lauantai 9. marraskuuta 2013
Kupista: Sacher Eck' (Wien)
Kupista muuttuu kansainväliseksi! Tulossa on hieman maistiaisia Wienistä ja Bratislavasta, jatkossa toivottavasti muualtakin. Ensimmäisenä kansainvälisenä vieraana on Wienin Sacher Eck'. Tyylikäs kahvila löytyy Kärntnerstrassen ja Philharmonikerstrassen kulmasta, lähin metroasema on Karlsplatz.
Alunperinhän tarkoitus siis oli mennä nauttimaan aitoa sacherkakkua maineikkaaseen Café Sacheriin (Philharmonikerstrasse 4), mutta onnistuimme erehtymään ovesta ja marssimaan sisään Eckiin. Kahvila on kuitenkin Hotel Sacherin omistuksessa, joten käsittääkseni tarjoiltu kakku oli sitä aivan samaa tavaraa.
Sisäänastuessa tunnelma on kiireinen. Turistit jonottavat kakkua ja lounasta, istumapaikkaa saa vartoa hetken. Lopulta pääsemme tiskipaikoille kököttämään ja tilaamme nopeasti kakut (n. 6 euroa pala), Verlangterit ja vettä. Toiminta on tehokasta. Kakkupaloja leikataan jatkuvasti lisää tarjolle ja kermavaahto tulee masiinasta, joka muistuttaa erehdyttävästi kotoisia hampurilaispaikoissa nähtäviä ketsuppiannostelijoita.
Ei siinä mitään, esillepano oli joka tapauksessa hienostunut ja kermavaahtokin maistui ihan hyvältä (tosin en aivan ymmärrä sitä wieniläistä intoa laittaa kermavaahtoa joka paikkaan). Kakku puolestaan maistui, no, sacherkakulta. Varsin hyvää, mutta toisaalta juuri mitä sen odottikin olevan. Mies sanoi että sacher taitaa olla vähän sama juttu kuin BigMac: maistuu joka paikassa suurinpiirtein samalta. Saattaapi olla.
Kahvi puolestaan oli sitä samaa kahvintapaista, jota sai joka puolella kaupunkia. Verlangter on siis vedellä pidennetty espresso, jossa maitovaahtoa. Ihan hyväähän se oli, mutta kunnon kahvia Wienin reissulla taisi saada vain Slovakiassa.
Sacher Eck' ei siis ollut reissun kakkukohokohtia, mutta kyllä ne sacherit silti kannatti syömässä käydä.
tiistai 5. marraskuuta 2013
Stephen Fry: The Fry Chronicles
Jos ajattelen sympaattista brittiä, ajattelen Stephen Fryta. Osa tästä mielikuvasta johtuu varmasti esimerkiksi hänen roolistaan Jeevesinä sekä siitä, että hän lukee Hitchhiker's Guide to the Galaxyn mitä mainioimmin. Joka tapauksessa toivoin tuossa joku vuosi sitten hänen elämäkertaansa joululahjaksi ja niinhän se veli sitten kolautti konttiin The Fry Chroniclesin (Michael Joseph, 2010).
'You remember Hugh Laurie?'
'Er...remind me.'
She flung an impatient cushion at my head. 'You know perfectly well who I mean. He was in Nightcap.'
'Oh, the tall chap with the flushed cheeks and the big blue eyes?'
The Fry Chronicles käsittelee Fryn elämää hänen Cambridge-vuosistaan kohti mainetta sekä A Bit of Fry and Laurien ensiesityksiä. Vauhdikkaan nuoruuden elänyt nuorukainen pääsee opiskelemaan Cambridgeen ja viettää vuotensa siellä lähinnä osallistuen erilaisiin esityksiin kuin opiskellen. Opiskeluaikanaan Fry myös tutustuu muun muassa Emma Thompsoniin sekä lopulta tietysti myös Hugh Laurieen. Samalla kerrotaan paljon brittiläisen komedian kehityksestä, Monty Pythonista, oivallisesta Rowan Atkinsonista ja komedian taipaleesta tv-ruuduille.
