Lavalta: Mowgli (Divadlo U staré herečky/SAMPO 2018 -festivaali)

Mowgli ja susi. Kuva: Divadlo U staré herečky

Ulvontaa ja naurua Intian viidakossa

Nukketeatterifestivaali SAMPO 2018 on taas saapunut Helsinkiin ja tarjoilee loppuviikon ajan koti- ja ulkomaista nukketeatteria kaikenikäisille eri puolilla kaupunkia. Festivaalin ensimmäinen esitys oli sopivasti lapsille tai oikeastaan monenikäisille suunnattu tšekkiläisen Divadlo U staré herečkyn Mowgli. Esitys pohjautuu Rudyard Kiplingin teokseen Viidakkokirja ja on siten varmasti monelle tarinaltaan tuttu.

Pieni Mowgli-poika lähtee seikkailemaan Intian viidakkoon ja löytää sieltä paljon uusia ystäviä, kuten leikkisän suden ja huolehtivaisen karhun. Mowgli leikkii viidakossa karhun yrittäessä pelastaa tätä milloin miltäkin vaaralta, mutta varjoissa vaanivan tiikerin kukistamiseen tarvitaan jo aikamoista neuvokkuutta ja yhteistyötä. Ihmispojan seikkailujen rinnalla seurataan viidakossa vaeltavan perhosentoukan puuhastelua. Nukettaja Jana Vyšohlídová esittää kaikki hahmot ilmeikkäästi ja esimerkiksi minimesenaatti hörähteli useaan otteeseen Mowglin hupsuille edesottamuksille.

Esityksen tarina on sen verran yksinkertainen, että sitä on helppo seurata sanattomana. Eläinten äänteet on joka tapauksessa tehty hauskasti ja esimerkiksi karhun brumbrum-ääntelyllä voi ilmentää aikamoista skaalaa tunteita. Äänisuunnittelu ja musiikki tukevat tarinaa hyvin. Esimerkiksi tiikerin lähestymisestä varoitetaan uhkaavalla murinalla useaan kertaan, joka etenkin lapsia ajatellen oli hyvä asia. Jännittävään kohtaukseen ehti vähän varautua, vaikka toisaalta pelkkä äänikin herätti levottomuutta ja kysymyksiä siitä missä ihmeessä se tiikeri oikein lymyilee.

40 minuutin pituista esitystä suositeltiin kolmevuotiaasta ylöspäin ja yleisöreaktioiden perusteella ikäsuositus vaikutti järkevältä. Jännittävät kohdat olivat selvästi aika pelottavia, mutta kukaan ei tahtonut kuitenkaan salista pois vaan turvallisen aikuisen kainaloon käpertyminen riitti. Minimesenaatti ei tainnut vielä pelottavuuksista kauheasti ymmärtää, vaan katseli lähinnä kiinnostuneena välkkyviä valoja. Itse puolestani olin tiikerin hyökkäyksestä hieman järkyttynyt, sillä siinä saivat ystävälliset eläimet aikamoista kyytiä eikä tarinassa kerrottu, selvisivätkö kaikki. Onneksi nukkeja pääsi ihmettelemään esityksen jälkeen ja lapset pääsivät niin rapsuttelemaan karhua kuin myös kokeilemaan tiikerin teräviä hampaita.

Mowgli muistutti minua jälleen kerran siitä, kuinka hienoja tarinoita nukketeatterin keinoilla voidaan kertoa. Luděk Joskan eläväiset nuket ja upeat puut toivat intialaisen viidakon aivan silmien eteen Vyšohlídován taitavan nukettamisen myötä. Humoristinen ja jännittävä tarina sopii niin lapsille kuin aikuisille ja on turvallisessa seurassa myös hieno tapa tutustua nukketeatterin maailmaan.

Kiitokset lipusta nukketeatteri Sampolle.

Kimmo Ohtonen: Soturin tie (Ikimaa #1)

Perinteikäs fantasiaseikkailu pohjoisissa maisemissa

Kuusilaaksossa Oliver ja hänen äitinsä ovat outolintuja eivätkä he juuri ole kyläläisten kanssa tekemisissä. Kun äiti katoaa, ei kukaan halua auttaa, kunnes Oliverin uniin ilmestyy valtava, todelliseksi osoittautuva karhu. Alkaa vaarallinen matka Ikimaahan, jonne Oliveria saati tämän äitiä ei todellakaan tahdota takaisin. Samaan aikaan Kalla, harvenevan Hukkaklaanin nuorin, yrittää epätoivoisesti saavuttaa menestystä soturikoulussa päästäkseen metsänvartijaksi suojelemaan susilaumaansa.

