Hämmentävä kirja x 2

Lukumaratonin aikana luin kaksi minut hieman hämmentyneeksi jättänyttä kirjaa. Halusin kirjoittaa niistä vielä jotain tyhjentävämpää, lopulta päädyin laittamaan ne tähän samaan tekstiin.

Ensimmäinen niistä oli Carlos María Dominguezin Paperitalo (Basam Books, 2006; La casa de papel, 2002). Kirjan idea on huikea. Se alkaa siitä, kun Bluma Lennon jää auton alle lukiessaan Emily Dickinsonin Runoja. Eikä Lennon jää ainoaksi kirjallisuuden uhriksi.

Kukaan ei halua hukata kirjaa. Mieluummin kadotamme sormuksen, kellon tai sateenvarjon kuin teoksen, jota emme enää lue mutta joka sointuvassa nimessään kenties vaalii vanhaa ja hukattua tunnetta.

Teoksen minäkertoja saa postissa Blumalle osoitetun, sementinmurusilla kuorrutetun Joseph Conradin Varjolinjan. Kirja johdattaa kertojan lopulta Etelä-Amerikkaan selvittämään lähettäjän henkilöllisyyttä ja historiaa. Paperitalo kertoo kauniisti ja jopa raadollisesti kirjoista, niihin liittyvistä tunteista ja jopa siitä kuinka ne voivat muuttua taakaksi. Miten kaikissa kirjoissa on muistoja.

Luulen lukevani tämän pienen kirjan joskus uudelleen, maratonpäivänä en saanut siitä oikein otetta. Paperitalo ansaitsisi varmaankin rauhallisemman lukuhetken. Tyhjentävämpää tekstiä Paperitalosta voi etsiä vaikka Kirjasfääristä.

***

Jos Paperitalo oli hämmentävä iltapäivällä luettuna, oli ilta-aikaan avattu Antti Karumon Männyt (WSOY, 2006) vielä kummallisempi. Kirja on päätynyt minulle joskus Viikin kirjaston ilmaiskorista ja olut mukana jo kahdessa muutossa, lukemattomana. Lukumaraton oli hyvä sysäys lukea tämä pieni kirja vihdoin ja viimein.

Jukka on matkustanut suvun kesäpaikalle, palannut alkuruutuun. Tunnelma on jännittynyt. Metsässä olevat kantarellit pitäisi jättää isän veljelle, Leifille. Aidan leikkaus on ajankohtainen. Tärkeistä asioista ei puhuta. Kaikki puuhaavat omiaan, pienistä sivulauseista voi tehdä päätelmiä.

Kunnes jokin kääntää hänen silmänsä. 
Jokin ääni.
Hän kuuntelee kuuliko oikein, työntyy käsiensä varaan istualleen, nousee ylös ja katsoo verhojen raosta metsän poikki huvilan autotallille. 
Autotallin luona seisoo kameli.

Paitsi että sitten on ne kamelit ja palmut. Ne ilmestyvät Karumon tekstin lomaan äkkiarvaamatta, autotallin kulmalle tai hotellin kellariparkkiin. Enkä aivan ymmärtänyt, tai en oikeastaan ymmärtänyt ollenkaan. Että miten ne kamelit nyt tähän oikeasti liittyivät, tai miksi.

Vaikka tarina itsessään oli ihan vinkeästi kirjoitettu. Se alkaa kahdesti, samalla tavalla muttei kuitenkaan. Kupruiset tapetit ja kanterellit, rapisten kääntyvät lehden sivut, vanhempien hiljaisuus. Ja kun pintakerroksen raaputtaa pois, löytyy kaksi tahoillaan onnetonta miestä, jotka eivät saa sitä sanotuksi.

Vinkeydestään huolimatta Männyt ei sytyttänyt. Se oli kummallinen sellaisella tavalla, että olo jäi vähän vaivautuneeksi. Harmitti. Karumo kirjoittaa mielenkiintoista tekstiä, josta en saanut otetta. Vien kirjan meidän kirjastomme ilmaishyllyyn, ehkä joku muu saa siitä paremman otteen.

Carlos María Domingues : Paperitalo (La casa de papel, 2002)
Basam Books, 2006. 134 s.
Suomentanut: Einari Aaltonen
Kansi: Ina Kallis

Antti Karumo : Männyt
WSOY, 2006. 160 s.
Kansi: Kirsi Kujansuu
Kannen kuva: Eva Persson

Cory Doctorow: Little Brother

Who is watching back?

