Sameissa vesissä muhiva on näytelmäkin.
Kesäpäivänä löysin tammisaarelaiselta kirpputorilta huumaavasti vanhalta paperilta tuoksuvan painoksen Tennessee Williamsin A Streetcar Named Desire -näytelmästä. Idyllinen ostohetki on pyörryttävän kaukana lukukokemuksen synkkyydestä, sillä tunnelma on harmaa ja hahmot vainoharhaisia ja onnettomia. Vaikka näytelmä ei ole tekstinä pitkä, kului sen lukemiseen yllättävän pitkä aika sen raskaudesta johtuen.
Blanche DuBois rymistelee hämäränä kesäiltana siskonsa Stellan luokse. Ei ole aivan varmaa mitä Blanchelle on tapahtunut ja tämän haurauden vuoksi kysymykset jätetään enemmän tai vähemmän esittämättä. Stella yrittää luovia ja pitää tunnelman rauhallisena karskin miehensä Stanleyn ja tosimaailman rajoille häilyvän Blanchen välillä. Pienessä asuintilassa jännitteet kiristyvät ja lopulta purkautuvat ikävin seurauksin.
Williams on kirjoittanut näytelmäänsä häkellyttävän tarkat näyttämöohjeet, on helppo kuvitella näyttämö lavasteineen. Musiikin voimakkuus, valojen vaihdot ja näyttelijöiden eleet on kuvattu jopa rasittavan pikkutarkasti. Toisaalta oli kiinnostava lukea millaiseksi kirjailija on itse näytelmänsä tarkoittanut, minä kun en ole nähnyt tästä minkäänlaista versiota enkä lukemani perusteella välttämättä haluakaan. Tästä en ole varsinaisesti yllättynyt, sillä osasin varautua inhottavuuksiin keväällä tämänkin näytelmän ympärillä pyörineen, Anna Paavilaisen Play Rape -monologillaan käynnistämän keskustelun myötä.
A Streetcar Named Desiren maailmankuva on synkkä. Parisuhdeväkivalta, niin henkinen kuin fyysinen, tunnutaan näytelmän sisäisessä maailmassa hyväksyttävän ja naiset taipuvat miestensä vallan alle pyristellen. Kiinnostava tutkielma tämä kuitenkin on ihmismielestä, siitä miten mieli on kykeneväinen kehräämään kokoon tarinoita jotka tekevät enemmän tai vähemmän kurjasta elämästä elämisen arvoisen.
Signet Book, 1951. Näytelmä julkaistu alunperin 1947. 144 s.
Kannen maalaus: Thomas Hart Benton