Soturin tie aloittaa Kimmo Ohtosen nuorille suunnatun Ikimaa-fantasiatrilogian. Ikimaassa valta on vaihtunut ja julma kuningas yrittää saada vanhat kuiskaajasuvut ja niiden voimaeläimet kukistettua saadakseen itselleen lisää valtaa. Muutenkin valtakunnan tilanne on epävakaa, sillä kuninkaan valtaannousu ei ole sujunut ongelmitta. Tässä uudessa maassa Oliver joutuu opettelemaan selviytymistä uudenlaisissa ympyröissä ja avuksi tähän tehtävään saadaan luonnollisesti Kalla, joka tuntee metsän ja soturin taidot kuin omat taskunsa.

Kuusilaakson dystooppisen ja karun maiseman jälkeen siirtymä Ikimaan reheviin havumetsiin tuntuu helpottavalta. Ohtosen luontokuvaus on asiantuntevaa ja siihen on selvästi panostettu. Oliverille tuntemattomien metsäneläinten pikkutarkka kuvailu tuntuu paikoin jopa hieman huvittavalta. Pohjoisesta luonnosta ja voimaeläimistä ponnistava tarina on sympaattinen ja Ohtonen onnistuu myös pujottamaan tarinaansa kiinnostavia koukkuja tulevasta.

Harmillisesti teos tuntuu hieman viimeistelemättömältä. Lauserakenteet ovat paikoin toisteisia ja tuntuu, että kirja olisi voinut käydä läpi vielä yhden editointikierroksen. Lisäksi tarina nojaa mielestäni liikaakin lajityyppinsä klassisiin elementteihin. Nuori poika matkaa uuteen maailmaan ja saa tietää salaisuuksia menneisyydestään, toinen kertoja on maailmassa kuin kotonaan ja taitava kuin mikä, pahat tyypit ovat todella pahoja ja niin edespäin. Toisaalta kirjassa on myös sen verran hyviä ajatuksia, että sen jaksoi kuitenkin lukea ongelmitta loppuun.

Soturin tie ei siis noussut suureksi suosiksi omassa lukemistossani, mutta toisaalta toivotan lämpimästi tervetulleeksi suhteellisen helppolukuisen ja maltillisenpituisen kotimaisen fantasiakirjan. Löytäköön se kohderyhmästään paljon innostuneita lukijoita.

Kirsin kirjanurkassa pidettiin erityisesti päähenkilöiden tasavertaisuudesta, Suketus jäi kaipaamaan kirjalle pikaista jatkoa.

Helmet-haasteesta kuittaan kohdan kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan ja pisteen Jatkumo-haasteeseen.

Kimmo Ohtonen: Soturin tie (Ikimaa #1)
Otava, 2018. 335 s.

Lavalta: Aidatut unelmat (Sari Palmgren/Zodiak)

Kuva: Jouni Ihalainen

Aistit auki unelmille

Siitä on vähän alle vuosi, kun seisoin Kannelmäen Sitratorilla odottamassa Sari Palmgrenin Aidatut unelmat -teoksen alkamista. Minulla oli jalassa hyvät kävelykengät, kuten oli ohjeistettu, edessä oli reilun muutaman tunnin kävely ympäri Kannelmäkeä ja Malminkartanoa kuulokkeet korvilla ja tanssia katsellen. Esitys oli vaikuttava ja kaunis, mutta en saanut siitä kirjoitettua mitään viime vuonna. Kokemus on painunut kuitenkin elävästi mieleen, sillä sitä seuraavana aamuna menin sairaalaan verenpainetarkastukseen ja jäin sinne etuajassa synnyttämään. Esitys muodostui itselleni siis jonkinlaiseksi siirtymäriitiksi, mutta koska Aidatut unelmat on nyt palannut ohjelmistoon, on sen muistelu jopa ajankohtaista.