Kiinnostuin Cory Doctorow'n Little Brotherista (Harper/Voyager, 2008) kun Sivukirjaston Liina nosti sen esiin HelMetin Tämä kirja muutti elämäni -kampanjassa. Opuksen olisi saanut lainaksi kirjastostakin, mutta se ainut kappale oli tietysti lainassa. Onneksi Liina suostui lainaamaan oman kappaleensa luettavaksi ja tässä sitä nyt ollaan.

The man who came in was wearing a military uniform. A U.S. military uniform. He saluted the people in the truck and they saluted him back and that's when I knew that I wasn't a prisoner of some terrorists -- I was a prisoner of the United States of America.

San Franciscon kaupunki järkyttyy, kun terroristihyökkäys kohdistuu paikalliseen metrojärjestelmään. 17-vuotias Marcus Yallow sattuu olemaan ystävineen väärässä paikassa väärään aikaan ja joutuu terrorismiepäilyn kohteeksi. Loppupeleissä Marcus pääsee takaisin vapauteen, mutta huomaa tämän vapauden kyseenalaiseksi. Ihmisten liikkeitä valvotaan, kameroita ilmestyy koulun luokkahuoneisiin ja poikkeavasta käytöksestä joutuu samantien kuulusteluihin.

Marcus päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja käydä vastaiskuun DHS:ää (Department of Homeland Security) vastaan. Yhden nuoren kapina leviää pian ja homma alkaa toimia. Vai toimiiko sittenkään? Onko valtiovalta liian vahva kaadettavaksi? Kuinka voi kapinoida joutumatta vankilaan? Ja kuka tässä hommassa oikeasti on se terroristi?

Little Brother on suunnattu nuorille aikuisille, mutta toimii aivan yhtä hyvin myös aikuislukijalle. Doctorow käyttää modernia teknologiaa ovelasti hyväkseen ja vaivautuu jopa selittämään asiat Marcuksen suulla niin, että jopa tällainen teknologiauuno tajuaa hommasta jotakin. Ehdottoman siistiä.

"I'm going to get them," I whispered, staring at my soda. "I'm going to get them."
Jolu shook his head. "You can't, you know. You can't fight back against that."

Ja vaikka tarina on jollain tavalla todella yhdysvaltalainen ja valottaa osittain myös maan historiaa on siinä samalla jotain universaalia. Litlle Brother on kertomus kaipuusta vapauteen, kaipuusta elämään ilman turhaa pelkoa jota lietsotaan turvallisuusmääräyksillä ja militaristisella otteella. Se on ehdottoman hieno kirja, jota oli hankala olla lukematta.

Arvostustani opusta kohtaan nostivat sen lopusta löytyvät loppusanat turvallisuusasiantuntija Bruce Schneirilta ja Xbox-hakkeri/insinööri Andrew "bunnie" Huangilta. Molemmat kehottavat lukijoita kyseenalaistamaan turvallisuussysteemejä ja tutustumaan hakkerointiin, opettelemaan miten teknologiaa tai systeemejä voi huijata. Laittomuuksiin he eivät kehota, mutta oman turvallisuudentunteen lisäämiseen kyllä. Hakkeri-sanalla tuppaa olemaan negatiivinen jälkikaiku, itse tulen pitämään sitä tämän jälkeen lähinnä siistinä juttuna.

Opus on saanut myös jatko-osan Homeland. Mietin nyt vakavasti uskallanko lukea sitä, sillä tarina oli tällaisenaan melkoisen täydellinen. Saa nähdä. Ehkä joskus monen vuoden päästä. Mutta Orwelliin 1984:n aion vihdoin lukea, se on varma.

Cory Doctorow: Little Brother
Harper Voyager, 2008. 374 s.
Kannen kuva: Giles Moberly/PYMCA

John Stephens: Smaragdiatlas (Kirja aikojen alusta #1)

En ollut kuullutkaan John Stephensin Smaragdiatlaksesta (Tammi, 2011; The Emerald Atlas, The Books of Beginning I, 2011) ennen kuin keskustelin tänän kesänä erään mainion 10-vuotiaan tytön kanssa. Hän oli juuri lukemassa kirjaa kolmatta kertaa eikä olisi halunnut laskea kirjaa käsistään. Päätin siis näillä suosituksin varata kirjan kirjastosta.

