maanantai 11. kesäkuuta 2012

Jan Salminen: Äidinmaa


Jan Salmisen esikoisteos Äidinmaa (Tammi, 2012) lyö vaihtoehtoisen todellisuutensa vasten lukijan kasvoja ja pakottaa pohtimaan: mitä jos näin kävisi? Äidinmaassa ollaan jossain tulevaisuudessa, ajassa jossa maapallolla on tapahtunut erilaisia väestönkasvuun ja ympäristöongelmiin liittyviä katastrofeja. Nämä eivät kuitenkaan vielä riitä, vaan maassa, joka ennen oli Suomi, ovat myös valtarakenteet kääntyneet päälaelleen ja aluetta kutsutaan nykyään Vapaiden kansalaisten sisarusliitoksi eli Äidinmaaksi. Miehiä ei tässä yhteiskunnassa arvosteta, vaan heidät on alennettu koiraiksi, hyljeksityiksi olennoiksi.

Gaia, Diana, Kali, Tellervo.
Neito, soturi, äiti, eukko.
Athene, Artemis, Hekate, Hestia.
Pimeä maa, valkea maa,
vettesi elävä kohtu,
ytimesi tuli ikuinen koti.

Teoksen toisena kertojana on Anna-Liisa, joka työskentelee koirasvahtina. Hän elää pienessä naisheimossa rakastamansa Belindan, Eleonooran ja nuoren Maria-Teresan kanssa. Heimoissa kaikki jaetaan, myös rakkaus, sillä pariseksuaalisuutta pidetään täysin luonnottomana ja jopa hävettävänä asiana, vähintäänkin yhtä pahana kuin koiraisiinsekaantumista. Anna-Liisan myötätunnon herättää koiras jota hän vahtii. Kirjan toinen kertoja on vanha koiras Benjamin, joka vielä hatarasti muistaa ajan kun sanoja isä ja poika sai vielä käyttää ja kun hänellä oli vain yksi äiti.

Lukemisesta on tätä kirjoittaessani jo jonkin aikaa ja tarinan yksityiskohdat jo hieman haalistuneet, mutta tunnelma on helppo palauttaa mieleen. Salminen kirjoittaa tunteella ja pakottaa lukijankin uppoamaan synkän yhteiskunnan syvyyksiin. Tummia sävyjä luovat niin piiloteltu väkivalta, jollain tavalla nyrjähtäneen oloinen seksuaalisuuskäsitys kuin koiraiden huonot olot - jos koiraalla ei ole työlupaa, ei vaihtoehtoina ole oikeastaan kuin huoraus. Äidinmaa on ruma, raaka ja pelottavan kiehtova, teräväkulmainen. Onneksi välistä löytyy myös hitunen empatiaa ja jopa rakkautta, muuten teos olisi voinut olla jopa liian rankka.

Sitten olin raottanut silmiäni. Näin vieläkin isän kasvot sellaisina kuin silloin. Kyyneleet vääristivät ne hahmottomiksi, niin etten tunnistanut häntä lainkaan. Kasvot olivat kirkasta, valuvaa vettä, jonka yksityiskohdat eivät erottuneet, mutta olen melko varma, että hän hymyili lempeää, kerrankin pilkallisuudesta riisuttua hymyä.

Äidinmaa ei ole hauska kirja, taitava se sen sijaan on. Naisvaltainen yhteiskunta on ujutettu ovelasti niin kielenkäyttöön kuin kulttuuriinkin. Esimerkiksi kaatuneiden muistopäivä on vaihtunut kantaneiden muistopäiväksi. Paikoin kieli on rönsyilevää, jopa ajatusvirtamaista. Tämä oli ehkä kirjan haittapuoli, sillä ahmiessani kirjaa eteenpäin oli näihin kohtiin hankala keskittyä. Suuren kiitoksen annan sen sijaan lyhyille historiakatsauksille, jotka kirjaan oli liitetty: vaikka aina oikeutesi eivät riitä kaikkien tietojen lukemiseen selvensivät nämä katsaukset sekä ennen Äidinmaan nousua edeltäneitä tapahtumia että syvensivät tietämystä syrjintään perustuvasta hallinnosta.

Peili olisi pitänyt takavarikoida, särkeä heti, mutta en voinut lakata tuijottamasta kuvajaistani. Olin oman itseni lumoama ja unohdin, kuinka väärin sellainen oli. --- Oliko tuo kaunis nainen?

Kirja on kiinnostava myös biologian näkökulmasta. Yhteiskunta, jossa lisääntymiseen tarvitaan lisääntymislupa ja jossa käytetään erilaisia geeniseulontoja ei nyt näin suoraan sanottuna kuulosta kovin hyvältä. Tokihan tässä olisi nyt ratkaisuja väestönkasvuun ja näin pois päin, mutta luonnollisuus touhusta on kyllä kaukana.

Naisvihaajaa Salmisesta on turha yrittää leipoa, sillä mistään naisvastaisuudesta tässä ei mielestäni ole kysymys. Minulle pääasiaksi nousi pikemminkin se, miten valta ja kansalaisten  arvotus voi korruptoida mielen, niin hallitsijan kuin kansalaisenkin. Hyvistä ajatuksista voi loppupeleissä tulla synkkiä lopputuloksia. Ja toki on myös se kysymys, että mikä tekee meistä naisia, mikä miehiä, mikä meistä tekee ihmisiä. Todella kiinnostava kirja, vahva esikoinen.

Tytöt ovat tyttöjä.

Kiellettyihin peileihin ovat katsoneet myös Minna (johon kirja vaikutti niin paljon, että lähes vei yöunet), Suketus (joka kuvailee kirjaa arviossaan todella mainiosti), Tuulia (joka ei yleensä lue tämäntyyppistä kirjallisuutta ja vaikuttui kovasti) sekä Norkku (joka ei ihastunut täysin mutta oli lukemisestaan tyytyväinen).