Fry kirjoittaa aidosti, hauskasti, traagisesti osaten draaman kaaren. Tapahtumia kuvataan, niitä analysoidaan ja pohditaan. Nostetaan omat viat esille ja vatvotaan niitä, mutta ei liiaksi. Olo ei tunnu siltä kuin tirkistelisi vaan kuin istuisi pehmeässä nojatuolissa pubissa ja kuuntelisi elämäntarinaa. The Fry Chronicles on huvittava, sydämeenkäypä ja myös surullinen. Vaikka tarina onkin pääpiirteiltään jonkinlainen ryysyistä rikkauteen -kertomus, on pohjavireenä silti yksinäisyyttä ja epävarmuutta, masennusta ja hämmennystä. Näitäkin käsitellään hienosti. Ja vaikka Fry opuksessaan toteaa että kyllä, ostin muuten monta autoa ja talon ja näin niin silti en osaa tuntea kateutta tai muuta, kunhan kuuntelen. Ja jotenkin ymmärrän, tai kuvittelen ymmärtäväni, tätä kuuluisaa mutta varsin introvertin oloista miestä.
From that day on I have only agreed to review a book, film or television programme if one proviso is understood and accepted by the editor: the review will be favourable or, if the product is so dreadful that even I cannot find a good word to say about it, there will be no article.
Joinain hetkinä tuntui, että tämä kirja olisi pitänyt kuunnella äänikirjana tai lukea e-kirjaversio, johon on upotettu videopätkiä. Toisaalta Fryn ääni on niin tuttu, että kirjan kuuli lähtökohtaisestikin hänen äänellään luettuna ja olen edelleen hirvittävän huono kuuntelemaan äänikirjoja, joten tämä lieni silti minulle paras ratkaisu. Mutta varmasti on loistava myös äänikirjana, aivan varmasti.
Pidin muuten tästä elämäkerrasta huomattavan paljon enemmän kuin sketsimäisestä Mrs Fry's Diarysta. Vaikka siinä olikin välipalakirjana puolensa, huomasin arvostavani todenmukaisempaa kerrontaa enemmän. Toki tässäkin on huumoria, luonnollisesti, mutta ei niin läpinäkyvästi ja ehkä jopa päälleliimatusti. Aidoista tilanteista syntyvä huumori on yleensä loppupeleissä hauskempaa.
Hieman minua jäi harmittamaan, että en ollut sisäistänyt tämän olevan omaelämäkertojen toinen osio ensimmäisen ollessa Moab is My Washpot, suomennettuna Koppava kloppi. Onneksi mies oli fiksu ja hankki sen minulle syntymäpäivälahjaksi, nyt voin lukea senkin.
Suosittelen siis lämpimästi The Fry Chroniclesia ja oikeastaan tähän samaan syssyyn myös sitä ainutta (aidosti) fiktiivistä Fryn kirjaa jonka olen lukenut, Making Historya.
Stephen Fry: The Fry Chronicles
Penguin Books, 2011. 425 s. (ensin julkaistu Michael Joseph, 2010)
Kannen kuva: David Eustace
maanantai 4. marraskuuta 2013
Liikkuvaa kuvaa: Thor: The Dark World (3D)
Kuva: Marvel Studios
Kävimme sunnuntaipäivän ratoksi katsomassa uusimman Marvel-rymistelyn Thor: The Dark Worldin eli tuttavallisemmin Thor kakkosen. Muutama vuosi sitten tulleesta ykkösosasta en muista juuri muuta kuin sen, että näyttihän se kolmedeenä ihan komealta mutta elokuva itsessään oli korkeintaan mukiinmenevä. Koska tässä nyt kuitenkin odotellaan seuraavaa Avengers-leffaa piti tämäkin tietysti käydä kurkkaamassa.
Thor on matkaillut takaisin kotiinsa Asgardiin ja on joukkojensa kanssa palauttanut rauhan kaikkiin yhdeksään maailmaan. Ilkikurinen velipuoli Loki istuu vankilassa ja rakastettu Jane Foster tutkii maan pinnalla kummallisia muutoksia fysiikan laeissa ja kaipalee viikinkijumalaansa. Leppoisaa tilannetta ei kuitenkaan kestä kauan. Kuolleiksi luullut mustat haltiat aikovat tuoda pimeyden takaisin universumiin ajan ollessa sopiva, nyt nimittäin lähestyy se hetki jolloin kaikki yhdeksän maailmaa konvergisoituvat ja tuhovoima saadaan suureksi. Avuksi tarvitaan kuitenkin mystinen Aether ja ette varmaan arvaa kuka sen sitten löytää.
