Jyrki Liikka: Missä sateenvarjo on, kun sitä tarvitaan?

Prahan turisteilla sateenvarjot olivat mukana.

Jyrki Liikan Missä sateenvarjo on, kun sitä tarvitaan? (Atena, 2014) kuulosti sen verran hupaisalta tapaukselta, että varasin opuksen kirjastosta. Alaotsikolla Ihminen, Suomi ja maailmankaikkeus pylpyröinä varustettu opus lupaa kertoa arjen pienistä kummallisuuksista ja julistaa tilastoinnin ilosanomaa. Ja niin se kertookin, nimenomaan niillä piirakkadiagrammeilla, graafeilla ja käyrillä.

Varsinaista lukemista kirjassa ei siis juurikaan ole, mutta värikkäitä kuvaajia sitäkin enemmän. Liikka vastaa tilastoinnin avulla muun muassa siihen, minne jauhettu purukumi yleensä laitetaan, mitä tapahtuu kun pitäisi kääntyä oikealle ja mitä penkkirivistöissä on meneillään elokuvan aikana. Asiat ovat siis varsin arkisia, osa hyvin suomalaisia (mitä sanoja muistat R.A.K.A.S.-kappaleesta) ja osa globaaleja (minne laitoin avaimet).

Huumorikirjaksi Missä sateenvarjo on, kun sitä tarvitaan? on varsin onnistunut, sillä jaksoin hihitellä osalle käppyröitä ja esittelin niitä aamiaspöydässä myös miehelle. Hyviä oivalluksia mahtuu siis mukaan. Toisaalta osa pylpyröistä sai vain kulmat kohoamaan, osa kääntämään sivua. Sen on kyllä ymmärtänyt myös humoristi Liikka, sillä toiseksi viimeisessä pylpyrässä Mitä olen ajatellut tutkiessani näitä graafeja? annetaan vaihtoehdoiksi Onpa hauska!, Totta!, Finlandia-palkinto, ehdottomasti! ja En ymmärrä. Vastauksen osuudet saatte tosin tarkistaa itse opuksesta.

Välipalaselailuna tämä opus oli oikein kiva ja viihdyttävä, kunhan ei otsa rypyssä odota että jokikinen kirjan graafi saa mehut tulemaan nenästä. Suosittelen opusta aamiaispöydän piristykseksi, illan virkistykseksi tai luppoajan kuluttamiseen.

Jyrki Liikka: Missä sateenvarjo on, kun sitä tarvitaan?
Atena, 2014. 112 s.
Kirjan kuvitus: Laura Niemi-Pynttäri

Neil Gaiman: Coraline & Other Stories

Pöly varjoisassa mökissä, eiku.

Ystävä lähti joksikin aikaa ulkomaille ja auttaessani tavaroiden siirrossa lupasin ystävällisesti majoittaa joitakin hänen kirjojaan poissaolon ajaksi. Mukaan lähti aimo pino muun muassa Neil Gaimanin kirjoja ja niistä ensimmäisenä luettavaksi valikoitui Coraline & Other Stories (Bloomsbury, 2009).

She almost had it when somebody said, 'Coraline?'
It sounded like her mother. Coraline went into the kitchen, where the voice had come from. A woman stood in the kitchen with her back to Coraline. She looked a little like Coraline's mother. Only...
Only her skin was white as paper.
Only she was taller and thinner.
Only her fingers were too long, and they never stopped moving, and her dark-red fingernails were curved and sharp.
'Coraline?' the woman said. 'Is that you?'
And then she turned round. Her eyes were big black buttons.

Coraline oli nimenä ennestään tuttu, tarinana ei. Coraline vaeltelee uudessa asunnossa ja ihmettelee ovea, joka avautuu tiiliseinään. Eräänä päivänä oven takaa löytyy käytävä, jonka päästä löytyy heidän asuntonsa -- tai ainakin melkein. Vastaanottokomiteana tuttujen vanhempien sijaan on nappisilmäinen other mother, joka ei aio pelata reilua peliä saadakseen Coralinen jäämään luokseen rinnakkaismaailmaan.

Itse olen varsin säikky lukija, mutta sanon silti että Coraline oli hurjan pelottava. En onnistunut näkemään painajaisia, mutta iltaisin tämän päälle oli silti luettava hieman Jake Nymanin rock-historiaa. Pelottavuus oli kuitenkin mielestäni siinä mielessä positiivista, että se pysytteli jonkinlaisessa lastensatumaisessa maailmassa vaikka olikin todella hurjaa. Gaiman kertoo esipuheessan, että hän on kaivannut pelottavia kirjoja lapsille ja Coraline onkin kirjoitettu hänen tyttärilleen. Dave McKeanin pelkistetty kuvitus tekee tarinasta vielä pelottavamman.