Sisar Agatha huokaisi: "Jaahas, nyt se sitten tosiaan on alkanut..." ja astui käytävään.
Vanha mies meni hänen perässään ovesta ulos ja pysähtyi katsomaan nukkuvia lapsia. Hän nosti kättään kuin siunaukseen, kuiskasi: "Tapaamisiin", ja käveli pois.
Lapset jatkoivat uniaan tietämättä mitään uudesta maailmasta, johon he heräisivät.

Sisarukset Kate, Michael ja Emma ovat kiertäneet lähes koko ikänsä orpokodista toiseen. Vanhemmat katosivat kymmenen vuotta aikaisemmin ja vaikka lapset uskovat heidän olevan yhä hengissä, on toivoa toisinaan vaikea yllä. Onni kuitenkin kääntyy, kun lapset lähetetään jälleen kerran uuteen orpokotiin mystisen tohtori Pymin luokse.

Cambridge Fallsin kylä on sisarusten mielestä kummallinen. Kylässä ei ole lainkaan lapsia ja vanha ränsistynyt talo on täynnä kummallisia huoneita. Kellarista löytyy vanha pölyinen kirja, joka yhtäkkiä siirtää lapset kylän synkkään menneisyyteen. Voivatko Kate, Michael ja Emma auttaa kyläläisiä ja miksi Kate tuntee outoa yhteyttä kirjaan?

Kate piteli kuvaa tyhjän sivun yläpuolella mutta empi. Hän tunsi taas saman pimeyden, joka luikersi kirjasta uhaten hukittaa hänet. 
"Mikä hätänä?" Emma kysyi.
Kate veti henkeä, keskitti ajatuksensa Michaeliin ja laski kuvan kirjan sivulle.

En ole verrannut käännöstä alkuperäiseen, mutta väitän silti että Kaisa Katteluksen käännös on oikein mainio. Kieli soljui mukavasti ja hahmoilla oli omanlaisensa äänet eivätkä repliikitkään olleet kökköjä. Muutenkin Smaragdiatlas oli oikein viihdyttävä lukukokemus. Tapahtumia oli riittävästi, sisarukset varsin kivoja ja juonikaan ei ollut pöllömpi.

Takakannessa kirjan viitataan seuraavan mm. J.K.Rowlingin ja J.R.R.Tolkienin viitoittamaa tietä. Rowling-viittauksen allekirjoitan, sillä myös tässä lapset ovat jollain tavalla merkittyjä, ihan Tylypahkafiiliksiin ei kuitenkaan ihan vielä päästy. Tolkien-viittaus voisi liittyä kääpiöihin (jotka olivat kivoja) tai ehkäpä rääkyjiin, joissa on jotain etäisesti nazgulmaista. Joka tapauksessa kirjassa on siis paljon tuttuja fantasiaelementtejä, mutta sopivasti omanlaisinaan tai sitten vain taitavasti mash-upattuina.

Vaikka Smaragdiatlas ei ollut minulle mitenkään tajunnanräjäyttävä kokemus, oli se leppoisa ja kiinnostava nuorten fantasiaseikkailu. Luen varmasti sarjan muutkin osat, toinen osa Tulikronikka onkin jo ilmestynyt. Kannatti uskoa suositusta.

John Stephens: Smaragdiatlas - Kirja aikojen alusta 1 (The Emerald Atlas - The Books of Beginning 1) 
Tammi, 2011. (Bon-pokkari, 2012) 417 s.
Suomentanut: Kaisa Kattelus
Kannen kuvitus: Jeff Nentrup

Katja Kallio: Elokuvamuisti + elokuvafiilistelyä

Elokuvissa pitää olla popcorneja, mutta ne pitää osata syödä hiljaa.

Luin Katja Kallion Elokuvamuisti (Otava, 2007) oli muhinut hyllyssäni jo jonkin aikaa napattuani sen aikanaan herätehankintana kirpputorilta. Nyt luin sen yhtenä lukumaratonkirjana, ja maratonlukemiseen se sopi oivallisesti: Kallio kirjoittaa fiksusti, mutta kevyesti ja elokuvista puhuttaessa yhteistä kokemuspintaa löytyy helposti.

Joskus uskoo kaiken mitä valkokankaalla sanotaan. Satoja vuosia sitten kuolleen hollantilaissäveltäjän Van Den Budenmeyerin levyä saattaa etsiä ympäri Eurooppaa, koska musiikki soi Kolme väriä -trilogiassa niin kauniina. Soundtrackia etsii Pariisista saakka muttei löydä. Sen löytää sitten Helsingin Digeliukselta ja kuulee, että musiikin on säveltänyt pari vuotta aikaisemmin puolalainen Zbigniew Preisner, Kieslowskin kaveri.

