Pauli Kallio & Tiitu Takalo: Josefiina leipoo

Käväisimme muutama viikko sitten miehen kanssa Helsingin sarjakuvafestivaaleilla. Siellä mies tapasi ihailemansa ja paljon lukemansa Pauli Kallion ja täten hankki sitten itselleen Pauli Kallion käsikirjoittaman ja Tiitu Takalon piirtämän Josefiina leipoo (Suuri kurpitsa, 2006). Suurin osa kirjassa esiintyvistä stripeistä julkaistiin Ilta-Sanomien kuukauden kotimaisena sarjakuvana kesäkuussa vuonna 2006.

Josefiina leipoo on parisuhdesarjakuva, jossa Josefiina seurustelee Topiaksen kanssa. Tai seurustelee ja seurustelee, pikemminkin pompottelee miestä miten sattuu ja todettavissa on jokseenkin klassisia hankalan naisen oireita. En siis suosittelisi tätä sellaisille naisille, jotka eivät kykene nauramaan omalle satunnaiselle hankalalle käyttäytymiselleen (itse ainakin vähän nolostuneena tunsin samaistumista muutamassa stripissä).

Vaikka Josefiinan käytös ei mitenkään esimerkillistä ole, on Kallio&Takalo-tiimin luoma sarjakuva lempeän humoristinen. Lyhyet stripit ovat oivaltavia, ja ne kuvaavat hienosti arkisia hetkiä.

Pauli Kalliolta olen lukenut aiemmin ainakin Kramppeja ja nyrjähdyksiä-sarjoja ja vähän Ornette Birks Makkostakin. Josefiinassa oli havaittavissa jonkinlaisia kaikuja Krampeista, mutta se on silti oma ehjä sarjakuvansa. Ihastelin myös Tiitu Takalon vaivattoman oloista tussaustyyliä. Tykkään.


Joséphine Bakerilta nimensä saanut sarjakuva on ilahduttava ja nopealukuinen. Itse olisin viihtynyt Josefiinan parissa 29 sivua pitempäänkin. Tämä sarjakuva myös nosti edelleen kiinnostustani Pauli Kallioon ja taidan nyt hakea meille uudestaan lainaan Krampit ja lukea ne itsekin.

Ai niin, miehen kommenttia sen verran että tämä oli hurjan hauska ja kamalan ilkeä.

Lopuksi vielä yksi koko sivun ruutu. Kuinka moni tunnistaa tilanteen? Minä ainakin.

Osallistun tällä samalla Valkoisen Kirahvin sarjakuvahaasteeseen.

Ikuisesta rakkaudesta ja unelmataloista

Nappasin itselleni eilen Leena Lumin blogista haasteen, joka menee näin: Jos haluat minulta seuraavan haasteen, mainitse siitä kommentissasi. Minä listaan viisi sanaa/asiaa, jotka miellän sinuun. Ne voivat olla järkeenkäypiä tai täysin satunnaisia sanoja/ asioita. Sinun tulee julkaista antamani lista blogissasi ja tehdä postaus kommentoiden sinulle annettuja sanoja. Katsotaan, mitä tässä käy. Minun sanani ovat seuraavat.

1) Ikuinen rakkaus. Minä olen paatunut romantikko, mutta en sellainen Titanic-tyyppinen ikuisen rakkauden kannattaja vaan enemmän sellainen Julie Andrews ja Christopher Plummer Sound of Musicissa - tyyppinen. Ikuinen rakkaus on kaunis unelma ja ehkä jo suloinen todellisuus. Ikuinen rakkaus ei ole täydellistä, vaan rosoista, mutta kestävää. Mitäpä sitä elämäänsä muuta kuin rakkautta ja toivoa, niillä pääsee aika pitkälle.

2) En hyväksy mielipiteitä ilman perusteita. Huomaan olevani allerginen ihmisille, jotka päsäyttelevät mielipiteitä tai tuomioita, mutta eivät kuitenkaan osaa esittää perusteita ajattelumallilleen, tai sitten perustelut ovat kopioita jonkun muun perusteista. Ajatelkaa nyt hyvänen aika itse. Asia voi olla ihan mitä tahansa siitä että miksi kahvi on pahaa tai miksi politiikot ovat väärässä.

3) Missä asuisin, jos... Voi petollinen jos. Tällä hetkellä minä haaveilen yhdestä tietystä keltaisesta mansardikattoisesta puutalosta joka voisi olla minun, meidän, ensi vuonna. Toivottavasti. Toisaalta, jos saisin valita haluaisin asua vuoden Pariisissa ja vuoden Tukholmassa tai Uppsalassa. Tällä hetkellä Suomessa on vain niin paljon kaikkea, ettei siitä voisi luopua.