Sellaisista alkuasetelmista siis lähdetään. Ja kokonaisuudessaan elokuva olikin oikein mainio viihdepläjäys, ainakin parempi kuin viimeksi katseltu Iron Man 3. Suurimpana ongelmana tässä rainassa oli se, että päähenkilöiksi tarkoitetut Thor, Jane ja Odin olivat harvinaisen pitkästyttäviä eikä hahmoissa tapahtunut oikeastaan minkäänlaista kehitystä. Show'n varastaa helposti Loki, jonka hahmo on mitä mainioin ja yllättävin ja Tom Hiddleston esittää sitä mainiosti. Ja jopa Janen assarilla Darcylla on suurempi hahmokehitys kuin noilla kolmella ensinmainitulla.
Ei tästä Thor kakkosesta siis miksikään oivaukatsonhetikaksikertaa elämykseksi ollut, mutta toimi sunnuntaiviihteenä hyvin ja vei taas tarinaa eteenpäin. Huumoria riitti sopivasti (se on aina mukavaa kun osataan nauraa elokuvan sisäisille naurettavuuksille) ja loppuun jätettiin hyvät koukut seuraavia leffoja varten. Ja kannattaa katsoa ne lopputekstit, sieltä tulee kaksi piilopätkää.
sunnuntai 3. marraskuuta 2013
Joe Hill & Gabriel Rodriguez: Locke and Key I:Welcome to Lovecraft
Kuva: Gabriel Rodriguez & Jay Fotos (Welcome to Lovecraft)
Ystävä suositteli luettavaksi Joe Hillin käsikirjoittamaa Locke and Key -sarjakuvaa. Suhtauduin hommaan hieman epäillen, opus kuulemma olisi pelottava, mutta varasin kuitenkin sarjan ensimmäisen osan Welcome to Lovecraft (IDW Publishing, 2008) kirjastosta.
Tylerin, Kinseyn ja Boden isä murhataan kammottavalla tavalla heidän kesämökillään ja niinpä he muuttavat äitinsä kanssa setänsä luo Lovecraftissa sijaitsevaan Keyhouseen. Lapsia vaivaavat muisto isästä sekä tieto siitä että toinen tappajista istuu nuorisovankilassa. Kaiken lisäksi Keyhouse itsessään on omituinen, etenkin sen pihalla sijaitseva kaivorakennus jonka asukilla ei tunnu olevan puhtaat jauhot pussissaan. Kun isän murhannut nuorukainen vielä onnistuu pakenemaan vankilasta erikoisissa olosuhteissa tiivistyy jännitys entisestään.
Ensimmäiseksi on sanottava, että Joe Hillin tarinankerrontataidot ovat erittäin mainiot. Jännitys pysyy yllä ja tiivistyy vielä silloinkin, kun uskoo kaiken olleen jo nähty. Gabriel Rodriguezin selkeä ja julma piirrosjälki sopii synkkään tarinaan erinomaisesti. Kuvat eivät ole sellaisia, joita haluaisi ripustaa seinälleen, mutta taitavia ne ovat.
Toiseksi totean, että tarina oli minulle aivan liian pelottava. En ole suuri kauhun ystävä, mutta siedän sitä pienissä annoksissa. Locke and Key oli kuitenkin niin kammottava, että luin sitä silmät suurina pystymättä laskemaan albumia käsistäni ja silti tavallaan halusin lopettaa. Sarjakuva on väkivaltainen, vaikka kuvat pysyvätkin siedettävällä tasolla, mutta pahinta on mielen sisään hiipivä kauhun ja paljaan pelon tunne.
Ensimmäinen osa jättää kutkuttavasti lankoja roikkumaan, mutta mietin kahdesti tartunko kakkososaan. Miehelle lupasin hankkia sen kirjastosta, hän toimikoon esilukijanani.
Joe Hill & Gabriel Rodriguez: Locke and Key 1: Welcome to Lovecraft
IDW Publishing, 2008. 152 s.
perjantai 1. marraskuuta 2013
Lavalta: Pinta & Will Have Sex For Love (Cirko)
Sirkus. Sanasta tulee mieleen titididididititidiidii, hiekka, meteli ja klovnit, teltta. Uusi sirkus sen sijaan on jotain aivan muuta. Uuden sirkuksen keskus Cirkossa järjestettiin torstaina 31.10. kaksoisesitysilta, jossa pääsi näkemään ja kokemaan sekä Salla Hakanpään Pinnan että Zero Gravity Companyn Will Have Sex For Loven.
