Huhtihaaste osa 2 ja sunnuntaijuttuja

Toinen sukellus huhtihaasteeseen tulee tässä. Viikonloppu oli sen verran kiireinen, että sunnuntaillehan tämä sitten meni. Eilen lauantaina olin Tampereella kuuntelemassa mieheni bändin keikkaa, perjantaina roudasimme loput kirjat uuteen kotiinsa ja katsoimme illalla The Producersin (mikä elokuva, mikä musikaali!) nollaukseksi. Mutta haasteeseen..

Päivä 06 – kirja, joka tekee sinut surulliseksi

Tähän on vastattava Josh Groganin Marley ja minä, hurmaavasta koirasta kertova tositarina. Oikeastaan surullinen on vähän väärä ilmaus tähän, haikea olisi oikeellisempi, sillä luin tämän kirjan vähän sen jälkeen kun rakas kultainennoutajani Meri lähti muille maille. Tämä kirja sekä lietsoi ikävää että auttoi sen surun kanssa. Meri on edelleen ajatuksissani joka päivä. (yllä olevassa kuvassa kaunotar vuonna 2005)

Päivä 07 – mielestäni aliarvostetuin kirja

Tätä kohtaa pohti moni muukin bloggari myös siltä kannalta, että tokihan monella kirjalla on aina oma kannattajakuntansa mutta siitä ei välttämättä ole sitten kohkattu yleisesti niin paljon. Minä voisin taas nostaa esille rakkaat Jonathan Carrollit, jotka eivät nyt liene aliarvostettuja mutta Suomessa kovin vähälle huomiolle jääneitä. Carrollilta on suomennettu teokset Naurujen maa ja Valkoiset omenat. Maagista realismia, ihania ja kamalia hahmoja, mielettömiä ajatuksia. Minä pidän.

Päivä 08 – mielestäni yliarvostetuin kirja

No niin, nyt ennen kuin joku hyökkää minun kimppuuni niin selitän vähän. Tuo yliarvostettu on aika kova sana tässä, ja mietin että voinko nyt valita tätä Tuulen viemää tähän kohtaan sillä arvostan kyllä kirjaa siinä mielessä, että onhan se hieno ajankuvaus, siinä on tehty ihan mieletöntä taustatyötä ja se on hyvin kirjoitettukin. Mutta. En tiedä mikä siinä oli mutta minä en vain lämmennyt Scarlettille. En sitten yhtään. Täytyy tosin tunnustaa että luin Donald McCaigin Rhett-kirjan, koska rupesi kiinnostamaan että olisiko siinä sitten lisää jotain uutta ja hienoa. Mutta Scarlett ja minä, ehei, ei toiminut meillä. Että oikeastaan tämä on enemmän henkilöiden välistä skismaa kuin puhdasta kirjavihaa. 

Päivä 09 - kirja, josta en uskonut pitäväni mutta johon rakastuin

Komppaan tässä nyt P.S.Rakastan kirjoja-blogin Saraa. En todella uskonut pitäväni Pottereista kun silloin aikanaan kesäpäivänä, jona en jaksanut lähteä kirjastoon, kävin tonkimassa pikkuveljeni kirjahyllystä ensimmäisen Potterin. Ja sinnepä sukelsin, velhojen ja muiden maailmaan. Sen kesän päiväkirja on täynnä Potter-hehkutusta, samaistuin Hermioneen niin todella paljon. Ja kaikki Potterit ovat edelleen hyllyssä, englanniksi tosin, ja niihin palaan aina silloin tällöin uudelleen. Etenkin kolme ensimmäistä ovat sellaisia lohtukirjoja. Ja täytyy myöntää, että olen vähän ylpeä siitä että kuin Pottereita ennen kuin ne olivat niin iso juttu. Tai sitten en vaan ollut kuullut mistään että se oli iso juttu.

 

Päivä 10 – suosikkiklassikkoni

Tähän olisi varmaan voinut vastata jollain Hemingwaylla, ja mietin myös voisiko Pierre La Muren Punaisen myllyn laskea klassikoksi mutta päädyin kuitenkin Austeniin. Ylpeys ja ennakkoluulo on minun ehdoton suosikkini Austeneista, ainakin tähän mennessä. Hauska, hurmaava, jännittäväkin. Katsoin BBC:n version vähän kirjan lukemisen jälkeen ja olin onnesta soikeana, sillä kaikki oli juuri niin kuin olin sen päässäni nähnyt. Hip hei Elizabeth ja herra Darcy!

