Tove Jansson: Kesäkirja

En enää yhtään ihmettele sitä, että monet lukevat Tove Janssonin Kesäkirjan (WSOY, 1972; Sommarboken 1972) jokaisena kesänä. Se oli nimittäin lukumaratonini helmi ja jää aivan varmasti koristamaan omaa kirjahyllyä vastaisuuden varalle. Oli se vaan niin ihana.

Milloin sinä kuolet? lapsi kysyi.
Hän vastasi: Pian. Mutta sinuun se ei kuulu vähääkään.

Kirjan isoäiti on mainio, hieman nuuskamuikkusmainen. Periaatteellinen. Riehakaskin. Ymmärtäväinen. Ollapa sellainen. Että jaksaisi lähteä soutamaan naapurisaarelle, katsoisi myrskyä. Osaisi kääntyä sängyssä ja huokaista. Ja että osaisi mennä omiin oloihinsa kun väsyttää, levätä.

Sophia puolestaan on vilkkaampi, kyseleväinen ja utelias. Kovin nuori myös, keskittymiskyky ei aina aivan riitä ja tylsistyminen on lähellä. Äskeistä tarinaa ei Sophia välttämättä enää muista, vaan haluaa jo mennä katsomaan rotkoa tai nukkua teltassa.

Tove Jansson on upea, viisas kirjailija. Esimerkiksi juuri Kesäkirjasta tuli hyvin levollinen olo, vaikka se on myös surullinen ja puhuu lopusta. Kaikki aikanaan.

Kesäkirja herätti kaipuun saaristoon, meren äärelle. Josko sitä jonain kesänä pääsisi kallioiselle saarelle, jossa voisi kuunnella alleja ja hengittää. Olla vaan. Ottaa kirjoja mukaan, tiskata astiat rannassa, käydä aamulla uimassa ja katsoa myrskyä ikkunasta. Ehkä joskus.

Hän ei saanut nousta ylös liian äkkiä, siksi hän ennätti katsoa hiekasta kohoavaa heinänkortta juuri kun untuva jätti kiinnekohtansa ja kantautui pois kevyessä aamutuulessa. Se katosi pois hänen näkökentästään, ja hänen päästyään jalkeille oli maisema tullut pienemmäksi. Hän sanoi: Minä näin linnun sulan. Allin untuvan.
Minkä allin, kysyi Sophia, sillä hän oli unohtanut linnun joka kuoli rakkauteen.

Karoliina piti kirjasta vaikka meri on pelottava, Jaanalle se ei aivan avautunut ja Jenni puolestaan rakasti sitä.

Tove Jansson: Kesäkirja (Sommarboken, 1972)
WSOY, 1972. Uusi painos 2011. 143 s.
Suomentanut: Kristiina Kivivuori
Kansi: Tove Jansson

J.Pekka Mäkelä: Alas

Nämä eivät harmi kyllä ole kvasieläimiä.

Hankin Finnconista itselleni uusimman J.Pekka Mäkelän romaanin, Alas (Like, 2013). Minulla on ollut sen edeltäjä Alshain (Like, 2006) jo jonkun aikaa hyllyssä, mutta päätin kerrankin koetella rajojani kronologian suhteen ja lukea urheasti ensin tämän uudemman, ovat kuitenkin itsenäisiä teoksia.

Etukäteen tiesin tosin Alshainin maailmasta jo jonkin verran, olinhan samaisessa Finnconissa kuunnellut Maailmankaikkeuden parhaat turistikohteet -paneelissa paikallista asukasta. Tiesin siis, että tällä kaukaisella tähdellä ei elä muita eläimiä kuin sen kansoittanut ihminen ja siellä asuvat eivät mene mielellään meren lähelle. Ja että siellä on avaruushissitorneja.

Painaudun ikkunaa vasten ja yritän katsoa ylöspäin. Näen aamuauringon säteiden valaiseman hissitornin jatkuvan ylöspäin, kauas äärettömyyksiin, korkealle, niin kuin sen pitääkin, paitsi että se ei jatkukaan suorana, niin kuin sen pitäisi, vaan kaartuu, taipuu...
...kaatuu.

Alas on kiinnostava päällekkäinen tarina. Yksi planeetan kolmesta avaruushissitornista romahtaa yllättäen. Tapahtumia seurataan vuoron perään viiden eri kertojan näkökulmasta, jolloin tarina täydentyy jokaisen kertojan puheenvuoron jälkeen. Ääneen pääsevät niin tornissa työskentelevä opas Mafalda, sivulliseksi päätyvä Aami, tornin omistaja Ursana, luennoitsija Osiem sekä salaperäinen Wolfam. Lopullinen syy tornin sortumiseen selviää vasta viime metreillä.

