Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa

Kuvan räpyläsukat modifioitu käyttäjän tilauksesta vauvan koosta kokoon 43.

Arvostan Anssi Kelaa kovasti musiikintekijänä, etenkin kuultuani vuonna 2009 julkaistun tarinallisen Aukio-levyn (Kela-historiastani voi lukea lisää täältä). Kun vihdoin tajusin Kelan kirjoittaneen myös romaanin, oli Kesään Kalevi Sorsan kanssa (Teos, 2008) tietysti tartuttava. Eivätkä odotukset pettäneet, Kelassa on tarinaniskijän vikaa.

Nyt silmäni räjähtivät auki. Katsoin miestä, joka oli kääntynyt puoleeni. Samassa tajusin kuka hän oli: vieressäni Ruttopuiston penkillä istui pari vuotta aikaisemmin kuollut entinen pääministeri Kalevi Sorsa.
- Sanonpahan vain, että olet saanut aikaan melkoisen sotkun, hän sanoi.

Johannes Paloniemellä on ongelma: selässä on metallituet, kaulassa niskakauluri ja kaksi viikkoa muistista on pyyhkiytynyt mystisesti pois. Apu saapuu lopulta yllättävältä taholta, sillä entinen SDP:läinen pääministeri Kalevi Sorsa alkaa jutustella Johanneksen kanssa ja auttaa muistin palauttamisessa. Lisäksi taustalla häärii Johanneksen kaveri Markus, joka on varsinainen oman elämänsä sankari ja pistämätön tarinaniskijä. Hämmentävissä sfääreissä siis mennään.

Markuksen tarina alkaa hiljalleen avautua tyttöjen kysellessä häneltä lisää yksityiskohtia. Me olemme tällä kertaa Maailman Luonnonsäätiön militantin siiven agentteja. Tehtävämme on taistella pandan salametsästäjiä vastaan Kiinassa, missä pandanliha on noussut uusrikkaiden suureksi herkuksi. Tyttöjä puistattaa - he eivät ikinä voisi kuvitella syövänsä mitään niin söpöä.

Kirjan tarina liikkuu kahdessa aikatasossa: toisaalta ollaan nykyhetkessä, jossa Johannes hikoilee kaulurinsa kanssa ja juttelee Sorsan kanssa, toisaalta kesäisessä Hangossa jossa käynnistyy tapahtumaketju, joka johtaa lopulta muistinmenetykseen. Vaikka tarinaa nivotaan auki lukijan silmien edessä, pysyy jännitysmomentti loppuun asti ja kirja jaksoi tarjoilla yllätyksiä.

Kalevi Sorsan puhuessa tuntui aina siltä kuin värit haalistuisivat ja koko maailma muuttuisi mustavalkoiseksi.

Tarinaan on saatu nivottua suhteellisen loogisesti niin gootteja, rekkaribongausta kuin kyttäyskeikkaakin. Opuksen omaperäisyyttä lisäsivät kirjasta löytyvä kuvaliite ja muutama muistikirjan sivu. Vaikutelma olisi helposti voinut olla tönkkö, mutta kun kaikki jutut liittyivät saumattomasti tarinaan ja tekivät siitä todemman ei lukijana voinut kuin virnistellä mielipuolisesti Puppululle ja Tom Selleckin viiksille.

Kokonaisuudessaan Kesä Kalevi Sorsan kanssa on leppoisa kirja ja sen halusi ahmaista loppuun, sillä Johanneksen ja muiden kohtalot kiinnostivat. Opuksessa käsitellään myös muutamaa ihmiselämän kannalta kiinnostavaa teemaa (muun muassa sitä, miten itsensä muille esittää), pohditaan elämässä tehtyjä ratkaisuja, heilutaan toden ja kuvitellun rajamailla ja katsotaan Magnumia.

Tästä Kelan kirjasta jäi yksinkertaisesti hyvä mieli. Suosittelen.

Opuksen on lukenut myös Salla, jolle kirja oli mukava tuttavuus, ja onpa tästä haasteltu HS:n lukupiirissäkin.

Anssi Kelan uusi Matkamuistoja-kirja julkaistaan 24.5.

Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa.
Teos, 2008. 283 s.
Kannen suunnittelu ja kuvitus: Ossi Pirkonen
Sisuksen suunnittelu ja kuvitus: Timo Ketola

Jonathan Franzen: Freedom (suom. Vapaus)

Odotus palkittiin, kun Jonathan Franzenin kehuttu Freedom (2010) vihdoin saapui varausjonon syövereistä minulle. Kirjan lukeminen alkoi vähän takkuisasti: lukuisat kehut nostivat odotuksia, kirja on painava joten sen kuljettaminen oli oma haasteensa ja en heti ollut varma, että pidänkö vai enkö. Jossain vaiheessa osasin viimein päästää irti ja nauttia tarinasta.

"That's nice to hear, but it's not my point. My point is we all think we know the answer to the question. Parents are programmed to want the best for their kids, regardless of what they get in return. That's what love is supposed to be like, right? But in fact, if you think about it, that's kind of a strange belief. Given what we know about the way people really are. Selfish and shortsighted and egotistical and needy. Why should being a parent, just in and of itself, somehow confer superior-personhood on everybody who tries it? Obviously it doesn't. I've told you a little bit about my own parents, for example --"

Walter ja Patty Berglund ovat keskiluokkainen pariskunta. Avioliitossa on periaatteessa kaikki hyvin, Patty kotiäitinä, pyörällä töihin kulkeva Walter ympäristön asialla, kaksi lasta ja talo. Ulkokuori kätkee kuitenkin sisäänsä paljon konflikteja, kaipausta, rakkautta, ylimielisyyttä. Perhe-elämän sekaan punotaan ajatuksia politiikasta, luonnonsuojelusta, itsenäisyydestä, musiikista, aikakausista.

Kirjaa on vaikea kuvata, sillä minulle sen lukeminen ei tuntunut lukemiselta. Olo oli vähän kuin olisi ihan oikeasti tirkistellyt Berglundien perheen elämään verhojen takaa tai katsonut tätä tv:stä. Outo tunne, hyvä sellainen. Franzen näyttää meille tapahtumia milloin kenenkin näkökulmista, Pattyn, Walterin, heidän poikansa Joeyn, perheen elämään tiivisti liittyvät Richard Katzin.

Minä mietin pitkälle kirjaan, pidänkö näistä henkilöistä todella. Franzenin hahmot eivät ole täydellisiä, vaan jollain tavalla todella aitoja heikkouksineen, menneisyyden taakkoineen, ideologioineen. Pattysta aloin pitää viimeistään silloin, kun hänen kerrottiin kuuntelevan salaa Dixie Chicksiä. Walterin jokseenkin avuton mutta silti vahva luonne kiehtoi, olisin halunnut puhua hänen kanssaan. Joeysta en juuri pitänyt, mutta ymmärsin häntä, samoin Katzia hänen nuoruuden tavoittelussaan. Kaikki he olivat jotenkin todella eläviä, eivät vain sanoja paperilla.

His nervous giggle, his too-readily reddening face, his very niceness: these attributes were dear to her in the larger context of the man. A source of pride, even. But the unkind part of her, which exposure to her family always seemed to bring out in force, couldn't help regretting that he wasn't six-foot-four and very cool.

Freedom käsittelee nimensä mukaisesti monia erilaisia vapauden muotoja ja sen rajoitteita, mutta minä olin loppujen lopuksi kiinnostuneempi kirjassa esiintyneistä rakkauden muodoista. On riippuvaista rakkautta, tyytyvää rakkautta, seksuaaliseen haluun perustuvaa, hukassa olevaa rakkautta. Niin paljon erilaista, kaikki yhtä satuttavaa ja vaikeaa. Romanttista rakkautta, rakkautta lapsiin, rakkautta paikkoihin. Franzen osaa käsitellä teemaa niin monelta kantilta, että minua ihan huimaa.

Kaiken kaikkiaan Freedom oli varsin tyhjentävä lukukokemus. Kirja on pitkä ja junnaa välillä paikoillaan politiikan syövereissä, mutta Franzen osaa siitä huolimatta pitää lukijan mukanaan ja saada hänet kiinnostumaan aina uudestaan. Berglundien tarinaan voi upota, eläytyä ja hämmentyä. Freedom ei ole kaunis kirja, mutta se on todellinen kirja.