4) Ystävät vai suku Molemmat ovat tärkeitä, mutta eri tavalla. Minulla on verrattain aika pieni suku, ja olemme suhteellisen tiiviisti yhteydessä toisiimme. Olen todella perhekeskeinen ihminen, ja toivoisin että välit sukuun säilyvät aina. Ystävät ovat toisenlainen juttu. Minulla on suht paljon kavereita ja tuttuja, mutta ystävänä oleminen vaatii jo enemmän. Jotain sellaista mielien sukulaisuutta ja sellaista, että on hyvä olla. Tai sitten ollaan täysin erilaisia, mutta jokin punainen lanka siinä suhteessa vain säilyy. 


Joudun nyt olemaan tylsä aidallaistuja, mutta tässä asiassa en kykene valitsemaan.

5) Kauneus Kauneutta on monenlaista. Kaunista on meri, syysaamu, koiran turkki, aamukahvi, lämmin syli, ikävä, täydelliset kengät, vanha kirja, vastapesty lakana, omenapuun varjo, rakkaus, hymy, kesäsade, pyöreä muoto. Minä tarvitsen arkipäivän kauneutta jaksaakseni. 

Muista hengittää.

Jos joku haluaa tähän mukaan, niin mainitkaa kommentissa ja annan sanoja.


Ihanaa syksyistä loppuviikkoa! Minulla on tänään työn alla tieteellisiä artikkeleita, peukkuja saa pitää.

Elämä on hyvä.

Tänä viikonloppuna kirjat ovat joutuneet syrjemmälle, sillä hulinaa on ollut. Eilen lauantaina järjestimme vihdoin ja viimein kihlajaiset ystäväpiirille. Tunnelma oli hyvä, ihmiset ihania, ruoka maistuvaa ja rakkautta ilmassa.

Kuvan otti Mikko.

Juhlissa muun muassa syötiin suklaakakkua, heitettiin onnea ja rakkautta lupaava kihlajaiskimppu sekä esikoislevyä povaava rakkauden plektra, laulettiin pianon ääressä, halailtiin paljon ja oltiin onnellisia.

Vauhdikas kimpunheitto. Kuvan otti Jori.

Eilen kotiin saapuivat myös vihdoin ja viimein uunituoreet Tuomas Peurakoski Ensemblen esikoispitkäsoitot eli levyn voittaneet saanevat palkintonsa tällä viikolla perille. Viivästys johtui byrokratiasta, ei taiteilijasta. On muuten hyvä levy.

Huomenna minä lähden kahdeksi päivää Tampereelle kouluttamaan ja sitten toivotan tervetulleeksi hieman väljemmän aikataulun. Ihanaa alkavaa syksyistä viikkoa teille kaikille!

Rakkautta ja anarkiaa: Viiden elokuvan cocktail

Ehdimme kerrankin miehen kanssa ajoissa R&A-huumaan mukaan ja saimme varattua liput viiteen meitä kiinnostavaan elokuvaan. Tässä lyhyet katsaukset katsomiimme filmeihin!

The Salt of Lifessa (Gianni e le donne) 60-vuotias italialainen Giannin elämä on rakkaudetonta; avioliitto vaimon kanssa on rutiinia ja vanha äiti soittelee varhaiseläkkeelle joutuneella pojalleen aina kun hänellä on ongelmia. Yleensä ongelma on se, että television antennipiuha on huonosti, ja livepokerimatsit näkyvät rakeisina.

Rakkautta on siis saatava, ja sitä etsitään niin äidin kodinhoitajalta, tuttavan tyttäreltä kuin Alfons-ystävän asiakkaista, mutta turhaan. Rakkaus tosin saattaa olla lähempänä kuin Gianni uskookaan.

The Salt of Life on hyvin italialainen elokuva. Hurmaava, pienieleinen, loistava musiikki, kaunis Rooma. Gianni on harvinaisen sympaattinen hahmo, jota tekisi mieli halata. Maximin elokuvateatteri tarjosi tälle pienelle, elämänmakuiselle elokuvalle arvoisensa puitteet.

Gnarr on dokumentti islantilaisesta koomikosta, Jon Gnarrista, joka kyllästyneenä maansa politiikkaan ja talouskriisiin perustaa ensin vitsinä ja sitten tosissaan uuden puolueen, Best Partyn. Best Partyn tunnuslause englanniksi on Hooray for all kinds of things!


Poliitikot seuraavat epäuskoisina, kun kasaan kyhätty erikoinen pienpuolue alkaa kerätä kannatusta vaaligallupeissa ja lopulta päihittää kaikki muut puolueet saaden eniten edustajia Reyakjavikin kaupunginvaltuustoon. Niin ja Gnarrista tulee Reykjavikin pormestari.