***

Ai niin, täytyy nyt vielä esitellä, että se kirjahylly ei näytä enää niin kamalalta kuin edellisessä kuvassa. Olen aika onnellinen, kun kaikki kirjat asuvat nyt taas samassa kodissa minun kanssani.

Huomenna kohti Pariisia. Pakkaus on tehty ja miettiminen on jo tässä vaiheessa kuumeinen; mitä jos unohdin jotain tosi olennaista ja kaikki tämä perinteinen matkahäsläys. No, olennaiset passi, liput ja kamera on ainakin jo messissä joten eiköhän tästä kunnialla selvitä. Ihana ihana Pariisi <3 Nyt sohvalle; tortilloja letuilla (koska unohdimme ostaa niitä tortilloja..) ja Amélie valmistautumiseksi huomiseen. Palaan blogin ääreen sitten viikon päästä taas. Au revoir!

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras

Kvanttivaras (Gummerus, 2011) eksyi lukupinooni vahingossa, sillä sain työtehtäväksi kirjoittaa siitä arvostelun nuorten tiedeverkkolehti Luovaan. Kvanttivarasta on nyt viime aikoina hehkutettu mediassa, onhan se suomalaisen kirjailijan alunperin englanniksi kirjoitettu teos. Kirjan on suomentanut Antti Autio. Kvanttivaras on kaavaillun trilogian ensimmäinen osa.

Tarina alkaa, kun varas Jean le Flambeur on vankina dilemmavankilassa, josta hänet yllättäen pelastetaan. Pelastava enkeli, nainen nimeltä Mieli, ei kuitenkaan ole hommissa pelkkää hyväntahtoisuuttaan, vaan hänen omalla pomollaan on varkaalle tehtävä, joka pitäisi vastapalveluksena suorittaa. Tästä päästäänkin sitten sekä suorittamaan rikosta että selvittämään varkaan hieman kadoksissa olevaa identiteettiä.

"On minulla nimikin, nuori neito." Ojennan kättäni oksiston takaa. "Jos vain sallitte." Nainen tarttuu empivästi käteeni ja puristaa sitä. Rutistan takaisin niin lujaa kuin kykenen, mutta naisen ilme ei värähdäkään. "Jean le Flambeur palveluksessanne. Tosin minun on myönnettävä, että olitte äskenkin oikeassa", jatkan ja avaan toisen käteni. Jalokivikoristeinen nilkkaketju kiemurtelee kämmenelläni kuin säihkyvä käärme. "Olen todellakin varas."

Pääosin tarina sijoittuu Oubliette-nimiseen liikkuvaan kaupunkiin, joka sijaitsee Marsissa, ja on ilmeisesti Jean le Flambeurin entinen kotikaupunki. Oubliettessa tapaamme myös yhden päähenkilön lisää, Isidore Beautrelet, joka toimii etsivän ammatissa. Isidore oli henkilöistä suosikkini; arkkitehtuuria opiskeleva etsijänplanttu oli perinteisesti fiksu, mutta ihmissuhteissaan hieman tumpelo, suoraan sanoen hurmaava tyyppi. Muita tärkeitä henkilöitä ovat Perhonen, Mielen luoma avaruusalus jolla on niin ikään oma persoonansa, Herrasmies-niminen tzaddik (jonkinlaisia paikallisia yksityisiä lainvartijoita) ja Pixil, zoku-rotuinen nainen ja Isidoren tyttöystävä.

Oublietten kadut liikkuvat ja muuntuvat jatkuvasti niitä kannattelevien robottilaattojen irrottautuessa kaupungin virrasta ja liittyessään siihen jälleen jossain muualla. Nimensä mukaisesti Sinnikäs bulevardi kuitenkin putkahtaa aina jostain esiin. Bulevardia reunustavat kirsikkapuut, ja siitä erkanee pienempiä katuja ja kujia, jotka johtavat Labyrintiksi kutsuttuun kaupunginosaan. Labyrintti kätkee sisäänsä lukemattomia salaisuuksia. Siellä on puoteja, jotka saattaa löytää vain kerran. Niissä voidaan kaupitella vaikka kuningaskunnan aikaisia leluja, vanhan Maan tinarobotteja tai sammuneita zokujalokiviä, jotka ovat pudonneet taivaista. Siellä on ovia, jotka näyttäytyvät vain, jos tietää oikean tunnussanan tai on syönyt edellisenä päivänä tiettyä ruokaa tai on rakastunut.

