tiistai 13. elokuuta 2013

Tua Harno: Ne jotka jäävät


Tua Harnon Ne jotka jäävät (Otava, 2013) on noussut esiin blogeissa ilmestymisensä jälkeen. Kehut ja Leonard Cohen saivat myös minut varaamaan kirjan kirjastosta, kiinnostumaan että mistä tässä oikein on kyse.

Jotkut meistä menevät rikki jäämällä, toisen lähtemällä, ja tässä minä olen, enkä tiedä kumpaan ryhmään kuulun.

Leonard Cohenin näköisen miehen tytär Frida ei tiedä kuinka olisi. Vierellä on Emil, Teatterikorkeassa opiskelut, kaikki on ihan hyvin. Fridan mieltä askaruttavat Raimo-isän ja hänen isänsä Pojun historia. Matkojen varsilta on kerääntynyt lentolippuja, tulitikkuaskeja ja niitä, joiden luota on lähdetty, vain vähän niitä joiden luokse on jääty. Lopulta tarina muuttuu jonkinlaiseksi Hernkilin suvun kertomukseksi, todistajanlausunnoiksi joissa äänen saavat niin lähteneet kuin ne jääneet.

Ääneen pääsevät miehet ja naiset, aikuiset ja lapset. Lähtijät matkustavat lentokoneilla ja junilla, joskus tosin vain mielensä varassa. Jäävät vetävät henkeä, tekevät omat ratkaisunsa, pysyvät paikallaan. Kukaan ei jää säröttömäksi, vaikka yrittää esittää toisin.

Minulle tarina jäi hieman hajanaiseksi, kerronta siirtyi Fridasta Raimoon ja Pojuun ja välillä Emiliin. Aikatasot vaihtuvat. En ehtinyt aivan uppoutua kenenkään ajatusmaailmaan, kaikki jäivät hieman vieraiksi. Tai ehkä se oli tarkoituskin, että henkilöt pitävät turvavälinsä, eivät edes halua jäädä minun luokseni.

Jos en olisi lukenut Westön Leijoja Helsingin yllä tämän vuoden puolella, olisin varmaan pitänyt tästä enemmän. Nyt kuitenkin Bexarit kummittelivat Fridan, Raimon ja Pojun takaa, huhuilevat omia juttujaan Munkkivuoresta. Harno viittaakin Westöön hienosti, Fridan ja ehkä hänen itsensäkin arvostamana kirjailijana. Se ei ole huono asia, lähtökohtaisesti, viitata toiseen. Nyt nämä vain sattuivat niin lähekkäin.

Ne jotka jäävät on taiten ja kauniisti kirjoitettu esikoinen rikkinäisistä ihmisistä, lähdöistä ja paluulennoista, rakkaudesta ja valinnoista. Vaikka se piti minuun etäisyyttä, ei se ole varmasti lainkaan huono valinta vuoden esikoisten joukosta.

Krista antoi teokselle erityisplussaa Cohenista, Liisa kiittää lähtemisen monipuolista käsittelyä.

Tua Harno: Ne jotka jäävät
Otava, 2013. 369 s.
Kannen suunnittelu: Timo Numminen

8 kommenttia:

  1. Ihana hattukuva! Esikoiseksi kirja oli ihan hyvä, mutta ei se minuunkaan ihan hirveän suurta vaikutusta tehnyt. Leijat Helsingin yllä pitäisi lukea ja pian.

    VastaaPoista
  2. Juuri niin, viittaus hyvään kirjaan ja kirjailijaan on periaatteessa hieno juttu, mutta jos se saa aikaan vertailua toisen häviöksi, ei se enää olekaan. Westö-fanina on siis selvää, kumpi häviää. Vaikka Harno on kyllä täysin omaääninen ja taitava tekijä jo esikoiskirjallaan, tiedä mitä vielä kehittyykään. Oli kiva lukea tämä kirja, vaikken ihan täysin hurmaantunut ollutkaan. Ja Cohen-fani en ole ollenkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan totta, Arja. Harnolla on hieno tyyli kirjoittaa, luen kyllä varmasti seuraavankin romaanin. Kiitos kommentista!

      Poista
  3. Ihana kuva! Minulle tämän lukukokemus oli jotenkin niin ihanan "puhtaalta pöydältä"-kokemus, kun en vieläkään ole yhtään Westöötä esim lukenut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Susa! Ja oi, tämä on varmasti ollut silloin tosi hieno. :) Suosittelen silti sitä Westötä myös!

      Poista
  4. Ihana kuva! <3

    Minulle Ne jotka jäävät kolahti aika kovaa, mutta ymmärrän kyllä tavallaan sen että tämä voi jäädä vähän etäiseksi. Luin muuten ensimmäisen Westöni nyt kesällä (ja nyt olen aloitellut toista), ja luulen että olen mennyttä naista. Huoh. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Sara! Hieno kirjahan tämä on, hyvä että kolahtelee ja kovaa. :)

      Ja ihanaa! Westön kanssa kannattaakin olla mennyttä naista.

      Poista

Kiitos kommentistasi!

Sanavahvistus otettu käyttöön myrskyisästi lisääntyneen roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...