Coralinen (joka muuten on suomennettu nimellä Coraline varjojen talossa) lisäksi kirjaan oli sisällytetty 11 lyhyempää tarinaa. Myös nämä olivat kiinnostavaa luettavaa, osa pelottavia, toiset surullisia tai hauskoja. Gaiman hallitsee useammankin tyylilajin, mutta parhaimmillaan hän näissä tarinoissa oli silloin kun hän kirjoitti pelottavasti, usein surullisella pohjavireellä. Aivan päätarinan kauhukertoimiin ei kuitenkaan päästy.

Esimerkiksi Troll Bridge hyödyntää kerronnassaan tarinoita siltojen alla lymyilevistä peikoista, tosin Gaimanin näkökulma tähän on omanlaisensa. Chivalry-tarinassa vanha rouva ostaa putiikista Graalin maljan ja päätyy keskelle huvittavia tapahtumia, tämä tarina toi minulle mieleen Terry Pratchettin. Myös mainio Sunbird erikoisine herkkusuukerhoineen hymyilytti. Lisäksi The Witch's Headstone -tarinassa esitellään Bod, Gaimanin The Graveyard Boy -kirjan päähenkilö, ja kirja nousi lukulistalla samoin tein muutaman pykälän ylemmäksi.

Kokonaisuudessaan tämä kokoelma oli oikein mainiota luettavaa. Lyhyemmät tarinat jäävät hieman huikean Coralinen varjoon, mutta yhtäkään huonoa tekstiä ei mielestäni joukkoon mahtunut. Kaikista en toki pitänyt yhtä paljon, mutta jo noiden yllä nimeltä mainittujen tekstien vuoksi kirja oli lukemisen arvoinen.

Taikakirjainten Raija on myös hieman pelännyt Coralinen suomennoksen parissa.

Neil Gaiman: Coraline & Other Stories
Bloomsbury, 2009. 278 s.
Kannen suunnittelu: Holly McDonald

Orson Scott Card: Ender's Game (The Ender Saga #1)

Orson Scott Cardin Ender's Game (1985) valikoitui luettavaksi, kun se sattumoisin löytyi molempien hisssuksiin läpikäymieni spefi-haasteiden listoilta. Odotukset kirjan suhteen olivat varsin vaatimattomat, minulla kun ei kirjasta sen suurempia ennakkotietoja ollut. Niinpä Ender onnistuikin sitten yllättämään ja imaisi minut täysillä mukaan seikkailuunsa.

--- We need the best we can get, and we need them fast. Maybe you're not going to work out for us, and maybe you are. Maybe you'll break down under pressure, maybe it'll ruin your life, maybe you'll hate me for coming here to your house today. But if there's a chance that because you're with the fleet, mankind might survive and the buggers might leave us alone forever -- then I'm going to ask you to do it. To come with me."

Kuusivuotias Ender valitaan Battle Schooliin, jossa valmennetaan lapsista valmiita taistelijoita avaruuden ökkimönkiäisiä, buggerseja vastaan. Ender ei kuitenkaan ole mikään tavallinen lapsi, vaan mahdollisesti juuri se, jota vuosikaudet on odotettu, se joka voisi ratkaista maapallon kohtalon. Nuoren pojan koulutuksesta ei myöskään aiota tehdä millään tavalla helppoa ja pian Ender huomaakin, että todelliset ystävät ja liittoumat ovat harvinaista herkkua. Samaan aikaan maapallolla pelataan poliittista peliä ja myös Enderin älykkäät sisarukset Valentine ja Peter aikovat laittaa sormensa peliin.

Huomaan tässä samoin tein, että minun on vaikea kirjoittaa kirjoista joista pidin hirvittävän paljon. Ender's Game on juuri tällainen kirja. Se on vaikuttava, hieno, kiinnostava ja monipuolinen. Vaikka kirjassa on avaruusaluksia, kolonioita asteroidivyöhykkeellä ja avaruusmatkustelu on lähes arkipäivää, on sen kiinnostavinta antia henkilöiden välinen psykologia. Millä tavoin ihmisen (tai lapsen) voi sysätä kohti yhä vaativampia haasteita? Kuinka pitkään ihmismieli voi venyä? Ja miten toista ihmistä manipuloidaan mahdollisimman hyvin, voimalla, pelolla vai imartelulla?

Niin että ihan huikea kirja. En osaa kuvailla sitä yhtään, näemmä. Mutta lukekaa. Tämä on hyvä kirja ihmisyydestä.