Kyse on siis, luonnollisesti, sci-fi-romaanista ja täytyy myöntää, että minussa asuva pieni nörtti nautti tämän lukemisesta suunnattomasti. On kvanttipisteaseita, arkontteja, robotteja, neutriinoja ja vaikka mitä toisinaan käsittämättömiä tieteellisiä termejä. Kirjan lukemiseen vaaditaan myös suhteelliseen hyvää tai jopa laajempaa yleistietoa tiedeasioissa, sillä paljon puhutaan myös peliteoriasta, eschermaisista kuvioista sun muista. Sci-fiin liittyvät populaarikulttuurin tunteminenkaan ei liene pahitteeksi.

Kiinnostavinta kirjassa olivat varmaankin kaikki jännittävät keksinnöt, joita sen maailmasta löytyi. Esimerkiksi Oubliettessa kaikkia ihmisiä suojaa gevulot, eräänlainen aura. Ihmiset voivat päättää, kuinka paljon jakavat gevulotistaan ollessaan vuorovaikutuksessa muiden kanssa; sen suojiin voi piiloutua tehden itsensä lähes näkymättömäksi, jakaa vain vähän tietoja ja saada jopa keskustelukumppanin unohtamaan koko käydyn keskustelun. Oubliettessa on myös käytössä yhteismuisti, josta voi hakea erilaista tietoa. Viestejä voidaan lähettää joku gevulotien kautta tai kuptaamalla (tämä oli sitten zokujen tyyli). Esineitä ja myös ruokia ja juomia pystyi tuottamaan valmistimien avulla, joita löytyi vähän joka paikasta. Jännittävä oli myös tässä kaupungissa käytetty elämisjärjestelmä; jokainen saa tietyn aikamäärän, joka näkyy kaikilla olevasta kellosta. Aikaa käytetään maksamiseen; esimerkiksi hämähäkkitaksikyydin voi maksaa tietyllä määrällä sekunteja. Kun henkilön aika on kulunut, siirretään hänen ruumiinsa säilytykseen ja hänen sielunsa, gevulotinsa, siirretään tietyksi aikaa Hiljaisen ruumiiseen. Hiljaiset ovat koneita, jotka tekevät kaupungin toimintaa hyödyttäviä tehtäviä, eli esim. rakentavat, hoitavat puutarhoja tai sotivat. Palvelusajan päätyttyä päästään taas omaan kehoon asumaan.

Kvanttivaras oli aikamoista tulitusta alusta loppuun. Tällainen herrasmiesvaras-asetelma on mielestäni aina kiehtova, ja siksi kirja osittain varmaan pitikin otteessaan. Toisaalta välillä tarina oli jopa naurettava, kun väliin oli ympätty turhankin paljon eroottisia kohtauksia ja kummallisia repliikkejä. Normaalien lukujen väliin oli myös ympätty Välinäytöksiä, katsauksia menneeseen, joista suurimman osan tarkoitusta kirjan juonen kannalta en oikeastaan ymmärtänyt. Myös informaatiovirta ja kuvailun määrä tuottivat toisinaan lievää infoähkyä.

Kvanttivaras oli reippaasta 400 sivustaan huolimatta varsin nopealukuinen ja kahlasinkin sen läpi parissa päivässä. En nyt listaisi tätä minnekään suosikkikirjojeni joukkoon, mutta luonnehtisin lukukokemusta huvittavaksi. Tarkoittaen siis enemmän englanninkielistä lausahdusta it amused me. Ei huono veto ensimmäiseksi sci-fi-tekeleeksi ja lopussa heitetyt pari koukkua saavat minut varmaan lukemaan seuraavatkin osat kun ne julkaistaan.

***

Tästä höpöttelystä käytän viralliseen arvioon varmaan sitten vain osan. Sitä en kuitenkaan jaksaa enää tänään viilata, vaan nyt menen kököttämään olohuoneen nurkkaan lajittelemaan kirjoja ja järjestelemään niitä hyllyyn kun kaikki rakkaat kirjani (tai ainakin ne, jotka pääsevät hyllyyn) muuttivat tänään uuteen kotiinsa!