Jan Salminen: Äidinmaa
Tammi, 2012. 392 s.
Kansi: Saku Heinänen.

13 kommenttia:

  1. Kiitos Linnea! Kyllä tämäkin dystopia täytyy vielä lukea... tunnun oikein piehtaroivan tulevaisuuden kuvitteellsissa kurjuuksissa :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva jos innostuit Booksy! Itse mietin toisinaan mahtaako olla ihan tervettä piehtaroida näissä dystopioiden kurjuuksissa :D

      Poista
  2. Minusta tämä on oikeastaan aika ajankohtainenkin kirja tuon vihateeman takia. Etenkin se, kuinka helppoa onkaan luoda vihaa ja ennakkoluuloja muita kansanryhmiä kohtaan. Pelottavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Norkku, samaa mieltä. Kirjassa oli mielestäni kiinnostavaa esimerkiksi koiraiden aliarviointi, siis se miten niitä puhuteltiin kuin ymmärtämättömiä lapsia vaikka Benjamin kuitenkin oli selvästi varsin täysipäinen. Pelottavaa, kyllä.

      Poista
  3. Hyvin olennaisia seikkoja nostat esiin. Tässä kun alkaa olla aikaa kirjan lukemisesta, juuri ne keskeisimmät pointit jäävät mieleen: vallankäyttö, sen perusteet ja eri muodot. Hieno kirja mielestäni, edelleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Suketus. Tästä tuli minulle sellainen kirja, että olin lukiessani ihan koukussa, lopetettuani hämmentynyt ja nyt parin päivän jälkeen todella fiiliksissä tästä kirjasta.

      Poista
  4. Varhaista huomenta. Olen ottanut tavakseni kommentoida arvioita, jotka ilahduttavat minua erityisen paljon, niin myös nyt. Olen niin iloinen siitä, että kirjani iski sinuun. Toisaalta en tiedä, kaivataanko kirjailijaa horisemaan blogeihin mitään, koska tuntuu siltä, että kenties sillä helposti tappaa keskustelun ja tukahduttaa eriävät mielipiteet - jälkimmäiset ovat tietenkin myös todella tervetulleita.

    En kuitenkaan voinut olla ilmaisematta, että tulin todella hyvälle tuulelle arvostelustasi. Kauttaaltaan kirja on synnyttänyt mukavan paljon erilaisia mielipiteitä: toiset ovat rakastuneet tekstiin, toisia se on tympinyt pahasti, joitakuita se on puhutellut syvästi, jotkut ovat pitäneet sitä pitkäpiimäisenä ja tylsänä, ja vielä jotkut ovat pitäneet sitä liian rankkana, eräät taas tarpeellisen rajuna. Jokainen puheenvuoro on kuitenkin yhtä kiinnostava ja tärkeä. Kiitos siis tästä, olen aina yhtä nöyrtyneen onnellinen, kun teksti on tavoittanut lukijan, joka on löytänyt juuri sen, mitä yritin sillä sanoa.

    Saanko muuten mielenkiinnosta arvon kirjoittajalta kysyä, mitkä olisivat kolme kaikkien aikojen mieluisinta ulkomaista kirjaa? Jos olisi pakko valita vain kolme? Muutkin saavat vastata, aihe kiinnostaa, mitenkään siis omaan kirjaani liittymättä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varhaista huomenta myös sinulle, kirjailija. Näin yleisesti ottaen voisin sanoa, vaikken toki kaikkien puolesta voikaan puhua, että kirjailijoiden osallistumisesta blogikeskusteluihin pidetään. Ainakin minua ilahduttaa, että joku jonka kirjasta olen pitänyt vaivautuu lukemaan puolestaan minun tekstiäni.

      Ja toki saa kysyä, vaikean kysymyksen laitoitkin. Näin aamuisesta päästä jos kaivelen niin sanoisin Jonathan Carrollin Sleeping in Flame, Michael Cunninghamin Tunnit ja stten joko Erlend Loen L tai Will Fergusonin OnniTM. En osaa nyt päättää. Saako arvon kirjailijalta kysyä samaa?

      Poista
    2. Mielenkiintoinen kysymys, minunkin piti alkaa tätä miettimään :) Vastaus varmasti vaihtelee kausittain, mutta äkkiseltään tulee mieleen seuraava kolmikko: Markus Zusak: Kirjavaras, Stephen King: Musta torni VII - Musta torni (koko sarjaa ei varmaankaan hyväksytä vastaukseksi) sekä Diana Gabaldon: Muukalainen. Kamalalta tuntuu jättää listalta pois monet suosikit, mutta tällä hetkellä menisin näillä :)

      Poista
  5. Helpompi kysymys esittää kuin siihen on vastata. Mutta sanoisin näin äkkiseltään (ja jätän Atwoodin Orjattaresi pois, koska sen sanon näissä aina) Ian McEwanin Vieraan turva, Bret Easton Ellisin Lunar Park ja Diana Wynne Jonesin Liikkuva linna. Jonathan Carrollin Valkoiset omenat ja Joe Hillin 20th Century Ghosts jakaisivat nelossijan. Kivaa, ettei kommenttiani koeta tungettelevana. Arviot kyllä luetaan tarkasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mies on kehottanut minua jo pitkään lukemaan Lunar Parkin, pitäisi. Wynne Jonesista pidän myös itse ja tuo Carroll-mainintasi saa fanitytön täällä hyrisemään. :)

      Poista

Kiitos kommentistasi!

Sanavahvistus otettu käyttöön roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...