Opus toimii viihteellisenä lukemisena ollen samalla fiksu. Esimerkiksi avaruusmatkailun ja painottoman tilan kokemuksia kuvataan kiinnostavasti ja uskottavan oloisesti ja planeetalla on mitä mainioin historia. Oli myös mukavaa, että kirjassa on paljon sekä nais- että mieshahmoja, itse asiassa viidestä kertojasta kolme oli naisia. Seksiä kirjassa harrastetaan melko paljon, muttei mitenkään vaivaannuttavasti tai päälleliimatusti. Kehtaa siis ottaa myös työmatkalukemiseksi junaan.

Pitää myös mainita kivoista taitollisista jännyyksistä. Esimerkiksi putoamisliikettä saatiin kuvattua hienosti kirjan sivuilla ja vaika yleensä vierastan ISOLLA kirjoitettua sopi se tähän oikein hyvin.

Alas sopinee myös sci-fiä vierastaville, sillä avaruusmatkailu on kuvattu selkokielisesti ja pääosin meininki on hyvin tavallista. Mitä nyt tosin neljänkymmenen tuhannen kilometrin korkeudessa tulee liikuttua painottoman tilan rajoitusten vuoksi ja avaruushissitornista voi katsella yhden kierroksen aikana kolmea auringonlaskua. Mutta noin muuten.

Peukkua siis Mäkelän uutuudelle. Booksyn, joka lukaisi kirjan yhdeltä istumalta, mukaan Alshain kannattaisi lukea melko pian tämän jälkeen, joten siirtelen sitä lähemmäs yöpöydän lukukasaa. Ja varmaan joudun sitten lukemaan tämänkin vielä uudelleen, koska olen ihan varma että joku kiva kytkös tai jännyys jäi vielä huomaamatta.

ps. Lisäys keskiviikkona 21.8. Jos parviälyn ajatus kiinnostaa lukekaa myös Mäkelän Muurahaispuu.
pps. Tajusin, että tämähän itse asiassa sopii myös oikein hyvin Kiinteistö-haasteeseen!

J.Pekka Mäkelä: Alas
Like, 2013. 250 s.

Miksi mennä teatteriin ja syksyn tärpit

Väliajalla voi hyvällä omallatunnolla ottaa lasin kuohuviiniä. Tai pullaa (Ryhmiksessä ja Q:ssa ainakin on hyvät leipomustuotteet).

Olin perjantaina kolmatta kertaa tänä kesänä katsomassa Ryhmäteatterin Robin Hoodin sydäntä. Sen lisäksi Hanna listasi omia kirjallisia teatteritärppejään ensi syksylle. Nämä yhdessä saivat minut miettimään, miksi ihmeessä käyn mielelläni teatterissa.

Olen innostunut teatterissa käymisestä tosissani viimeisen kuuden vuoden aikana. Tein laskeskeluja blogimerkintöjen perusteella. Vuonna 2011 kävin teatterissa 14 kertaa ja 2012 16 kertaa. Tämän vuoden saldo on 14 kertaa ja toivon luvun nousevan yli kahdenkymmenen. Aikaisemmin viehätys perustui paljolti omaan näyttelemisinnostukseen, tämä johtikin Korkeasaaren teatteriin liittymiseen vuonna 2009. Nyttemmin, vaikka näyttelemisestä pidänkin, huomaan yhä enemmän nauttivani katsojan osasta. Siitä, että minut lumotaan, saadaan nauramaan ja pelkäämään, uppoutumaan tarinaan. Se on aika siisti tunne.

Minusta on myös mukava pukeutua teatteriin. Tämä ei tarkoita sitä, että tarvitsisi pönöttää ja kärsiä epämukavista ja kiristävistä vaatteista koko esityksen ajan. Vaatteet voivat olla mukavat, mutta silti siistit. Omasta mielestäni se on kunnionosoitus teatterin tekijöille, että vaivautuu hieman katsomaan mitä päällensä laittaa. Ulkoilmateatterit toki sitten vielä erikseen, sinne riittävän lämmintä päälle ja tarvittaessa huopa mukaan.

Kannattaa myös jättää hajusteet kotiin ja jos vain mahdollista vetää ne viimeiset sauhut reippaasti ennen esityksen alkua. Yleisössä nimittäin istuu aina hajuherkkiä, joilta teatterinautinto saattaa mennä ihan pilalle. Jos kuulut hajuherkkiin kannattaa muutenkin lukea esitysten tuoteselosteet tarkkaan, usein teatterisavun, -tupakan tai muiden hajusteiden käytöstä varoitetaan etukäteen.

