niin myös Nora perheineen pakeni luhistuvasta Kuubasta, gusanon eli petturin leima otsassaan, ainoana matkatavaranaan Beban, mustan kotiapulaisen, neuvo oman sydämen säilyttämisestä. Uudelle kotimaalle saisi luovuttaa ainoastaan aavesydämensä.

Nora jatkaa tarinan kertojana. Elämä Yhdysvalloissa on erilaista; englannin kieli on vaikeaa ja kulttuurikin poikkeaa paljon totutusta. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ole, sillä Kuubaan ei ole palaamista, ja uuteen elämään on vain totuttava. Uutisia saadaan harvoin sähkösanomien ja kirjeiden kautta, joiden sisältöä hallitus valvoo. Kaipuu ei kuitenkaan poistu sydämestä.

-- että jos katsoi oikein tarkkaan, kaipuun saattoi nähdä. Se oli kuin läpinäkyvä teippi pakkauksen ympärillä tai ohut lanka, joka kannatteli Peter Pania tämän liidellessä näyttämön yllä.

Aliciakaan ei poistu Noran mielestä vuosien aikana, ja naiset ryhtyvät kirjeenvaihtoon jonka taajutta säätelee niin poliittinen tilanne kuin elämänmuutoksetkin. Alician kirjeiden kautta Nora pääsee vierailemaan rapistuvassa Kuubassa, ja kaipaa sinne yhä enemmän.

Nora & Alicia on kertomus rakkaudesta, kaipuusta ja suuresta ystävyydestä. Tarina on höystetty meren kohinalla, kuumalla auringolla ja vahvalla kahvilla. Muita kantavia teemoja ystävyyden lisäksi ovat ainakin rotuerottelu, juuret ja sisäinen sankaruus.

Suosikkikohtiani kirjassa olivat kuvaukset Kuubasta. Kuuba kuvataan paahteisena ja kauniina saarena, kuin eksoottisena hedelmänä, jonka löytäminen on harvinaista herkkua. Halusin kuvitella sen sellaisena, kuin se on Noran lapsuudenmuistoissa, meluisana ja ystävällisenä paikkana.

Kirja oli aiheeltaan vaikuttava ja kaunis. Loppua kohden se ei juonellisesti ollut sitä mitä odotin, mutta en kuitenkaan kyennyt viimeisten kymmenien sivujen aikana laskemaan kirjaa pois. Pidän tätä hyvänä kirjana, sellaisena jonka luin mielelläni mutta jota en silti laittaisi suosikkikirjojeni listalle. Jotain sellaista tässä oli, että en päässyt täysin sydämin mukaan kuin hetkittäin. Aion silti pitää Senor Peregrinon lukulistallani.

Olin tapaamassa Samartinia Suuressa Kuussa maaliskuussa. Tilaisuudessa Samartin puhui kirjastaan todella innostavasti ja kauniisti, ja ihailen sitä matkaa jonka hän on tämän kirjan avulla tehnyt omassa elämänhistoriassaan. Oli myös hämmentävää ja hienoa tietää, että suurin osa kirjan tapahtumista on muokattu Samartinin sukulaisten ja tuttavien muistoista.

Kuubassa ovat vierailleet ainakin Hanna, Katja ja Leena Lumi.

Suojuoksua

Täällä on lämmin ja paljon tekemistä. Motivaatiokin tuli kylään. Juoksin suolla ja pyydystin pihlajaperhosen. Look on uskomaton. Lisää päivästä täällä.

Terveiset Lammilta

Seuraavat kaksi viikkoa lienevät minun osaltani vähän hiljaisemmat, olen nimittäin "pakollisella" metsäretkellä biologian opintojen merkeissä täällä Lammin biologisella asemalla. Asuntola näyttää lähinnä vankilalta ja hyttysiä on enemmän kuin riittävästi, mutta laituri on korjattu ja onhan tälle viikolla luvattu kauniita säitäkin. Huomenna selviää lisää siitä, mitä nämä kaksi viikkoa tuovat tullessaan.

Tämä viikkohan meni paljolti työn merkeissä, helatorstain vapaasta nauttiessa ja eilisissä serkkuni lakkiaisissa. Pienestä serkussarjastani on nyt lakitettu huimat neljä kuudesosaa.

 Jo valmiiksi koti-ikäväistä leireilijää yritettiin piristää tällaisella aamiaisella.

Otin toiveikkaana mukaani kuitenkin kesken olevan Cecilia Samartinin Nora & Alician ja Jacqueline Kellyn Luonnolapsi Calpurnia Taten. Saa nähdä ehdinkö lukea, mutta tavoitteena olisi. Edes vähän. Viikonlopuksi täältä pääsee onneksi pois.

Kävin äsken empiirisesti testaamassa Pääjärven lämpötilaa, kyllähän siellä tarkeni puhaltaa. Taidan ottaa tavaksi. Ihanaa alkavaa kesäkuista viikkoa, blogitoverit ja lukijat!

Jos kenttäkurssin touhut kiinnostavat enemmän blogaan niistä verkkolehti Luovassa.