Myös Taikakirjainten Raija on lukenut tämän rinnakkain Ender's Shadow'n kanssa, ei tosin yhtä ihastuneena kuin minä.

Sarjan seuraavat osat menevät viuh vain lukulistalle. Lisäksi Teatteri Toivo on tekemässä syksyksi näytelmää Enderistä, ensi-ilta syyskuun lopulla.

Luettu osana Ihminen sodassa -haastetta.

Orson Scott Card: Ender's Game (The Ender Saga #1)
Orbit, 1991. Alunperin julkaistu 1985. 324 s.
Kansi: Mark Salwowski

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti

Olen pitänyt Anu Holopaisen tuotannosta siitä asti, kun luin yläkouluikäisenä Sonja-sarjan kirjat. Olikin nyt sitten kiinnostavaa nähdä, miten kirjailija pärjää chick litin maailmassa. Täysiverinen lajityyppinsä edustava Ilmestyskirjan täti (Myllylahti, 2014) ei tosin ole, mutta siihen suuntaan se joka tapauksessa kumartaa.

"Mistä sinä puhut, Liilahan on ihan hirveä ihminen", puuskahdin varomattomasti. "Se on sairaalloisen itsekeskeinen juoppo, jolla ei ole pienintäkään käsitystä käytöstavoista! Vaikka Liila näyttäisi Sharon Stonelta, se ei pystyisi peittämään sisäistä rumuuttaan."
"Sinun sisäinen kauneutesi sen sijaan paljastuu koko loistossaan Liilasta puhuessasi", Jarmo irvaili.

Airi Kivikko palaa äitiyslomalta takaisin töihin it-maailman syövereihin. Työtehtäviin totuttelun lisäksi Airi joutuu myös yllättäen kestämään töissä myös miehensä ikävää Liila-tätiä firmojen yhdistymisen seurauksena. Jostain kumman syystä kukaan muu ei kuitenkaan tunnu huomaavan Liilassa mitään omituista tai ärsyttävää. Tapahtumat menevät yhä kummallisemmiksi, mutta epäilyt kaikuvat kuuroille korville ja Airi joutuu painiskelemaan pohdintojensa kanssa itsekseen. Samaan aikaan firmassa kuohuu ja kärsivällisyyttä kysytään, kun pomot lätkivät pöytään eropaketteja ja uusia työehtoja.

Holopaisen tyyli on iskevä ja tekstiä lukee paikoin hyvinkin ahdistavasta aiheesta huolimatta kevyesti. Yt-neuvottelut, jumahtaneet urapolut ja univaikeudet eivät ole niitä keveimpiä juttuja, mutta Holopainen luovii niiden viidakossa yllättävän näppärästi. Päähenkilö Airi on myös harvinaisen rasittava, tai ei nyt välttämättä rasittava, mutta teki mieli istuttaa täti teekupposen ääreen ja todeta että "Airi hei, mietipä ne prioriteettisi nyt". Tästä huolimatta Airista jaksaa kyllä lukea.

Kirjan loppu tosin veti sitten hieman mattoa alta. En aivan ymmärtänyt mitä tapahtui, kaikki kun tapahtui niin nopeasti ja vähän puskista. Tai periaatteessa ymmärsin. Ehkä. Mutta jotenkin se loppu ei sitten ilahduttanut niin paljon kuin se kirjan alkupuoli.

Kokonaisuudessaan Ilmestyskirjan täti oli joka tapauksessa oikein mainiota kesäluettavaa. Holopaisen kynä on terävä ja suurimmilta osin kirja on oikein hyvä (joskin tavallaan aika kummallinen, joka ei välttämättä ole huono asia). Seuraavaksi siirryn taas Holopaisen nuorten tuotantoon, Syysmaa-sarjasta on vielä kaksi osa lukematta.

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti
Myllylahti, 2014. 290 s.
Kansi: Satu Kontinen

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe (kirjana ja elokuvana)

John Greenin romaanista Tähtiin kirjoitettu virhe (WSOY, 2013 / elokuvapainos 2014) aiheutti jonkinlaisen sensaation ilmestyessään alkukielellä vuonna 2012. Itse lähinnä törmäilin kirjan englanninkieliseen kanteen milloin missäkin, mutten tutkinut sen tarkemmin mistä on kyse. Nyt tarjoutui kuitenkin kätevä mahdollisuus sekä lukea kirja että nähdä pian ensi-iltaan tuleva elokuva, joten tartuin tilaisuuteen.