Onnistuin myös vihdoin aloittamaan kohkatun yrttiprojektini. Basilika on jo lähtenyt itämään, samoin ruohosipuli. Rosmariini selvästi ujostelee vielä.

Huomenna, jos vain ehdin lähtöä Tampereelle, riipustelen seuraavan osan tuohon 30 days of books-haasteeseen. Ihanaista viikonloppua kaikille teille!

Sylvia Beach: Shakespeare & Company

Eksponentiaalisesti kasvavassa Pariisin kaipuussani (alle viikko lähtöön!) tartuin Suomalaisen pokkarialesta bongaamaani Sylvia Beachin omaelämäkertaan Shakespeare & Company (1959, suomennettu Tammi 2003). Kirjassaan Beach kertoo, kuinka tuli perustaneeksi Pariisiin kuuluisan kirjakauppansa, joka toimi vuosina 1919-1941 Rue de l'Odéonilla.

Ja hurmaannus! Beachin kertojanääni on lämmin ja intiimi ja minä uppouduin kirjakaupan elämään aivan täysin. Viimeistään siinä vaiheessa kun Beach vieraili myös kirjakauppaa pitävän ystävättärensä Adrienne Monnierin kanssa Gertrude Steinin ja Alice Toklasin luona. Vaikken Steinia olekaan lukenut, olen tutustunut häneen sekä Francoise Gilotn teoksessa Elämää Picasson rinnalla ja Hemingwayn Nuoruuteni Pariisissa-opuksessa. ("tuttuja" on aina hauska tavata!)

Parhaimmillaan Beach on mielestäni kuvatessaan James Joycea, jonka kanssa Beach oli hyvinkin läheisissä väleissä. Shakespeare & Company on nimittäin Odysseuksen alkuperäinen julkaisija. Beach ei selvästikään päässyt Joycen kanssa helpolla, mutta ystävyys ja kumppanuus oli ehdottomasti kiinnostava. Beach on loistava havainnoiva ja kertoo monista tuttavistaan lempeällä ja tarkalla otteella. Seuraava pätkä kuvaa James Joycea.

Hän ilmaisi itseään hillitysti: hänellä ei ollut käyttöä superlatiiveille. Pahimpiakin tapauksia hän luonnehti "ikäviksi". Ei edes "hyvin ikäviksi", vain ikäviksi. Luulen hänen inhonneen sanaa "hyvin". "Miksi pitäisi sanoa "hyvin kaunis"?" kuulin hänen kerran valittavan. ""Kaunis" on kylliksi."

Shakespeare & Companyn piirissä pyörii myös muita tuttuja nimiä kuten jo mainittu Hemingway, Ezra Pound, D.H.Lawrence ja niin edelleen. Unohtamatta suorastaan hurmaavia muita ihmisiä, jotka liittyivät Beachin elämään tavalla tai toisella. Beachin muistoja on hupaisaa, kaihoisaa ja joskus surullistakin lukea.

Suosittelen tätä lämpimästi kaikille Pariisin kaihoisille ja lämpimistä historiikeista pitäville. Minä en osaa sanoa tästä kirjasta mitään pahaa koska tämä oli ihana!

Kirjakauppa ja lainaamo ovat edelleen toiminnassa, mutta nykyään se sijaitsee osoitteessa Rue de la Bûcheriella. Sylvia Beach jätti kauppansa nimen perinnöksi George Whitmanille vuonna 1962, ja ennen nimellä Le Mistral toiminut kauppa muutettiin Shakespeare & Companyksi.

(minulla on nyt pakottava tarve päästä lukemaan Odysseys jossain vaiheessa)

***

Melkein kaikki kirjat on muuten nyt muutettu. Hylly on vielä kokoamatta; otimme ensin mukaan vääränkokoisen Lundian takaristikon ja oikean kokoisen irrottamiseen tarvittiin pihtejä (luovuus huipussaan!). Nyt hyllyssä on kaaos kun kirjat ovat vielä kasseissa ja loput vielä vanhassa asunnossa, mutta jos hyvin käy saan nekin kannettua jo perjantaina uuteen kotiin ja ehtisin ainakin alustavasti järjestää ne ennen matkaa!