Ja jos nautit: anna esityksestä palautetta. Useiden teattereiden nettisivuilla on palautelomakkeita tai sitten voi lähestyä myös sähköpostilla. Itse ainakin tekijänä arvostaisin positiivista, vilpitöntä palautetta.

Anna siis teatterin viedä mukanaan. Valitse omat suosikkisi ja mene myös mukavuusalueesi ulkopuolelle.

Lopuksi vielä omat teatteritärppini syksylle, näitä tulikin aika paljon. Kiitos Hanna ideasta!

Päivitys 20.10. Linkitän vinkkien perään myös omat tekstini esityksistä kun olen ne ehtinyt käydä katsomassa.

Appelsiinitemppu / Kulttuuritalo Stoa
Tämä on ihan ehdoton valinta! Näin esityksen keväällä Korjaamolla, marraskuussa on kaksi esitystä Stoassa. Appelsiinitemppu oli huimaava, ovela ja kipeän kaunis näyttäessään katsojalle illuusioita ja paljastaen henkilöhahmojen salaisuuksia.

Esitystalous 2 - Tehtävä Espoossa / Espoon Kaupunginteatteri
Esitystalouden ensimmäinen osa oli aivan hulvaton, joten tämä on ehdottomasti nähtävä myös. Lisäksi lavalla on yksi suosikkinäyttelijöistäni eli Martti Suosalo. Liput kannattaa varata ajoissa, edellinen esitys oli pian melko loppuunmyyty tai varattu. -- Esitystalous 2 - Tehtävä Espoossa 30.10.

Charles Dexter Wardin tapaus / Tikkurilan teatteri
Kävin itse katsomassa tämän H.P.Lovecraftin pienoisromaanin perustuvan näytelmän keväällä ja pidin siitä kovasti. Kahden miehen näytelmä on intensiivinen ja sopivasti pelottava. Näytelmästä voi myös nauttia ilman Lovecraft-tietämystä, sillä itselleni kirjailija ei ole juuri nimentuntemusta tutumpi. Esityksiä on vain viisi marras-joulukuussa, joten ole tarkkana.

Hämeenlinna / Q-teatteri
Q-teatteri tekee oman mielikuvani mukaan siistejä ja uskaltavia ratkaisuja, jotka onnistuvat joko täysiä tai sitten eivät. 2/3 edellisistä käynneistäni sanovat, että onnistuvat. Juha Itkosen Hämeenlinna on siis nähtävä. -- Hämeenlinna 21.11.

Jäniksen vuosi / Ryhmäteatteri
Paasilinnan klassikkoteos on lukematta ja nimi tuo mieleen vain Samuli Putron biisin. Oli miten oli, Ryhmikseltä uskallan mennä katsomaan käytännössä mitä vaan. Aina olen yllättynyt, joskus hämmentynyt, ei ole harmittanut. (ja sitten esityksessä on Juha Pulli, jota pääsin kättelemään viime Robbarin väliajalla, kui siistiä!) -- Jäniksen vuosi 12.10.

Kiviä taskussa / HKT
Tiedetään, Kiviä taskussa on pyörinyt jo ties kuinka monta vuotta. Mutta se on vaan niin hyvä, itse olen nähnyt sen kolmesti. Ja nyt haluaisin nähdä vielä neljännen kerran. Liput tuntuvat taas olevan loppuunmyydyt, mutta peruustuspaikkoja kannattaa aina yrittää (ja suoraan HKT:n lipputoimistosta sitten). Paljon rakkautta Suosalolle ja Nuojualle siitä, että ovat jaksaneet tätä niin monta vuotta. -- varasin liput helmikuuksi, hiphei!

Lavaklubi / Kansallisteatteri

Kannattaa ehdottomasti tutustua myös Lavaklubin (yllä) tarjontaan. Vinkeiden keikkojen lisäksi siellä järjestetään paljon teatterin tekijähaastatteluita ja syksyllä alkaa myös Yllätysklubi (ensimmäisen kerran 14.9., itse en pääse, menkää te!). Muista myös Nuoren Voiman Liiton Prosak-klubi!