"Minähän kerroin jo. Sain diagnoosin kun - "

"En tarkoittanut syöpätarinaasi vaan omaa tarinaasi. Kiinnostuksen kohteet, harrastukset, intohimot, oudot pakkomielteet ja niin edelleen."

"Ai", minä sanoin.

"Älä vain sano, että kuulut niihin ihmisiin jotka muuntuvat sairaudekseen. Tunnen niitä jo aivan liikaa. Se on masentavaa. Niin kuin syöpä olisi kasvava bisnes. Joka vie ihmiset. Mutta sinä et varmasti ole antanut sen voittaa ennen aikojaan."

Kirja kertoo kahden nuoren syöpäsairaan, Hazelin ja Augustuksen tarinan. Hazel ja Gus tapaavat vertaisryhmätapaamisessa ja tutustuvat yhteisen ystävänsä Isaacin kautta. Ystävyys syvenee vähitellen ja Hazel saa myös Gusin kiinnostumaan suosikkikirjastaan, Viistoa valoa. Syöpäennusteiden kanssa eläminen ei kuitenkaan ole mitään ruusuilla tanssimista ja molemmat tuntuvat tietävän, että tästä on otettava kaikki irti. Ja sen enempää en sitten juonesta sanokaan.

Internetissä kuullut huhut lupailivat, että tarina aiheuttaisi hillittömiä itkukohtauksia. Kirjan kohdalla on myönnettävä, että silmät vain hieman kostuivat. Tokihan tarina oli surullinen ja koskettava, mutta ehkäpä osasin varautua pahimpaan. Tai sitten minusta vain on tullut kyyninen.

Tästä huolimatta kirja oli oikein hyvä. Se ei sortunut mielestäni ylenmääräisiin kliseisiin ja voisin ajatella, että Green onnistuu kuvaamaan syöpäsairaiden nuorten arkea varsin realistisen oloisesti (tämä siis täysin mututuntumalla sanottuna). Toki fiktiiviseen tarinaan mahtuu myös uskomattoman oloisia käänteitä, mutta perustarinan tasolla pysytellään jalat maassa. 

Green kirjoittaa elämästä, kirjoista ja nuorista kauniisti. Kirjaa on helppoa lukea ja Bützowin käännös tuntuu toimivan. Jännityksellä jään odottamaan, mitä elokuva tuo tullessaan.

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe (The Fault in Our Stars, 2012)

WSOY, 2013/2014. 244 s.

Suomentanut: Helene Bützow

***

"Anteeksi, mutta voisitko kertoa mitä elokuvaa tuolla salissa näytettiin kun kaikki tulevat sieltä itkien pois?"

Periaatteessa koko elokuvakokemuksen voisi tiivistää lyhyesti tähän kysymykseen, jonka Kinopalatsin aulassa ollut mieshenkilö minulle esitti. Sanottakoon elokuvasta silti muutama sananen.

Ensinnäkin totean, että elokuva-adaptaationa tämä oli minusta varsin mainio. Juonta oli editoitu mielestäni kerrankin fiksuista kohdista ja kirjan tunnelma säilyi hyvin. Toiseksi elokuvan pääparia esittäneet Shailene Woodley ja Ansel Elgort olivat hurmaavia ja aidonoloisia. (Myönnän tosin hetken miettineeni, onko Elgort minusta Augustuksen näköinen, mutta päädyin myöntymään.)

Sivurooleissa nähdään myös hyviä suorituksia. Laura Dern tekee jälleen kerran hyvän äitiroolin (hieman kuin I am Samissa) ja Isaacia näytellyt Nat Wolff on mainio. Willem Dafoe puolestaan oli mielestäni ehkä jopa turhan karismaattinen kirjassa epämiellyttävähköä Peter Van Houtenia esittämään. Mutta pääpiirteissaan roolitus oli hyvä.

Tähän laitan vielä ihan pienellä sen asian, joka minua elokuvassa hippasen häiritsi, ei sen pitäisi varsinaisesti spoilata mutta olen varovainen. Elokuvan alku oli minusta nimittäin hippasen paljastava. 

Itkupisteitä elokuva sai enemmän kuin kirja, mutta olenkin tällainen visuaalisuusitkijä. Kaunis ja hyvin tehty elokuva, tykkäsin.

Elokuvan ensi-ilta on 11.7.2014.

Nörttitytöt-blogissa on pitkä ja mainio teksti kirjan (ja elokuvan) ympärille kasvaneesta ilmiöstä. 

***

Kirja ja elokuvaliput saatu SF Film Finlandin tarjoamina Blogatin kautta.

(Myös yksi kirjabingomerkintä lisää!)