Minulla ei ole aiemmin ollut oikeastaan minkäänlaista suhdetta Kallioon lukuunottamatta Sooloilua-kirjaa ja -elokuvaa. Nyt päätin pitäväni Kalliosta hänen mainittuaan sekä Sound of Musicin että Leijonakuninkaan positiivisessa sävyssä. Eikä pidä unohtaa tuota yllä mainittua Preisnerin musiikkia, se on upeaa.

Woody Allenista minulla sen sijaan on harmittavan vähän sanottavaa ja hänestä ja elokuvistaan Kallio kirjoittaa paljon. Muistin kirjaa lukiessani, etten edelleenkään tiedä miten Manhattan loppuu koska nukahdimme ystäväni kanssa kesken (se ei tosin ollut elokuvan vika, vaan saunan ja perjantain). Annie Hall on myös katsomatta, vaikka se on omassa dvd-hyllyssä.

Itse asiassa peruutan äskeisen sanomani. Kylläpäs voin sanoa Woody Allenista paljon, koska muistin juuri että Midnight in Paris on hänen elokuvansa ja se on ihana. Siis ihana. Voi hyvänen aika, miksei meillä ole sitä hyllyssä?

Ja sitten kerran yksi elokuva muuttaa kaiken. Alkutekstien aikana haukkoo henkeä ja puolessa välissä ajattelee, että ei voi olla totta, onko tällaista oikeasti olemassa? Maailma tuntuu ihmeelliseltä, itsekin on ihmeellinen, ja elämän intellektuaaliset, emotionaaliset, esteettiset ja eroottiset mahdollisuudet rajattomat. Oma maailmankuva allekirjoitetaan antautumalla kokonaan tälle elokuvalle, minkä jälkeen kaikkia muita elokuvia halveksitaan.

Äskeinen katkelma oli myös yksi suosikeitani tässä Kallion kirjassa. Tosin tämän jälkeen sanotaan, että on luonnotonta menettää elokuvaneitsyys amerikkalaiselle elokuvalle. Aloin miettiä, että kai Moulin Rouge!n saa luokitella australialaiseksi? Kyllä sen varmaan saa. Joo. Hyvä.

Huomaan, etten oikeastaan ole kirjoittanut Kallion kirjasta mitään vaan höpissyt vain elokuvista. Mutta sitä se aiheuttaa, tarvetta kertoa elokuvista, katsoa niitä, fiilistellä. Se on siis oikein mainio pieni kirja, joka kannattaa lukea ja varata sen jälkeen leffaliput tai käpertyä omalle kotisohvalle.

Kirjainten virrassa-Hanna haluaisi kirjoittaa samanlaisia elokuvajuttuja kuin Kallio. Jutun lopusta löytyy lisää linkkejä muiden teksteihin.

Katja Kallio: Elokuvamuisti
Otava, 2007. 159 s.
Kannen kuva: Katja Lösönen

***

Kirjan innoittamana listaan tähän vielä kymmenen minulle jostain syystä tärkeää elokuvaa. Ne eivät välttämättä ole kymmenen suosikkielokuvaani (vaikka myös suosikeita listalta löytyy), mutta jokin niissä on osunut ja uponnut.

Leijonakuningas (1994)
Tämä Disneyn klassikkopiirretty on kulkenut mukanani lapsuudesta asti. Yrittäessäni 2000-luvulla näyttää filmiä serkulleni ei siitä saanut mitään selvää, nauha oli sen verran kulunut kelaamisesta ja katsomisesta. Elokuvassa on hieno tarina, uljaat musiikit ja se on rakkaudella piirretty. Oma suosikkini elokuvasta on jostain syystä Scar ja viime vuonna sain itselleni vihdoin oman Scarin kotiin.

Kolme väriä: Sininen (1993)
Tässä on se Preisnerin musiikki, Van Den Budenmeyer. Muistan katsoneeni tätä yläasteikäisenä myöhään illalla itsekseni ja vaikutuin. Koko olohuone oli sininen television kajosta ja kaikki oli vain niin hienoa. Juliette Binoche, auto-onnettomuus ja se musiikki. Olin myyty. Elokuvan juliste on kulkenut mukanani pitempään, sillä joskus pienenä (lue: alakouluikäisenä) olin ostanut Tiimarista kortin, jossa tämä juliste on. Kohtalo?