Vapaudesta ovat nauttineet myös Suketus (joka mietti tuntuuko mikään kirja enää miltään tämän jälkeen), Valkoinen kirahvi (joka pohtii kirjan erilaisia vapauden ilmentymiä), Karoliina (joka jäi hölmistyneeksi ja onnelliseksi), Päkä (joka pohti lukemisen aikana että "aivan ihanaa, että mulla on vielä monta sataa sivua Vapautta jäljellä"), Minna (jonka lapsi sai kirjan lukemisen aikana katsoa poikkeuksellisen paljon Muumeja), Susa (joka koukuttui ja lumoutui), Katja (jolta lukeminen vaati paljon mutta antoi enemmän) sekä anni.M (jolle tämä oli järisyttävä kokemus).

Lisäksi pojo So American -haasteen Dirty Realism-kategoriaan ja osavaltiopiste Illinoisista ja yksi kirja TBR-listalta pois.

Jonathan Franzen: Freedom
Fourth Estate, 2010. 562 s.
Kansi: Claire Scully.
Alkup. painos: Farrar, Straus & Giroux, 2010.

Suomennos: Vapaus

Siltala, 2011, 643 s. 

Suomentanut: Raimo Salminen.

Bill Willingham & Matthew Sturges: The (nearly) great escape (Jack of Fables)

Julkaistujen Fables-albumien huvetessa uhkaavasti (Helmetissä albumeja tällä hetkellä 15, ilmestynyt 17) oli käännyttävä sarjasta ponkaisseiden spin-off-albumien puoleen. Käsittääkseni tämä Jack of Fables on ensimmäinen itsenäiseksi sarjakseen erkautunut ja sitä on julkaistu yhdeksän albumillisen verran.

Jack, tämä niin monen tarinan Jaakko, on aivan hirveä. Jack on omahyväinen, itsestään liikoja luuleva macho, joka luulee kaikkien naisten lankeavan hänen jalkojensa juureen ja miesten tahtovan olla kuin hän. Äh, kiertoilmaisut sikseen. Jack on suoraan sanottuna renttu kusipää, you know the type.

Tarina alkaa suurinpiirtein siitä, mihin Fablesien albumi kuusi jäi, eli siihen kun Jack ensin menestyksekkäästi tahkoaa rahaa Hollywoodissa, sotkee asiansa muiden fablesien kanssa ja lähtee, tai siis laitetaan lähtemään, salkullinen rahaa muassaan etsimään hienoja tilaisuuksia muualta.

Ne tulevat tilaisuudet eivät vain ole ihan sitä mitä Jack odottaa, vaan hänet kidnapataan mystiselle tilalle, jota ylläpitävät mystiset Librarianit, siis kirjastonhoitajat. Kyseessä ei ole mikään Fabletownin kiva kaksospaikka, vaan mesta on tarkoin vartioitu muun muassa tiikereiden voimin. Täällä myös törmätään erääseen toiseen vanhaan tuttuun.

Kuten albumin nimestä ehkä arvaatte Jackille tällainen kahlitseminen ei käy, vaan tyyppi alkaa heti suunnitella suurta ja ihmeellistä pakoa kohti jotain parempaa tulevaisuutta. Parasta antia tässä sarjassa lienevät sen huumori ja se estoton Jackin egon pilkkaaminen. "Sankari" mm. kertoo jokaisen luvun lopussa mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan eikä varmaan tule yllätyksenä että suurin osa tästä ennakoinnista on pelkkää silkkoa.

Käsikirjoituksesta albumissa on Willinghamin lisäksi Matthew Sturges ja herrojen yhteistyö selvästi toimii sillä menoa ja meininkiä riittää. Fables-albumeista poiketen pääpiirtäjänä ei hääri Mark Buckingham vaan Tony Akins, jonka tyylistä tykkään kyllä paljon joten ei valittamista piirrostyylistä tällä kertaa. Hyvin toimii.