Liikaa en esityksestä halua paljastaa, sillä se on yllätyksellinen ja elämyksellinen. Reitille lähdetään pienissä ryhmissä oppaiden johdolla, mutta vuorovaikutusta ei ryhmän sisällä varsinaisesti ole. Kuulokkeista kuuluu kohteisiin suunniteltu äänimaisema, mutta samalla ne tuovat tiettyä yksityisyyttä ja mahdollistavat keskittymisen esitykseen. Äänimaiseman ovat suunnitelleet Tuomas Norvio ja Esa Mattila ja siihen kuuluu myös Mikko Perkolan ja Norvion säveltämää musiikkia. Muistan esityksen kerronnalliset hetket vain hatarasti, mutta tunnelmaan ne sopivat, sen muistan. Paras äänellinen hetki reitillä minulle tapahtui kuitenkin ilman kuulokkeita, tunnistatte kyllä kohdan jos menette esitykseen.

Reitin varrella kohdataan lukuisia tanssijoita julkisissa tiloissa ja yksityisissä puutarhoissa. Tanssijat ilmestyvät usein yllätyksellisesti ja saattavat vaikuttaa hetken normaaleilta kulkijoilta, jotka intoutuvat yhtäkkiä tanssin pyörteisiin. Mieleen on jäänyt muun muassa matkalaukkunsa kanssa holtittomasti liikkuva mies. Tanssijoita on teoksessa yli 80 ja suuri osa heistä on vapaaehtoisia, hatunnosto heille.

Matkan aikana keskityin kuuntelemaan ja katsomaan, joten en tiedä osaisinko kävellä ryhmämme reittiä itsekseni. Toki esitykseen uppoutumista auttoi sekin, että alue oli itselleni suurilta osin vierasta. Kun ei ihan tiedä missä on, on luotettava ryhmään. Tämä toi esitykseen myös tietynlaista myyttisyyttä, oli olo kuin liikkuisi sadussa, jossa mitä tahansa voi tapahtua. Makumuistoiksi reitiltä jäivät vohvelikeksi ja kirpeä omena.

Kuva: Jouni Ihalainen

Olen miettinyt tätä esitystä vuoden aikana lukuisia kertoja. Minut esitys juurrutti siihen hetkeen, sai kaipaamaan tanssia ja pohtimaan sitä, miten hienoja tiloja meillä onkaan ja millaisia salaisia puutarhahelmiä, yksityisiä ja yleisiä, lähiympäristöstä löytyykään. Multa käsissä, kallio jalkojen alla, se, että eväät maistuvat aina parhaalta ulkona.

Aidatut unelmat muodostui minulle hurjan tärkeäksi teokseksi esitykseen liittymättömistä syistä, mutta se on myös itsessään kaunis ja ympäristöönsä kiinnostavalla katseella suhtautuva. Kun omenatarha jäi taakse, oli jäsenissä hyvä taideuupumus ja himoitsin lettuja. Suosittelen lämpimästi kokemaan tämän aistit auki, esityksiä on nyt elokuussa 18.8.-26.8.

Maja Säfström: Tärkeitä tietoja eläimistä

Kirjassa on jännittäviä ja hämmentäviä faktoja myös tutummista eläimistä, kuten hiiristä. Kuva: Maja Säfström

Omaa aikaa tarvitsevat pingviiniäidit ja mahalaukuttomat merihevoset

Tärkeitä tietoja eläimistä oli täydellinen valinta maanantaisen junamatkan seuraksi. Maja Säfströmin piirtämät eläimet ovat tavattoman sympaattisia ja faktatiedot yllättäviä ja hauskoja. Vaikka mielestäni osaan eläinkunnasta melkoisen paljon nippelitietoa, tarjosi teos paljon uutta repertuaariin lisättävää.

Tiesitkö esimerkiksi, että kengurut ja strutsit eivät osaa peruuttaa? Tai että laiskiainen poistuu puusta yleensä vain kerran viikossa mennäkseen tarpeilleen? Itseäni ilahdutti myös kovasti, että yksi hieman hupsu ärsytysaiheeni on otettu teokseen mukaan. Tiedoksi jälleen kaikille: kuorella se on kotilo, ilman kuorta etana. 

Tällä kertaa luin kirjan itsekseni lapsen vedellessä autuaasti sikeitä rattaissa, mutta voisin kuvitella että hauskat eläimet ja nippelitieto kiinnostaisivat myös eläininnokasta lasta. Niin tai näin, joskus on mahtavaa saada itselleen hyvää mieltä katselemalla kuvia söpöistä eläimistä ja lukea siitä, kuinka saukot nukkuvat käpälä käpälässä etteivät joutuisi toisistaan eroon.