Lähes onnellinen mies / Ryhmäteatteri
Keväällä Ryhmis käsitteli naisen asemaa yhteiskunnassa Huorasadun kautta. Nyt on miesten vuoro kertoa, avata ikkuna miesten pahoinvointiin ja ristiriitaiseen asemaan yhteiskunnassa. Ainakin tekijätiimin perusteella vaikuttaa oikein lupaavalta. -- Lähes onnellinen mies 5.10.

Orkesteri - The Everlast / KOM-teatteri
Kun asuu samassa taloudessa musiikkimiehen kanssa herättää KOM-teatterin Orkesteri - The Everlast mielenkiintoni. Näytelmä kertoo hääkeikoilla tienaavasta bändistä, jonka riveissä nahistellaan ja juonitellaan. Kuulostaa lupaavalta. -- Orkesteri 19.11.

Ovista ja ikkunoista / Kansallisteatteri
Ranskalaisen Sébastien Thiéryn komedia kertoo siitä, mitä ihmiselle tapahtuu kun rahaa alkaa ilmestyä yhtäkkiä tyhjästä. Mitä rahalla pitäisi tehdä, saako sitä käyttää, onko kyseessä rikos? Asetelma vaikuttaa herkulliselta. Näin mainoksen rautatieaseman tunnelissa, kiinnostuin. -- Ovista ja ikkunoista 5.12.

Pop Slut / Kokoteatteri
Mainospuhe lupaa uudenlaista musiikkiteatteria, spektaakkeleita ja sukupuoli-identiteetin käsittelyä. Kokossa tuppaa näkemään kaikkea jännää myös, toivottavasti ehdin katsomaan tätä. -- Pop Slut 26.11.

Pysy hengissä vielä tämä päivä / Kansallisteatteri
Kansiksen Omapohjan ohjelmistoa kannattaa seurata, siellä pyörii tuon tuostakin vaikka mitä kiinnostavaa. Pysy hengissä vielä tämä päivä kertoo mielenterveyspalvelujen alasajon seurauksista. Aihe on mielenkiintoinen ja ajankohtainen ja vaikka esitys on todennäköisesti absurdista huumorista huolimatta rankka on tämä nähtävä. -- Pysy hengissä vielä tämä päivä 19.10.

The Rocky Horror Show / Turun Kaupunginteatteri
Tämä on ehdottomasti nähtävä! Rocky Horror Show on upealla tavalla vinksahtanut musikaali ja tilaisuutta nähdä se livenä ei voi ohittaa. Esityksessä on myös katsojien mahdollista osallistua esityksen kulkuun, alkuperäisen esitysasun mukaisesti. Mutta ei hätää, osallistuminen on vapaaehtoista. -- The Rocky Horror Show 7.12.

Ja on niitä muitakin. Tutki nettisivuja, selaile lehtiä ja älä jätä viime tinkaan, parhaisiin liput viedään käsistä ennen kuin huomaatkaan.

Audrey Niffenegger: Raven Girl

Audrey Niffeneggerin Raven Girl (Jonathan Cape, 2013) tarttui silmään muistaakseni jostain GoodReadsin syövereistä ja ilokseni huomasin opusta löytyvän myös kaupunginkirjastosta. En vaivautunut ottamaan kirjasta sen kummemmin selvää, joten saadessani varaushyllystä käsiini satukirjan olin yllättynyt mutta edelleen kiinnostunut.

Raven Girlissä Postimies tapaa kierroksellaan korpinpoikasen, jonka luulee olevan vahingoittunut. Mies vie linnun kotiinsa, hoivaa sitä ja lopulta nämä kaksi rakastuvat toisiinsa. Lopulta parille syntyy myös lapsi, munasta kuoriutunut tyttö, joka ei kuitenkaan osaa puhua ihmisten kielellä vaan raakkuu korpin lailla ja kaipaa itselleen siipiä. Yksinäinen tyttö kasvaa nuoreksi naiseksi ja päätyy lopulta kuulemaan yliopistolla luentoa siitä, miten ihmeellisillä tavoilla ihmiskehoa voi muokata. Voisiko hänkin saada siivet ja oppia lopulta lentämään?

"I fell all wrong," the Raven Girl said. "I don't understand." She went outside and looked at the sky and fet quite desolate. The Postman saw her and picked her up. She held out her arms, and he raised her above his head. "Up, up!" she said, but he didn't understand.

Satu noudattaa varsin tavallisia kaavoja. On normien ulkopuolella olevaa rakkautta, yksinäinen tyttö täynnä kaipausta, muodonmuutoksen mahdollisuus. Tarina ei ole mikään hilpeä iltasatu, vaan noudattelee paljolti perinteisten satujen (Grimm ja kumppanit) piirteitä ollen jopa hyvin julma ja pelottava. Myös kuolema tuodaan esille suoraviivaisesti. Loppupuolella tarina tuntui hyppivän hieman eteenpäin ja eräänkin hahmon kohtalo ja motiivit jäivät hieman hämäriksi.

