tiistai 16. helmikuuta 2016

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät


Trenditietoisena luen toissavuoden Finlandia-voittajan, siis Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi, 2014), vasta nyt. Hyllyssähän tämä mitaltaan massiivinen ja sisällöltään runsas teos on ollut jo aikapäiviä, mutta kukapas niitä hyllyssä olevia lukisi kun kirjastosta tulee jatkuvalla syötöllä lisää luettavaa. No, tämän vuoden lukemiset aloitin joka tapauksessa Valtosen seurassa ja sen verran mittava urakka se oli että loppuun pääsin vasta helmikuun puolivälin tienoilla.

He eivät tiedä mitä tekevät sukeltaa monen aiheen kimppuun. Yhdysvalloissa on neurotieteen professori Joe Chayefski, joka yrittää taistella yliopiston muuttuvia käytöntöjä vastaan, kasvattaa kahta teini-ikäistä tytärtään, pitää avioliittonsa kasassa ja selviytyä eläinkokeita vastustavien aktivistien paineen alla. Suomessa on puolestaan Alina, Joen entinen puoliso, ja ennen kaikkea Samuel, heidän yhteinen poikansa. Nyt Samuel on matkustanut Yhdysvaltoihin eikä kukaan oikein tiedä miksi ja missä aikeissa eikä asiaa helpota yhtään että pojan tilanne Suomessa jäi varsin sekavaksi.

Teos tuntuu kuulemani ja lukemani perusteella jakavan lukijansa kahteen kastiin. Toiset ihastuvat ja jäävät imuun, toiset tylsistyvät ja osa jättää kirjan kesken. Itse kuulun ensimmäiseen porukkaan, enimmäkseen ainakin. Valtosen kirjoituksen rytmi vei heti alussa mukanaan ja viihdyin runsaan kerronnan parissa mainiosti. Kirjan pariin palasi iltaisin ilolla ja huomasin usealla kerralla lukeneeni enemmän kuin aioin. Viimeiset noin sata sivua menin kuitenkin etanavauhtia lukien ehkä kymmenen tai kaksikymmentä sivua kerrallaan, ahdisti, halusin ja en halunnut tietää mitä seuraavaksi tapahtuisi. Loppuun oli kuitenkin päästävä ja siellä sai lopulta hengähtää.

Teemoja on useita, niistä nousivat itselleni olennaisiksi muun muassa tiedemaailman ja sen lainalaisuudet (osin tuttua, helppo sujahtaa mukaan), julkinen keskustelu ja sen monet muodot ja ehkä tärkeimpänä keskusteleminen ja toisen kuuntelemisen tärkeys. Ja tässä siis todella kuuntelemisen, ilman ennakko-olettamuksia ja päällepuhumista. Ja sitten se, että joskus sitä kyllä huomaa vahvistavansa aina vain omia käsityksiään valitsemalla sopivia artikkeleita ja lähteitä, joskus tekee hyvää vähän törmäyttää ajatusmallejaan.

Aikamoinen paketti tämä oli ja pääosin pidin ja viihdyin, kielestä ja kerronnasta nauttien vaikka välillä sitä tuskastuen että eikö sitä viimeistä näkökulmaa ja salassapidettävää asiaa voida jo paljastaa kun on jo vatuloitu vaikka kuinka pitkääm. Kokeilkaa.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Tammi, 2014. 559 s.
Kansi: Jussi Kaakinen

10 kommenttia:

  1. Minä ihastuin teokseen ja jopa niin paljon, että luin kaksi muutakin Valtosen teosta heti perään. Toinen oli novellikirja ja toinen oli tosi paljon ohuempi kirja kuin tämä voittajakirja. Minusta Siipien kantamat oli jopa tätä voittajakirjaa parempi teos. Opettaja-oppilas-aihe, joka on ollut viime aikoina myös uutisissa täällä Turussa. Ihan siis tosi tarina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin on muut Valtoset ehdottomasti lukulistalla, Mai, tyyli kiinnostaa. Pitää laittaa Siipien kantamat syyniin, Vesiseinä minulla taitaa ollakin.

      Poista
  2. Tsekkaa tää, perusteellinen analyysi tästä teoksesta:
    http://nuorivoima.com/2016/02/12/kliseella-voittoon/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkistä Aleksis! Aloitin lukemisen, mutta tuohon haluankin ottaa ihan aikaa eli huomenna uusiksi, kiinnostavanoloinen juttu.

      Poista
  3. Olemme olleet melkein samoihin aikoihin tämän kirjan parissa! =D Minä luin kirjaa joulun ja uuden vuoden aikoihin. Ihka ensimmäiseni Finlandia-palkittu kirja, jonka olen lukenut. En yleensä kiinnostu Finladia-kirjoista pätkääkään, mutta tämä kiinnosti (samoin yllättäen kiinnostaa uusin palkittu, kummallista)ja olen tyytyväinen lukemaani. Luen siis TODELLA vähän kotimaisia kirjoja, joten siihen nähden He eivät tiedä mitä tekevät vakuutti minut, joskaan ei niin paljon, että juoksisin hakemaan lisää Valtosen kirjoja. Kirjassa oli paljon hyvää, se ei ollut liian suomalainen, siinä oli paljon teemoja (mikä oli toisaalta pieni miinus, jotkin teemat jäivät vähän irrallisiksi), teksti oli kevyttä ja helppoa, mutta ei liian yksinkertaista, henkilöt olivat melko ärsyttäviä(se ei siis suinkaan ole välttämättä huono asia)jne jne. Erästä seikkaa Valtonen mielestäni alleviivasi liikaa - silloin kun oltiin selvästi Amerikassa, tekstissä jaksettiin koko ajan mainita, että amerikkalainen sitä tai amerikkalainen tätä, samaa toistui myös Suomi-jaksoissa, suomalainen sitä, suomalainen tätä. Pienoista lukijan aliarviointia oli minusta tässä. Mutta tykkäsin kaiken kaikkiaan. =D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauskaa, Irene! Oli kyllä melkomoinen lukukokemus tämä. Minä olen alkanut blogin myötä lukea kotimaista yhä vain enemmän, varo vaan, saattaa käydä niin sinullekin! ;)

      Poista
  4. Mä tykkäsin tästä tosi paljon, mutta olisin silti napsaissut kirjasta 100 sivua pois. Olisi ollut vielä tehokkaampi tiiviimpänä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen samaa mieltä Reeta, joskus vähemmän on enemmän!

      Poista
  5. Onpa suloinen kuva!

    Minäkin luin tämän kirjan vasta nyt, mutta eivätpä tämän teemat vanhene. Puhutteleva ja hyvä, vaikka kieltämättä turhan pitkä.

    VastaaPoista
  6. Luin tämän Jussi Valtosen aika tuoreeltaan ja kirjoitin vähän vimmaisen blogin. Kaipasin kirjan jälkeen Juha Seppälän 'toivorikkaampien' teosten pariin, niissä kuitenkin vain kuollaan... http://leevilevitoi.blogspot.fi/2015/01/jussi-valtonen-he-eivat-tieda-mita.html?m=1

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!

Sanavahvistus otettu käyttöön myrskyisästi lisääntyneen roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...