Tein myös monen muun tavalla värikirkastuksen blogin värimaailmaan. Mietin vielä vähän uusia sisustuselementtejä, mutta varmaan vasta parin viikon päästä kun ehtisin oikeasti räplätä näitä juttuja. Miten tämä kiire aina valtaakin kalenterin.. Onneksi on myös hyviä asioita, kuten melkein varmistunut kesätyö, matka, mies joka lupasi tehdä katkarapupastaa..

Lavalta: RENT (Suomen Musiikkiteatteriensemble ry)

RENTistä tuli kertarysäyksellä yksi suosikkimusikaaleistani, kun näin viime elokuussa siitä vuonna 2005 tehdyn hienon elokuvaversion. Kun kuulin, että vastaperustettu Suomen Musiikkiteatteriensemble ry oli tehnyt siitä version Lahden Vaahterasaliin, oli liput varattava heti.

Täytyy myöntää, että jännitti. Mitä jos ne ovat menneet pilaamaan RENTin? Mitä jos käännökset ovat huonot? Mitä jos mitä jos? Tiesin esittäjistä nimeltä entuudeltaan ainoastaan Petrus Kähkösen, joka teki hienon roolin Kaupunginteatterin Next to Normal-musikaalissa.

Kuva: Suomen musiikkiteatteriensemble ry.

RENT on rock-ooppera, jonka on sanoittanut ja säveltänyt Jonathan Larson, ja se perustuu osittain Giacomo Puccinin oopperaan La Bohéme. RENTin henkilöhahmot ovat nuoria, pääosin taiteilijoita ja muusikoita, jotka yrittävät selvityä elämästä New Yorkissa ilman rahaa. Unohtamatta suurinta osaa henkilöitä varjostamaa AIDSia. Kevyillä teemoilla ei siis mennä. Kertojana toimii elokuvia tekevä Mark Cohen, joka asuu entisen addiktin ja AIDSia sairastavan kitaristi Roger Daviesin kanssa. Heidän alakerrassaan asuu kissamainen Mimi Marquez, joka on nykyinen addikti ja sairastaa myös AIDSia. Lisäksi mukana pyörivät filosofian professori Thomas B. Tom Collins, ihastuttava drag-queen Angel, Markin ex-tyttöystävä, performanssitaiteilija Maureen ja hänen tyttöystävänsä Joanne, lakimies. RENTin teemoina käsitellään mm. erilaisuutta, ihmisten arvoa, bi- ja homoseksuaalisuutta.

RENTiä on esitetty ensimmäisen kerran vuonna 1994, ja se pyöri aikanaan pitkään Broadwaylla. Broadway-projekti loppui vuonna 2008 ja sen viimeisestä esityksestä tehtiin myös dvd (joka minulla odottelee hyllyssä).

Lahden versiossa ehdottomiksi suosikeikseni nousivat Angelia loistavasti tulkinnut Jyri Numminen ja Collinsin ruumiillistuma Mikael Haavisto. Ei sillä, kaikki olivat hyviä. Tango Maureen oli upealla energialla vedetty kohtaus, samoin Saisko sulta tulta? (Would you light my candle?) Ihanaa, ihanaa, ihanaa.

Kuva: Suomen musiikkiteatteriensemble ry.

Toinen puoliaika räjäytti pankin totaalisesti. En muista milloin olisin ollut noin voimakkaasti liikuttunut. Ja unohdin vielä ottaa nenäliinoja, joten siellä sitten kyyneleet valuen yritin olla vollottamatta suureen ääneen. En oikein voi suitsuttaa tätä tämän enempää kuulostamatta täysin hysteeriseltä mutta on vaan pakko sanoa että upeaa, tuollainen porukka, toki suurin osa jo useammassa pienemmässä tai isommassa produktiossa ollutta, mutta niin nuoria (joo joo, minun ikäluokkaani mutta silti) ja niin hyviä.

Aplodeerasin seisten. En ole koskaan aikaisemmin niin tainnut tehdä, mutta nyt oli pakko. Tämä produktio ansaitsi sen varastamalla sydämeni. Tämä tulkinta teki kunniaa Larsonin hienolle musikaalille. Bravo. Tästä lähin on mentävä katsomaan kaikki Suomen Musiikkiteatteriensemblen jutut.

Esityskuvien oikeudet kuuluvat Suomen Musiikkiteatterensemblelle.