Jack palaa Fables-albumeihin osassa 13 (The Great Fables Crossover), jossa selvästi Jackin seikkailut Librarianeiden kanssa ovat jo selvinneet. Albumista löytyy myös ilmeisesti muutama spoileri liittyen näihin Jackin omiin albumeihin, mutta kestän iskut kuin, öh, mies.

Jack of Fables on mainio albumi ja aion kyllä lukea nuo muutkin. Kun nämä on tahkottu läpi voikin alkaa odottaa susiperheeseen keskittyvää spin-off-sarjaa.

Albumin kansikuva: Vertigo / DC Comics.

Elämää mullistaneet kirjat ja kappaleet

Blogeissa on pyörinyt jonkin aikaa haaste listata niin sanottuja elämänpelastajakirjoja ja -kappaleita. Haaste lähti lumipallon lailla vierimään Helmi K:n aloituksesta, alunperin idea on Ten Songs That Saved Your Life -sivustolta ja pitihän listaihmisen lähteä tähän mukaan. Kirjat ja kappaleet ovat siis olleet (tai ovat edelleen) sellaisia, jotka ovat jossain elämänvaiheessa erityisesti sykähdyttäneet. Valintoja ei tarvitse perustella mitenkään. Nämä eivät myöskään ole missään erityisessä järjestyksessä.

Kirjat

John Grogan : Marley ja minä
Paolo Coelho : Yksitoista minuuttia
J.K.Rowling : Harry Potter ja viisasten kivi
Jonathan Carroll : Naurujen maa
Richard Bach : Lokki Joonatan
Helen Fielding : Bridget Jones - elämäni sinkkuna
F.X.Toole : Rope Burns (myös nimellä Million Dollar Baby)
Astrid Lindgren : Ronja, ryövärintytär
Michael Cunningham : Tunnit
Pierre La Mure : Punainen mylly

Kappaleet

1. Ewan McGregor & Nicole Kidman - Come What May
2. Norah Jones - Not Too Late
3. Leonard Cohen - Take This Waltz
4. J.Karjalainen - Hän
5. Billy Joel - Only The Good Die Young
6. Musikaalista Les Miserables - Do You Hear the People Sing?
7. Anna Eriksson - Kun katsoit minuun
8. Tina Turner - Simply The Best
9. Johnny Cash - Walk the Line
10. Tuomas Peurakoski Ensemble - Beguine
Kaikki linkit vievät Youtubeen viimeistä lukuunottamatta, se vie soundcloudiin.

Jokeri. Tiitiäinen (Kirsi Kunnas)
Tähän on pakko kommentoida, että meidän äiti laulaa tämän vähän eri sävelellä ja vähän eri sanoilla kuin ns. oikeassa versiossa. Äidin versiona se tulee matkaamaan mahdollisille jälkipolvillekin.


ps. Kaunista äitienpäivää ja aurinkoista sunnuntaita!

Satu Rämö & Katja Lahti: Vuoden mutsi

Kummipojan kanssa on hyvä reenata.

Hihiteltyäni riittävän monta kertaa Katja Lahden ja Satu Rämön Vuoden mutsi -blogille päädyin vihdoin ostamaan myös samannimisen kirjan (Avain, 2012). Vaikka opus on luokiteltu tietokirjaksi, ei se sitä aivan suoranaisesti ole. Tekijät luokittelevat kirjan sekalaiseksi tai mutu-kirjaksi, sillä se sisältää törkeän subjektiivisia mielipiteitä höystettynä yhtä subjektiivisilla kokemuksilla eivätkä edusta minkään valtakunnan virallista, sopivaa tahi yleisesti hyväksyttyä terveys-, hyvinvointi- ja lastenkasvatuslinjaa.

Parisuhteen pelisäännöt menevät uusiksi, kun parisänkyyn tai sen välittömään läheisyyteen muuttaa puolimetrinen vuokralainen. Nukkumisajankohdat, yhteiset harrastukset, yhteiset ilalliset ja spontaanin seksin rytmittää seuraavat vuodet Hänen Lyhyytensä.