Lämminhenkinen ja hyvää sanomaa levittävä Gnarr oli mielenkiintoinen dokumentti, jonka katsomista voisin suositella ainakin kaikille poliitikoille. Ja politiikasta kiinnostuneille.


Parked on R&A:n irlantilaissarjan elokuvia ja se on ohjaaja Darragh Byrnen esikoinen. Parked kertoo tarinan Fredistä, joka muutettuaan takaisin Irlantiin huomaa ettei hänellä ole muuta paikkaa asua kuin autonsa ja sosiaalitoimistosta ei apua heru. Parkkipaikalla Fred tutustuu huumeita käyttävään nuorukaisiin, Cathaliin, joka opettaa Fredille elämästä yhtä ja toista. Irlantilaisuuden lisäksi elokuvassa nähdään myös suomalaisuutta, sillä projekti on tehty yhteistyössä Helsinki Filmin kanssa ja yhtä pääosaa esittää Milka Ahlroth, josta pidin kovasti Firma-tv-sarjassa.

Parked oli surullisista sävyistään huolimatta positiivisvireinen elokuva ja erittäin kauniisti ja herkällä otteella kuvattu. Nautin elokuvasta todella paljon. Satuimme vielä sattumalta erikoisnäytökseen, jossa Frediä esittänyt Colm Meany ja Ahlroth olivat paikalla. Vaikka väsytti kovasti, oli heidän vastauksiaan yleisökysymyksiin ilo kuunnella. Jos tämä tulee Suomessa yleisteatterilevitykseen, suosittelen lämpimästi.

Attenberg on omituinen mutta ehdottoman kiinnostava kreikkalainen elokuva kuolemasta ja seksuaalisuudesta. Nimellään elokuva kumartelee luontodokumenttien isolle nimelle, Sir David Attenboroughille. Attenboroughin dokumentteja katsotaan elokuvassa, ja henkilöt toisinaan myös imitoivat eläimiä.

Attenberg on samaan aikaan hauska, oivaltava ja syvällinen. Rakkautta ja anarkiaa-sivujen esittelyssä kerrotaan, että ohjaaja Tsangari on käyttänyt elokuvassaan psykologisen näkökulman sijaan eläintieteellistä. Hitaat ja liikkumattomat kuvat muistuttavat jo itsessään luontodokumentteja. Kummallinen ja kaunis elokuva kaikessa kummallisuudessaan. Miinusta Bio Rexin epämukavista penkeistä.

Viimeisenä elokuvana meillä oli The Trip, joka oli realistinen fiktio kahden näyttelijät, Steve Cooganin ja Roy Brydonin ruokamatkasta Pohjois-Englantiin. Coogan ja Brydon muodostavat hauskan parivaljakon, huumori on tietysti kuivan peribrittiläistä. Paljon nauretaan Brydonin ja Cooganin Michael Caine - imitaatioille. Reissussa ajetaan nummien halki, syödään omituista ruokaa, lauletaan ABBAa ja kaivataan rakkautta - kumpikin mies omalla tavallaan.

Minulta meni suoraan sanottuna elokuva vähän oli, sillä kiireinen viikko painoi päälle ja penkit olivat mukavat, mutta pystyn silti sanomaan, että pidin ja olisin pitänyt varmasti enemmän, jos olisin ollut täysin hereille.

Suosikkini näistä viidestä oli ehkä hurmaavan simppeli Salt of Life, Gnarr hyvänä kakkosena. Mies nimesi suosikikseen myös Salt of Lifen ja kakkoseksi The Tripin. Kaikki elokuvat olivat kyllä ehdottomasti katsomisen arvoisia. Huomaa vain, että kyllä tämä viisi teatterielokuvaa viikossa tuntui paljolta (ja mies kävi kuusi!). Onneksi leffafestivaaleja ei ole liian usein. :)

Laura Honkasalo: Metsästä tuli syöjätär

Huvituksen puute iski yllättäen joten päätin kanavoida lukutarmoni Susan nostalgiahaasteen aloittamiseen ja kaivoin hyllystä esiin Laura Honkasalon nuortenkirjan Metsästä tuli syöjätär (WSOY, 2000). Muistan teoksen tehneen minuun suuren vaikutuksen joskus yläasteikäisenä ja Bulevardi-sarja, jossa kirja julkaistiin oli muutenkin siihen aikaan niin sanottua kuumaa kamaa.


Hän ei halunnut puhua itsestään. Hän ei halunnut puhua avioeroista. Koko sana oli liian surullinen, se tuoksui samalta kuin vanhat valokopiot. Tai hiilipaperi. Ensin ihmiset liitettiin yhteen ja sitten heidät erotettiin, se oli liian kummallista.