Moulin Rouge! (2001)
Musikaalifaniuteni alkoi toden teolla, kun äiti erehtyi viemään minut katsomaan Les Misérablesia 12-vuotislahjaksi Helsingin kaupunginteatteriin. Se myös oli osasyy siihen, että rakastuin Ranskaan. Moulin Rouge! räjäytti potin jollain tavalla totaalisesti. Elokuva on värikäs, liioitteleva, kaunis, romanttinen, ranskalainen, ihana. Pahimpaan faniaikaan katsoin tämän monta kertaa viikossa, joskus jopa ennen kouluun lähtöä kuulokkeet päässä. (toim. huom. elokuvan nimi tosiaan kirjoitetaan huutomerkillä, ilman huutomerkkiä se on Henri de Toulouse-Lautrecista kertova elokuva vuodelta 1952, joka muuten sekin on oikein mainio)

Million Dollar Baby (2004)
Clint Eastwoodin ohjaama Million Dollar Baby sai minut kiinnostumaan nyrkkeilystä urheilulajina. Sen lisäksi se sai minut kyynelehtimään, tuntemaan ja kannustamaan. Vielä enemmän pidin elokuvasta luettuani novellikokoelman (Rope Burns, suom. Miljoonan taalan tyttö), johon se perustuu. Lisäksi tämä oli ensimmäinen elokuva, jonka kävin katsomassa lukioaikaisen poikaystäväni kanssa ja jonka syytä se osittain on, että nautin nykyään elokuvien katsomisesta niin paljon.

Dancer in the Dark (2000)
Tämä Lars von Trierin ohjaama elokuva on minun räkäitkuelokuvani, jonka katsoin yläasteikäisenä pienestä televisiosta kirjastosta lainatulta vhs-kasetilta. Olen onnellinen, että ensimmäistä kertaa nähdessäni sen olin yksin, sillä vollotin noin kaksi kolmasosaa elokuvasta aivan kauheaa räkäitkua. Itku alkoi uudestaan, kun yritin selittää juonta äidilleni. Elokuva on aivan kamala, mutta samalla se on suunnattoman hieno ja kaunis.

Sound of Music (1965)
Alakouluikäisenä ihastuin Julie Andrewsiin. Kärjistettynä muut kirjoittivat ystäväkirjoihin lempinäyttelijäkseen Leo DiCaprion, minä Andrewsin. Sound of Musicin laulut, tunnelma, se kaikki kolahti. Suurimpia elokuvasurujani ruudun ulkopuolella on se, kun luin Chistopher Plummerin inhonneen kapteeni von Trappin roolia. Siinä meni nuoruudenihastus vähän pilalle.

Elämä on ihanaa (1997)
Jack Nicholsonin ja Helen Huntin tähdittämä elokuva saa aina hymyn huulille. Siinä on draamaa, huumoria, surua, lempeyttä, vaivaannuttavuutta. Ymmärrystä. Ja suunnattoman suloinen koira. Yksinkertaisesti mukava elokuva.

Tunnit (2002)
Kävin katsomassa Michael Cunninghamin kirjaan perustuvan elokuvan aikoinaan Tikkurilan ihanan Bio Grand -teatterin matineanäytöksissä (joita muuten järjestetään edelleen). Olin myyty. Elokuva oli vain niin kaunis, niin hieno, eikä sitä lainkaan huomannut että Kidmanilla on tekonenä. Kotimatka elokuvan jälkeen meni sumussa. Voihan.

Dirty Dancing (1987)
Rakastan vanhoja tanssielokuvia, Dirty Dancing on helposti yksi parhaista. Patrick Swayze, se nosto, Time of My Life. Elokuva saa minut aina ajattelemaan, että joskus minä vielä harrastan tanssia, tai osaan tanssia ihan oikeasti. Tässä vaiheessa olen päässyt balettiin asti, ja kyllä minä vielä niille paritanssitunneillekin ehdin.

Micmacs (2009)
Ensimmäinen elokuva, jonka kävimme siipan kanssa katsomassa elokuvateatterissa. Tämä Jean-Pierre Jeunetin elokuva ei yltänyt ihanan Amélien saamaan suosioon, mutta on joka tapauksessa mainio. Huumori on mustaa ja yllättävää, hahmot kummallisia, rakkaus vilpitöntä. Tämän voisi katsoa taas uudelleen.

