Lavalta: IIRIS (Zero Gravity Company)

Kuva: Heikki Järvinen

Inhimillisyyttä pölyn ja kuoleman maassa

Zero Gravity Companyn uusin teos IIRIS tuo lavalle 17 sirkustaiteilijaa, jotka yhdessä improvisoiden luovat viisi kohtausta pohjaten T.S. Eliotin runosta The Hollow Men. Kohtausten välineet on toki päätetty etukäteen, on vertikaaliköyttä, trapetsia ja rengasta, ja välimerkkejä on matkan varrella, mutta liikemateriaali on uutta niin esiintyjille kuin katsojille.

Tunnelma vaihtelee kohtaus kohtaukselta, mutta intensiteetti pysyy jatkuvasti. Minne tahansa lavalla katsookin näkee jotain kiinnostavaa, kehonhallintaa ja visuaalisesti miellyttävää liikettä. Oikeastaan esiintyjät muodostavat erilaisissa kokoonpanoissaan jonkinlaisen organismin, joka liikkuu kuin yhtenä, osiinsa reagoiden. Värimaailma esityksessä on pölyinen, harmaata ja ruskeaa on paljon, ja silloin on myös helpompi keskittyä kehoihin kun silmä ei harhaile

Esitys ei tunnu improvisoidulta, vaikka se sitä on. Esiintyjät ovat keskittyneitä, hyvin läsnä hetkessä, ja tämä keskittyneisyys vie mukanaan. Ajatus ei pääse harhailemaan muualle. Tunnelma on pääosin jollain tavalla uhkaava, onhan myös esityksen taustalla vaikuttava Eliotin runo synkkä, mutta välillä olen myös liikuttunut. Silmät kostuvat huomaamatta.

Perjantaina Verkatehtaalla järjestettiin keskustelutilaisuus esityksen jälkeen, puhumassa olivat esityksen ohjaaja Reija Tapaninen, esiintyjät ja työryhmän tekniikasta vastaavat jäsenet. Moni puhui siitä, kuinka esityksen aikana omankin kehon valtaa rauha ja keskittyneisyys ja kuinka prosessin aikana on oppinut sietämään myös keskeneräisyyttä ja kokeilua. Sitä ajatusta kannan nyt mukanani, sitä että täällä voi kulkea, kokeilla, liikkua toisiin reagoiden. Joskus syntyy jotain hienoa, joskus vähemmän, mutta yksin kangistuu helposti totuttuun ja turvalliseen.

Omaksi suosikikseni jää esityksen neljäs kohtaus Toivo. Tässä osiossa ei ole välineitä, kehoja vain, jotka eri tavalla tasapainoillen pyrkivät yhdessä kohti jotain. Laumana, laumasta turvaa hakien. Jään katsomaan, kuinka monella eri tavalla ihminen voi tasapainoilla käsillään tai päällään, yhdessä muiden kanssa. Välillä hapuillen, välillä notkeasti nousten ja sieltä laskeutuen.

Poistuessa olo on vaikuttunut ja rauhallinen. Kotimatkalla en oikein jaksa keskittyä kirjaan, ajattelen vain kehoja ja fyysisyyttä. Oli upeaa nähdä niin paljon hyvin hallittua liikettä, joka ei pyri saamaan katsojaa haukkomaan henkeä, vaan laittaa keskittymään, kohdistamaan katseen jalkaan, käteen, kosketukseen.

Kiitokset työryhmälle kutsuvieraslipusta ja Sirkusinfolle yhteiskuljetuksen järjestämisestä Hämeenlinnaan.

Lavalta: Swan of Tuonela (WHS / Verkatehdas)

Juhee Lee ja joutsen. Kuva: WHS

Syksyn kalenteri alkaa olla jo varsin täysi kulttuuririentojen osalta, mutta jotain neuvotteluvaraa siellä edelleen on. Etenkin, jos armoitetut bloggaajakollegat suosittelevat jotain erittäin painavasti. Näillä puhein lähdimme siipan kanssa ajamaan kohti Hämeenlinnan Verkatehdasta nähdäksemme WHS:n ja Sungsoo Ahn Pick-up Groupin yhteisproduktion Swan of Tuonela.

Sibeliuksen sävellyksistä innoittunut esitys yhdistää lavalle monenlaista osaamista. Sungsoo Ahn on loihtinut lavalle komeita koreografioita ja Ville Walo huolehtinut ohjauksesta. Esiintyjiä nähdään estradilla yhteensä kuusi (Juhee Lee, Huyn Kim, Jeeyeun Kim, Heehwon Yang, Noora Juppi ja Ville Walo), heidän lisäkseen musiikista vastaavat Hauschka, Samuli Kosminen ja Markus Hohti. Matti Niinimäen projisoinnit voitaneen myös laskea yhdeksi esiintyjäksi.

Esitys teki sellaisen vaikutuksen, että huomaan turvautuvani tässä lähinnä luettelointiin ja teknisten asioiden läpikäyntiin. Yritän nyt kuitenkin ja aloitan sillä, että WHS on aikaisemmilla esityksillään onnistunut vakuuttamaan ja täten odotuksen Swan of Tuonelaa kohtaan olivat korkealla. Pettymään ei onneksi tosiaan joutunut, sillä lavalle oli tälläkin kertaa tuotu visuaalisesti komeaa, anteeksipyytelemätöntä, paikoin tummasävyistä ja paikoin tavattoman huvittavaa osaamista.

Heehwon Yang & Noora Juppi. Kuva: WHS

Kerrankin olisi tosin ollut hyötyä lukaista läpi käsiohjelma ennen esityksen alkua. Lemminkäisen ja Tuonelan joutsenen tarina ei suoraan sanottuna ollut aivan tuoreessa muistissa ja esityksestä olisi tarinallisesti saanut ehkä enemmän irti lukemisen jälkeen. Toisaalta Swan of Tuonela oli komeaa katsottavaa myös ilman referenssejä, joten eipä tässä paljoa hävitty.

Nykytanssin ja -sirkuksen liitto toimii joka tapauksessa esityksessä hienosti. Jo alun koreografia painovoimaa uhmaavine liikkeineen saa mielen hämmentymään; onko katossa lankoja tai piilossa tukipylväitä? Jäi selvittämättä. Kauan ei kuitenkaan ehdi miettiä, kun kohtaukset vaihtuvat ja lavalla nähdään muun muassa tankotanssia, akrobatiaa, upeita viuhkoja niin lavasteissa kuin tanssijoillakin, joutsenia monissa muodoissa, hiustenkuivaajia, koreografioita jotka tasapainottelevat hallitun kaaoksen rajamailla, absurdeja näkyjä.

Kiitos. Nautimme joka hetkestä.

Jos esitys palaa vielä kiertämään Suomeen, suosittelen erittäin lämpimästi sen katsomista. Esityksiä Verkatehtaalla on 3.10. asti ja sen jälkeen sitä esitetään Seoulissa, Koreassa 25.-28.10.

Swan of Tuonelan voi nähdä tammikuussa 2016 Espoon kaupunginteatterissa. Lisätietoa täältä.