Kirjaston luokituksessa teos löytyy aikuisten puolelta, mutta asiasanoista löytyy lastenkirjallisuus. Mielestäni aikuisten puolelle sijoittaminen on tämän sadun kohdalla oikein, vaikka kirja voisi toki käydä myös nuorille. Lisäksi osa kirjan kuvista on omasta mielestäni hieman kammottavia (ja olisivat ainakin itselleni varmasti jääneet pienempänä kummittelemaan). Tarinaa ei olekaan kirjoitettu lapset mielessä, vaan se on tehty Lontoon Royal Balletin erään koreografian taustatarinaksi. Sen tanssin haluaisin nähdä.

Tummasävyisyydestään huolimatta Raven Girl oli kiinnostava satu, joka tuntui sekoittavan vanhaa satuperinnettä nykyaikaisiin menetelmiin (vaikka ehkä niitä voisi ajatella myös frankensteinmaisina). Suosittelen tätä synkkien satujen ystäville välipalalukemiseksi.

Audrey Niffenegger: Raven Girl
Jonathan Cape, 2013. 80 s.
Kuvitus: Audrey Niffenegger
Kannen suunnittelu: Sara Corbett

Tua Harno: Ne jotka jäävät

Tua Harnon Ne jotka jäävät (Otava, 2013) on noussut esiin blogeissa ilmestymisensä jälkeen. Kehut ja Leonard Cohen saivat myös minut varaamaan kirjan kirjastosta, kiinnostumaan että mistä tässä oikein on kyse.

Jotkut meistä menevät rikki jäämällä, toisen lähtemällä, ja tässä minä olen, enkä tiedä kumpaan ryhmään kuulun.

Leonard Cohenin näköisen miehen tytär Frida ei tiedä kuinka olisi. Vierellä on Emil, Teatterikorkeassa opiskelut, kaikki on ihan hyvin. Fridan mieltä askaruttavat Raimo-isän ja hänen isänsä Pojun historia. Matkojen varsilta on kerääntynyt lentolippuja, tulitikkuaskeja ja niitä, joiden luota on lähdetty, vain vähän niitä joiden luokse on jääty. Lopulta tarina muuttuu jonkinlaiseksi Hernkilin suvun kertomukseksi, todistajanlausunnoiksi joissa äänen saavat niin lähteneet kuin ne jääneet.

Ääneen pääsevät miehet ja naiset, aikuiset ja lapset. Lähtijät matkustavat lentokoneilla ja junilla, joskus tosin vain mielensä varassa. Jäävät vetävät henkeä, tekevät omat ratkaisunsa, pysyvät paikallaan. Kukaan ei jää säröttömäksi, vaikka yrittää esittää toisin.

Minulle tarina jäi hieman hajanaiseksi, kerronta siirtyi Fridasta Raimoon ja Pojuun ja välillä Emiliin. Aikatasot vaihtuvat. En ehtinyt aivan uppoutua kenenkään ajatusmaailmaan, kaikki jäivät hieman vieraiksi. Tai ehkä se oli tarkoituskin, että henkilöt pitävät turvavälinsä, eivät edes halua jäädä minun luokseni.

Jos en olisi lukenut Westön Leijoja Helsingin yllä tämän vuoden puolella, olisin varmaan pitänyt tästä enemmän. Nyt kuitenkin Bexarit kummittelivat Fridan, Raimon ja Pojun takaa, huhuilevat omia juttujaan Munkkivuoresta. Harno viittaakin Westöön hienosti, Fridan ja ehkä hänen itsensäkin arvostamana kirjailijana. Se ei ole huono asia, lähtökohtaisesti, viitata toiseen. Nyt nämä vain sattuivat niin lähekkäin.

Ne jotka jäävät on taiten ja kauniisti kirjoitettu esikoinen rikkinäisistä ihmisistä, lähdöistä ja paluulennoista, rakkaudesta ja valinnoista. Vaikka se piti minuun etäisyyttä, ei se ole varmasti lainkaan huono valinta vuoden esikoisten joukosta.

Krista antoi teokselle erityisplussaa Cohenista, Liisa kiittää lähtemisen monipuolista käsittelyä.

Tua Harno: Ne jotka jäävät
Otava, 2013. 369 s.
Kannen suunnittelu: Timo Numminen