Minä lähdin lukemaan kirjaa ihan puhtaasta mielenkiinnosta: lapsia meidän taloudessa ei (ainakaan vielä) ole ja se ainut kummilapsikin asuu ihan liian kaukana että sitä pääsisi katsomaan tarpeeksi usein (juuri olin enon kanssa puhelimessa ja tyyppi (yläkuvassa) kuulemma kävelee jo huimaa vauhtia ja mieletön pilke silmäkulmassa, ikävä!). Kälyllä sentään on kolme lasta ja nykyään ne kaksi nuorimmaista, reilut 2-vee kaksoset, eivät enää aloita huutamista kun minä saavun paikalle. Vaipanvaihtokykyäni epäilen suuresti, mutta toisaalta osaan ainakin aika monta lastenlaulua (lauluääni ei taattu), refleksini ovat aika nopeat ja jätösten siivoamista on harjoiteltu koiran kanssa (tosin ilman mystistä paskalusikkaa).

Millainen kokemus Vuoden mutsi sitten oli tällaiselle ummikolle? No, ensinnäkin aika hauska. Kirjassa on kuvalliset ajo-ohjeet siihen, mitä mikäkin juttu käsittelee (esim. Pulla on valmis ja Vituttaa.Potuttaa.) ja jokaisen jutun yläkulmassa olevasta maatuskahahmosta voi päätellä, kumman tekijän kynästä jutut ovat peräisin. Kirjassa riepotellaan äitiysmyyttiä melkoisen suorasanaisesti: kaikki ei mene aina ihan niin kuin bilsan kirjansa ja kunniansa saavat enemmän tai vähemmän kuulla niin markkinamiesten salaliitot kuin luomusynnytyksetkin.

Minulla on sellainen ajoittainen hempeä vauvakuume, myös tätä kirjaa lukiessa toisinaan oireileva. Kirja ei täpäkästä otteesta huolimatta onnistunut kuitenkaan säikäyttämään tätä ummikkoa aivan täysin (vaikka täytyy myöntää että repeytymistä luettuani koin hetkellisen toiveen että mies pysyisi hyvin kaukana omalla puolellaan sänkyä). Niin, tämä ei ollut ehkä aina se paras "luenpa pari sivua ennen kuin menen nukkumaan"-kirja vaikka useammin nauratti kuin hirvitti. Välillä tosin tuli myös sellainen fiilis, että tämän kirjan vastapainoksi voisi ottaa sellaisen jonkun hempeämmän mutta silti realistisen äitiysoppaan (ei siis mitään masuasukkimeininkistä), joten jos jollakulla olisi tällaista balanssiteosta suositella niin ehdotuksia otetaan hyvin mielellään vastaan!

Lantionpohjanlihakset kuulostavat urbaanilta legendalta: kaikki tietävät, että ne pitäisi pitää kunnossa mutta kukaan ei ole koskaan nähnyt niitä.

Vaikka hauskuus viehätti (veikkaan tosin, että osa huumorista aukeaa vain ns. kokeneille), olivat minusta kirjan parasta antia silti lukuisat tietolaatikot tai infosivut esimerkiksi lantionpohjanlihasten harjoittamisesta, auttavista puhelimista ja rintatulehduksesta. Siis oikeasti sellaisista asioista, joista on hyvä tietää mutta ei välttämättä tiedä että mistä lähtisi etsimään tietoa, apua tai ratkaisua. Ja tietysti melkoisen selkokielisesti ilmaistuna.

Seuraavaksi kirja taitaa lähteä kälylle lainaan (uskallan veikata, että huumori puree) ja ehkä sitten joskus myöhemmin täyttelen sinne myös jotain omia fiiliksiä, kirjeitä äidille ja anopille ja niin edelleen.

Opuksen on lukenut myös moni (ja minua enemmän äitiydestä tietävä) bloggaaja, siis ainakin Katja, Ina, Amma, Maria ja Villasukka kirjahyllyssä sekä Kirjakko.

Katso myös
Katjan Project Mama -blogi
Satun Salamatkustaja-blogi

Satu Rämö & Katja Lahti: Vuoden mutsi.
Avain, 2012. 303 s.
Graafinen suunnittelu: Satu Kontinen.