Magdalena Hai: Kellopelikuningas (Gigi ja Henry #2)

Magdalena Hain Kellopelikuningas (Karisto, 2013) tarjoilee jatkoa minua kovasti ihastuttaneelle Kerjäläisprinsessalle (Karisto, 2012). Vauhdikas Gigin ja Henryn seikkailu sijoittuu Vihreälle saarelle, jossa luokkajako on edelleen voimissaan ja kuhistaan kovasti uusista keksinnöistä. Seuraava kappale sisältää juonipaljastuksia niille, jotka eivät ole ensimmäistä osaa lukeneet, muuten pyrin olemaan paljastamatta mitään olennaista tästä opuksesta.

On kulunut puoli vuotta Kerjäläisprinsessan tapahtumista. Gigin perhe on muuttanut Alhaistosta Rahastoon ja elää vihdoin ainakin lähes kuninkaallisen perheen arvon mukaisesti. Vanhemmat siskot ovat asiasta kovasti innoissaan, Gigi ei niinkään sillä korottunut asema vaatii muun muassa röyhelöisten hameiden käyttämistä. Asemanmuutos ei kuitenkaan muuta ystävyyttä Henryn kanssa. Gigin seikkailujen lisäksi Vihreällä saarella kuhistaan hänen isänsä ja Barnabaksen uudesta projektista, ilma-alus Titanista. Modernien tuulien puhaltelu ei kuitenkaan ole kaikkien saarelaisten mieleen ja pian arki muuttuu jälleen seikkailuksi.

Mitä minun äitini, tai kukaan muu läheisistäni, ei suostunut ymmärtämään, oli se, että oli loppujen lopuksi aivan sama, millainen mekko minulla oli päälläni ja kuinka taidokkaasti hiukseni oli käherretty. Ihmiset näkivät minussa aina vain sen, minkä Luopio oli Unikkolinnassa vienyt.

Gigi on ehdottomasti uusi idolini ellei ollut sitä jo Kerjäläisprinsessan jälkeen. Tämä nuori tyttö on neuvokas, sympaattinen ja aito, ei liian täydellinen, omaperäinen. Ilahduin kovasti myös juonen lomaan sisällytetystä Umbrovian historian avaamisesta sekä muiden hahmojen syventämisestä. Sarjan ensimmäistä osaa tituleerasin tv-sarjan pilotiksi, tässä toisessa osassa päästiin selvästi pitemmälle. Ja kuten hyvään sarjaan kuuluu, tuotiin soppaan mukaan myös uusia tuttavuuksia.

Hai kirjoittaa niin mainiota tekstiä, että Kellopelikuningasta oli vaikea laskea käsistään. Tapahtumat ovat jännittäviä, jopa hieman pelottavia, ja ykkösosan lukeneena tietää että kauheitakin asioita voi tapahtua. Pistoolit paukkuvat ja takaa-ajajia paetaan pitkin Alhaiston kujia. Tyyli on myös varsin rempseä, pahoja tyyppejä voidaan suutuksissa haukkua paskiaisiksi. Jotenkin kielenkäytöstä tuli mieleen Ronja, ryövärintytär joka on yksi suosikeistani Lindgreniltä. Olen myös edelleen viehättynyt Hain ihmissusista ylimääräisine konsonantteineen ja temperamentteineen (RRROSSKAA!). Mussovits on mahtava tyyppi.

Kirjan lopussa on liitteitä, joissa kerrotaan esimerkiksi Vihreän saaren uskonnoista sekä ilmalaivoista. Tekstilaji on näissä pätkissä enemmän vanhemmalle lukijalle suunnattu, sanoisin, mutta miksei asiasta kiinnostunut nuorikin voisi niitä lukaista. Mielestäni on joka tapauksessa mukavaa, että kirjan asioita on ihan oikeasti taustoitettu ja että se työ näkyy.

Tästä tuli nyt aikamoista hehkutusta, mutta ei voi mitään. Nautin kirjan lukemisesta kovasti ja odotan innolla sarjan seuraavaa osaa (ja ihmissusia). Suosittelen, piste.

Taikakirjainten Raija kehuu tätä edeltäjäänsä kypsemmäksi, Risingshadow-sivustolla Niina kehuu kirjan kieltä.

Magdalena Hai: Kellopelikuningas (Gigi ja Henry #2)
Karisto, 2013. 330 s.
Kansi: Sára Köteleki