Maneesi-salissa nähty illan toinen puolikas, Will Have Sex For Love, toi lavalle myös tutumpia sirkuselementtejä kuten trapetsin ja hevosia ollen silti jotain aivan muuta. Netta Lepistö ja Maarit Utriainen leikittelevät, keimailevat, tappelevat, kisailevat ja näyttävät miten upealta kehonhallinta ja yhteispeli voivat näyttää. Lavalla nähdään rakennustelineitä, muovia, yllätyksellisiä laatikoita ja kolikoilla toimiva hevonen, jonka selässä voidaan esittää jos jonkinlaisia akrobaattisia temppuja.
Will Have Sex For Love oli selvästi humoristisempi kuin Pinta, mutta ei silti mikään hattarankevyt esitys. Ihailin molemmissa esityksissä sitä, että kaikki tapahtuu kuin jossain toisessa todellisuudessa. Täällä, mutta ei silti aivan kuitenkaan, sillä jotain omaa taikaansa nykysirkuksessa tuntui olevan. Jotain synkkää, hieman pelottavaa ja silti äärimmäisen viehättävää ja kutsuvaa.
Tiesin kyllä Cirkon olemassaolosta ennen siellä käyntiä, mutta en jotenkin ollut silti sisäistänyt sen olemassaoloa. Nyt sisäistin ja aion laittaa myös sen tarkkailuun, sillä tällaista näkisi mielellään useamminkin. Taitoa, rakkautta tekemiseen, visuaalista herkkua.
Kaksoisesitysiltoja on vielä tänä viikonloppuna sekä lauantaina että sunnuntaina.
Lämmin kiitos Cirkolle kutsusta esitykseen.
Kuva: Tom Hakala
Ilta alkoi Solmu-salissa, ensimmäisenä Pinta. Katosta roikkuu paksu köysi, lattialla on valkoisia ympyröitä. Lavalle saapuu nainen, Hakanpää, ja alkaa temppuilla köyden kanssa ensin kuin leikitellen, lopulta alkuvoimaisesti. Esityksen toisessa osassa lavalle ilmestyy taianomaisesti vettä, jonka heijastuksia sekä muodostuvia varjoja käytetään upeasti hyväksi visuaalisen ilmeen luomisessa. Lisäksi käytetään videota ja strobovaloa.
Pinta on leikillinen, vakava, voimakas ja kaunis. Hakanpään hallittu voima näkyy. Vesi lentää kaarissa ja lopulta sataa. Tunnelma on vahva. Esityksen jälkeen lavalle astelee aplodien saattelemana onnellisen näköinen nainen. Syystäkin, Pinta oli suunnattoman kaunis pelkistetyssä komeudessaan.
Kuva: Janne Pietiläinen
Maneesi-salissa nähty illan toinen puolikas, Will Have Sex For Love, toi lavalle myös tutumpia sirkuselementtejä kuten trapetsin ja hevosia ollen silti jotain aivan muuta. Netta Lepistö ja Maarit Utriainen leikittelevät, keimailevat, tappelevat, kisailevat ja näyttävät miten upealta kehonhallinta ja yhteispeli voivat näyttää. Lavalla nähdään rakennustelineitä, muovia, yllätyksellisiä laatikoita ja kolikoilla toimiva hevonen, jonka selässä voidaan esittää jos jonkinlaisia akrobaattisia temppuja.
Will Have Sex For Love oli selvästi humoristisempi kuin Pinta, mutta ei silti mikään hattarankevyt esitys. Ihailin molemmissa esityksissä sitä, että kaikki tapahtuu kuin jossain toisessa todellisuudessa. Täällä, mutta ei silti aivan kuitenkaan, sillä jotain omaa taikaansa nykysirkuksessa tuntui olevan. Jotain synkkää, hieman pelottavaa ja silti äärimmäisen viehättävää ja kutsuvaa.
Tiesin kyllä Cirkon olemassaolosta ennen siellä käyntiä, mutta en jotenkin ollut silti sisäistänyt sen olemassaoloa. Nyt sisäistin ja aion laittaa myös sen tarkkailuun, sillä tällaista näkisi mielellään useamminkin. Taitoa, rakkautta tekemiseen, visuaalista herkkua.
Kaksoisesitysiltoja on vielä tänä viikonloppuna sekä lauantaina että sunnuntaina.
Lämmin kiitos Cirkolle kutsusta esitykseen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)







