Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja

Räpistely läpi kielellisesti runsaiden novellien

Kiukutteleva novellienlukija tässä moi. Harry Salmenniemen Uraanilamppu ja muita novelleja -kokoelmaa (Siltala, 2017) nousi julkaisunsa jälkeen usein esille kulttuurikuplani sisällä. Itse pääsin kokoelmaan pariin näin vuoden myöhässä ja todettakoon, että tekstit turhauttivat minua suunnattomasti. En ollut varma pidetäänkö minua pilkkana, viihdytetäänkö minua vai kenties isketäänkö silmää. Ehkä näitä kaikkia.

Novellit ovat kielellisesti ansiokkaita ja yllätyksellisiä ja jättivät olon puullapäähänlyödyksi. On riemukasta sekaisuutta, kuten Fantastinen salaatti, tai tavallisuuteen naamioitua kuumottavaa dystopiahenkisyyttä kuten Uraanilampussa. En voi silti sanoa, että olisin hurmaantunut, koukuttunut tai ihastunut ja se harmittaa minua kauheasti, sillä olisin kovasti halunnut innostua näistä teksteistä.

Toisaalta Salmenniemi kirjoittaa myös Lukeminen on terveellinen, mukava pikku pahe joka auttaa ihmistä ymmärtämään itseään paremmin ja siitä olen ihan samaa mieltä. Nyt en tosin kyllä enää muista että mistä novellista on ylipäätään kyse, mutta kai tämänkin kirjan lukeminen oli jonkinlaista paheellisuutta sillä en tiedä tekikö se minulle mitään hyvää mutta luin sen silti (ja osan novelleista moneen kertaan).

Peukutan tästä kokoelmasta novellia Kukaan ei ymmärrä minun tuskaani piirteen hahmo osalta, koska jostain (tai oikeastaan varmaan varsin tietystä) syystä tämä novelli, jossa kirjailija, niin, tuskastelee, tuntui jonkinlaiselta avaimelta koko kokoelmaan (vaikka en kyllä varmaan löytänyt sitä oikeaa lukkoa). Jostain syystä näin tämän tapahtuvan Lauttasaaren Mutterikahvilassa (jossa en tosin ole koskaan käynyt) ja se viehättää minua ajatuksena kovasti.

Lukekaapa tämän räpistelyni sijaan vaikkapa Ompun perinpohjaisempi kirjoitus tai Kiiltomadon Paavo Kässin analyyttinen pureutuminen teokseen.

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja
Siltala, 2017. 177 s.