Jos haluat hyvää mieltä ja liudan hauskoja ja kiinnostavia eläinfaktoja, lue tämä kirja. Yksin, kaksin, lapsen kanssa, aikuisporukassa. Uskaltaisin myös vähän kerettiläisesti väittää, että väritysintoilijalle saattaisi olla tässä puuhasteltavaa, vaikkei tämä värityskirja olekaan.

Kirjojen keskellä -blogissa ihasteltiin, kuinka paljon tietoa näin pieneen kirjaan mahtuukaan ja Lastenkirjahyllyssä kehutaan Säfströmin tapaa pitää tietomäärä minimissä mutta kuitenkin innostavan uuden oppimiseen.

Maja Säfström: Tärkeitä tietoja eläimistä (The Illustrated Compendium of Amazing Animal Facts, 2016))

Nemo, 2018. 120 s.

Suomennos: Nina Tarvainen

David Mitchell: Luukellot

Viimeiset osiot kirjasta luin Viljandin kauniissa kesäilloissa.

Uuvuttavuuteen asti upea

David Mitchell on ollut lukulistallani jo vuosia, mutta vasta nyt sain tartuttua hänen teoksiinsa. Aloitin uusimmasta suomennetusta, tämän vuoden Tähtifantasia-palkinnon saaneesta Luukelloista. Tarinassa maagisen realismin elementit yhdistyvät koukuttavaan kerrontaan. Teoksella on mittaa ja massaa eikä se päästänyt helpolla, mutta lukeminen oli silti nautinnollista.

Tarina alkaa 1980-luvun puolivälin tienoilla ja kulkee eri henkilöhahmojen kerronnan kautta aina lähitulevaisuuteen 2040-luvulle saakka. Tarinan keskiössä on Holly Sykes, sydämensä murjonut teini, josta aikuistuessa ja vanhetessa kasvaa tärkeä pelinappula enemmän tai vähemmän ihmiskunnan kohtaloa määrittävässä sodassa. Horologit ja ankoriitit, hyvät ja pahat kuolemattomat, kehoaan vaihtavat sielut kamppailevat nimittäin keskenään siitä, miten ihmisiä eli hauraita luukelloja on suotavaa tässä ajan virrassa kulkiessa hyödykseen käyttää.

Kerronta polveilee ja näkökulman vaihdokset pakottavat eräänlaiseen palapelin kokoamiseen koko lukemisen ajan. Pitkä aikaväli ja moniaalle haarautuva tarina aiheuttavat sen, että juonta on vaikea selittää eikä se myöskään tunnu tarkoituksenmukaiselta. Itse lukiessa mietin paljon aikaa, selviytymistä, koko ajan huonommin voivaa maapalloa ja sekopäiseksi muuttuvaa ihmiskuntaa. Toivon, että Mitchellin kuvaamaa tulevaisuutta ei tule, mutta pelkään sitä.

Mitchellin hahmot eivät ole pääsääntöisesti erityisen mukavia. He sekoilevat, tekevät huonoja ratkaisuja, ovat itsekkäitä tai paikoin jopa kusipäitä. Jotenkin heidän kanssaan jaksaa silti viettää aikaa ja syytän tästä ehkä hieman Jonathan Carrollia, jonka itseriittoisten (mies)kertojien seurassa tuppaan viihtymään. Toisaalta myös viehätyin hahmojen epätäydellisyydestä ja ehkä paikoin ymmärsinkin heitä.

Luukellot oli täysi, raskas ja palkitseva kokemus. On myönnettävä, että olin uupua sen kanssa moneen kertaan. Osiot olivat pitkiä eivätkä tuntuneet loppuvan koskaan. Luin kirjaa hyytymiseen asti ja aloitin sen kolmesti. Silti sitä ei halunnut jättää kesken ja loppuessa saapui haikeus: nytkö tämä jo loppuu?

Näin jokin aika lukemisen jälkeen kirja on mielessäni kuin iso möykky, josta muistan satunnaisia kohtauksia. Vaikka se ei siis juoneltaan jäänyt mieleen kirkkaana, onnistui se vakuuttamaan minut siitä että Mitchellin loputkin kirjat on luettava. Kuulemieni kommenttien perusteella paras on vielä edessä, odotan innolla.

Suketus on kirjoittanut kirjasta erinomaisen bloggauksen ja paljolti hänen innostamanaan kirjaan tartuin, lue!

David Mitchell: Luukellot (The Bone Clocks, 2014)
Sammakko, 2017. 644 s.
Suomentanut: Einari Aaltonen