Huhtikuun haaste ja katkaraputsatsikia

Jo moni seuraamieni blogien pitäjistä on tarttunut Saran P.S. Rakastan kirjoja-blogissa jakamaan 30 days of books-haasteeseen, joka löytyy tuon linkin takaa. Ainakin Leena Lumi ehti pamauttaa omat vastauksensa yhteen postaukseen ja moni muu on ainakin pohtinut liittymistä (ainakin Karoliina ja Katja?). Minä tein hiljattain samanlaisen haasteen elokuvista tuolla ihanankamalalla yhteisösivulla, tai huomenna on viimeinen päivä.

Kirjoittamiseen kirjoista joka päivä tässä kuussa ei minulla kuitenkaan ole aikaa tai resursseja, joten nappaan Katjan ilmaan heittämän ajatuksen ja jaan joka viikon lopulla (olen niin huonosti päiväsidonnainen etten lupaa mitään!) viisi vastausta.

1 - paras viime vuonna lukemani kirja

Tämä oli kovin kovin vaikea päättää. Päädyin kuitenkin Paul Austerin Illuusioiden kirjaan (suom. 2002), joka oli toinen lukemani Auster. Isäni suosittelema, tämä räjäytti potin siinä että ihastuin myös Austeriin. Hieno ja hämmentävä, vähän surullinenkin kirja.

2 - kirja, jonka olen lukenut enemmän kuin 3 kertaa

Laitetaan tähän nyt suuri rakkauteni Jonathan Carrollin Naurujen maa (suom. 2005). Se ei ole enää suosikkini Carrollin tuotannosta, mutta se ensimmäinen lukemani ja monella tavalla tärkeä kirja. Olen lukenut tämän sekä suomeksi että englanniksi ja ääneen avomiehelleni. Jotain upeaa tässä on.

3 ja 4 - suosikkisarjani (ja suosikkini sarjan kirjoista)

Oli taivuttava nostalgiavaatimusten alla ja laitettava tähän Guy Gavriel Kayn Fionavarin kuvakudos-trilogia. Ensimmäisellä lukukerralla silloin joskus tämä oli jotain todella uutta ja hienoa. Luin ensimmäisen osan uudelleen toissa vuonna ja se toimi edelleen. Puhdasta fantasiaa. Hieno tarina. Pidin myös Kayn Tigana-kirjoista ja löysin antikvariaatista joku aika sitten jonkun sarjan mitä en ollut lukenut ja jonka nimeä en nyt muista koska se on ystävälläni lainassa.

En nyt osaa sanoa suosikkiani noista kun en löydä niistä merkintöjä koska ne taitavat olla siinä vanhemmassa kirjavihkossani ja se on vielä vanhemmassa asunnossani. Aion kyllä lukea nämä uudestaan jossain vaiheessa, ehkä englanniksi.

5 - kirja, joka tekee minut iloiseksi

Tämän olen lukenut vasta kerran mutta siellä se hyllyssä odottaa minua.. Erlend Loen L oli minusta ihastuttavan riemukas kirja. Siinä seitsemän miestä lähtee 23 päivän ajaksi autiolle saarelle ja tutkii, onko mahdollista että Etelä-Amerikan intiaanit ovat hiihtäneet Etelämeren saarille kun Tyynimeri jäätyi. Ja siis ihan oikeasti lähtivät. Todella hilpeä reissukirja ja minun ehdoton suosikkini Loen kirjoista.

***

Huh mikä perjantai. Olin ekologian tentissä (joka taisi mennä ihan hyvin, muistin jopa mikä on fanerofyytti!), kävin töissä, kävin hakemassa loputkin rakkaat Carrollit vanhasta asunnosta kotiin, tein katkaraputsatsikia, siivosin keittiön, pesin pyykkiä ja nyt odotan josko saisin kohta seuraa tänne kotiin. Ajattelin laittaa saunan päälle.

Huomenna on kahden ystävän häät. Mekko pitäisi ottaa kaapista tuulettumaan ja miettiä, kummat kengät sitä laittaisi. Sunnuntai on vapaapäivä. Siis vapaapäivä. Päätin näin. (tosin sovimme että teemme tunnin tehosiivouksen kun tämä asunto on taas vähän mullinmallin kun ei olla oltu kotona..) Ja katsomme Pariisi-elokuvia, en vielä tiedä mitä mutta katsomme silti.

Ihanaa viikonloppua te kaikki!