Linnean (niin, miksiköhän minä samaistuin tähän teininä?) elämä mullistuu kuusivuotiaana, kun isä löytää itselleen uuden naisen, Saidan, syöjättären, ja ottaa avioeron Linnean äidistä. Saida on kuin paha, kaunis kuningatar joka haluaa Linnean omaksi lapsekseen. Linnean kaksosveljeä Pekoa ei uuteen perheeseen haluta.

Saida ja isä asuvat idyllisesti maalla, haluaisivat Linnean huoltajuuden itselleen ja rakentavat omaa, suljettua maailmaansa. Lapsille ei avioerosta pahemmin puhuta, ainakaan suoraan. Isä ja Saida kyselevät jatkuvasti mitä pahaa heistä taas on puhuttu ja polttavat oikean äidin antamat vaatteet ja tavarat. Joskus Saida toisaalta on myös maailman kaunein nainen, jota Milli-Molli eli Linnea Saidan nimeämänä, saa kutsua äidiksi. Oma äiti ei jaksa puhua asiasta lainkaan, vaan hän vain istui siellä kädet litteinä polvien välissä ja kyyneleet tipahtelivat polville.

Hämmentynyt ja omalaatuinen lapsi palaa vielä aikuisiän kynnykselläkin todellisuutta satujen maailmaan. Linnea kuvittelee olevansa maahisten lapsi, noiduttu, ryöstetty, hän ei kuulu tähän maailmaan ja siksi hän ei osaa olla niin, että kaikki olisivat onnellisia. Hän ei halua puhua kenellekään tuntemattomasta surusta, joka asuu niin syvällä ettei sitä uskalla ottaa esiin. Paitsi sitten, kun Linnea vihdoin päättää selvittää niitä suuria kysymyksiä, joista ei koskaan puhuttu.

Honkasalo kirjoittaa kauniisti ja maagisesti, hyvin kypsästi. Mietin, olenko voinut tosiaan teini-ikäisenä ymmärtää tätä täysin; kaikkea sitä pinnan alla vellovaa kipua ja hämmennystä, ihmisten monia puolia. Muistan vain, että osui ja upposi sillä avioerolapsi olen minäkin, tosin en onneksi ole ollut näin railakkaassa riepotuksessa kuin mitä tässä esitettiin.

Moni tunne oli silti tuttu. Hämmennys siitä, kun koteja oli kaksi. Se, miten molemmissa paikoissa tehtiin asioita eri tavalla. Hämmennys, kun ei aina tiennyt ketä uskoa. Onneksi näitä asioita on myöhemmin puhuttukin.

Metsästä tuli syöjätär liikkuu pienen kuusivuotiaan Linnean näkökulmasta 19-vuotiaan melkein aikuisen yliopisto-opiskelijan maailmaan. Välillä elämää tarkastellaan myös Saidan näkökulmasta, Saidan joka halusi perustaa täydellisen uusioperheen ja olla vapaa taiteilija, mutta ei osaa aina peittää katkeruuttaan omasta lapsuudestaan. Suru velloo sukupolvesta toiseen.

Tämä nuortenkirja luotaa jopa raadollisesti sitä todellisuutta, mikä avioerolapsia ja uusioperheitä voi pahimmillaan voi kohdata. Keskinäistä vihanpitoa, lasten manipulointia ja jopa heidän kaappaustaan, kun huoltajuus ei mennytkään niin kuin haluttiin. Toisaalta on myös iloa; mattoparvekepiknikkejä opiskelukavereiden kanssa, yhteisiä leikkejä kaksosveljen kanssa, piirustuksia, jotka piilotetaan siniseen ruukkuun.

"Lapset ymmärtävät paljon enemmän kuin aikuiset luulevat", Linnea tuumi. "He kuulevat sanan sieltä, toisen täältä ja päättelevät kaikenlaista. Minä olisin halunnut kuusivuotiaana, että kaikki olisi ollut minun vikani niin että äiti ja isä eivät olisi syytelleet toisiaan."


Nostalgia-näkökulmasta Metsästä tuli syöjätär on kestänyt aikaa oikein hyvin. Kansi on minusta edelleen kiehtovalla tavalla todella pelottava ja kirjaan sopiva. Kieli on kypsää ja kerronta vaihtelua maagisen ja reaalimaailman välillä. Sanoisin, että tämä kirja oli minulle ehkä jopa suurempi lukukokemus nyt kuin kymmenen (!) vuotta sitten.

En yleensä lainaa takakansitekstejä, mutta tämä lause summaa tämän kirjan mielestäni hyvin: Sadunomaisten ainesten värittämä tarina kertoo vuosista, jolloin tytär kasvoi, oppi ja ymmärsi.

(ainoastaan yksi asia minua häiritsi; kirjassa nimittäin mainitaan yhdessä kohtaa lastenpiirretty Tom ja Jerry ja väitetään Jerryn olevan se kissa vaikka se on hiiri!)