Lavalta: Punainen viiva (Red Nose Company)

Mike ja Zin. Kuva: Tero Ahonen

Siipan ehkä eniten kevätkaudella odottama esitys sattui jo tähän tammikuulle, kun Red Nose Companyn Punainen viiva sai ensi-iltansa. Yhdessä Teatteri Quo Vadiksen ja Teatteri Avointen ovien kanssa tehty esitys sukeltaa Ilmari Kiannon klassikkoteoksen Punainen viiva maailmaan klovnerian keinoja käyttäen. Mainiot klovnit Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen) kuljettavat katsojan läpi teoksen tarinan kommentoiden samalla Kiannon elämää ja nykypäivän menoa.

Itse en ole lukenut Punaista viivaa, mutta tarina on tuttu. Korpiloukossa asuvat Tobias ja Retriika eli Topi ja Riika viiden lapsensa kanssa ja yrittävät tulla toimeen miten taitavat. Vuonna 1907 alkaa kuitenkin tapahtua, kun Suomen ensimmäiset eduskuntavaalit tekevät tuloaan ja soli-sali-ratit lupaavat köyhien olojen paranevan kuin ihmeen kaupalla. Tämän mahdollistamiseksi on vain vedettävä äänestyslipukkeeseen punainen viiva. Ryysyistä ei kuitenkaan päästä rikkauteen ja vähän jopa epäillään josko Jumala pitäisi tällaista viivojen piirtelyä synnintekona. Mollinuottiin siis lopetellaan, kuten suomalaisessa perinteessä tapana niin usein on.

Onneksi itse esitys ei sentään ole kokonaisuudessaan mollivoittoinen, vaikka toisella puoliajalla eivät vakavuudet juuri nauratakaan. Klovnit kertovat Otso Kauton ohjauksessa Topin ja Riikan tarinaa sitä samalla kommentoiden ja yhteneväisyyksiä Ilmari Kiannon elämään vetäen pitäen kuitenkin tarinan punaisen langan käsissään. Välillä myös lauletaan ja musisoidaan harmonikkaa, kitaraa ja erilaisia rytmisoittimia käyttäen. Laulut istuvat näytelmän maailmaan sulavasti, vaikka omassa päässään ei välttämättä osaisikaan yhdistää Kiantoa ja esimerkiksi Manic Street Preachersia.

Kuva: Tero Ahonen

Esityksessä on mukana myös paljon improvisaatiota. Mainiot klovnit ottavat impulsseja yleisöltä, kommentoivat, jäävät tuijottamaan. Nyökkäävät, kun yleisön edustaja (eli allekirjoittanut) osaa vihdoin lopettaa nauramisen. Yhteistyö sujuu Miken ja Zinin välillä hienosti ja ihmehän se olisi jos ei, on tätä esitystä sen verran ilmeisesti harjoiteltu ja samaa konseptia aikaisemminkin kokeiltu Juoksuhaudantien parissa.

Myönnettäköön, että Punainen viiva ei nasahtanut omaan makuhermoon yhtä hyvin kuin Juoksuhaudantie viime keväänä. Ehdottomasti katsomisen arvoinen tämä kuitenkin on, siitä ei ole epäilystäkään. Mieleen jää pohdintaa vihapuheesta ja vaalilupauksista, mystisiä tiedonmuruja Ilmari Kiannon elämästä ja käsittämättömän mainio kursailukohtaus (todellakin, siitä voi tunnistaa tuttuja asioita jos on savolaisten kanssa koskaan ollut lähemmissä tekemisissä).

Kiitos Mike ja Zin työryhmineen riemukkaasta perjantai-illasta!

Esityksiä on toukokuulle asti niin Helsingissä, Riihimäellä kuin Lahdessakin, joten näkemismahdollisuuksia riittää ja näidenkin jälkeen esitys jatkaa kiertueohjelmistossa. Rientäkäähän siis lippuhankintoja tekemään!

Kiitokset Red Nose Companylle kutsusta esitykseen.

Lavalta: Juoksuhaudantie (Red Nose Company & Teatteri Quo Vadis)

Kuva: Jouko Siro

Lähtökohtaisesti klovneriaversio Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie-romaanista kuulostaa hieman kummalliselta. Voiko se muka toimia? 334 sivua Finlandia-palkittua tekstiä taipuu kuitenkin yllättävän notkeasti parituntiseksi esitykseksi, jossa kaksi klovnia, Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen), esittävät kaikki roolit.

Minä löin vaimoani.

Näin sanoo kimeä klovninääni. Katsomo on hämmentyneenä hiljaa, nauru kuplii jossain alla mutta vähän on sellainen tunne että ehkä ei pitäisi. Naurattaa sitten lopulta kuitenkin. Juoksuhaudantiehän ei ole sinänsä hauska kirja, siinä Matti Virtanen yrittää saada perheensä takaisin hankkimalla heille rintamamiestalon keinolla millä hyvänsä. On siinä silti huumoriakin, tahatonta tai tahallista.

Ja se huumori kyllä iskee omakotitalolähiön asujaan terävästi. Weber-grillit ja liuskelaatoilla läpsyvät sandaalit naurattavat ja samalla saa nauraa hieman itselleen. Se tekee hyvää. Siinä näkee sitä huvittavuutta, mitä siinä asumisessa on, asui sitten kerros- tai omakotitalossa tai ei.

Mike ja Zin ovat kaiken lisäksi mahtavia klovneja. Perusrunko esityksellä on joka kerralla sama, siis se Juoksuhaudantie, mutta mukaan mahtuu improvisaatiotakin ja sehän tämän esityksen varmasti tuoreena pitää. Henkinen malmilaisuus näkyi lavalla tällä kertaa vahvasti ja katsomossa istujiin otettiin myös hyvin kontaktia. Yleisökin alkoi esityksen edetessä suhtautua vuorovaikutukseen rennommin, vastasi kysymyksiin ja osasi nauraa itselleen.

Kirjan juonen ohella klovnit kommentoivat Kari Hotakaisen kirjoitustyyliä, kirjan fyysistä rakennetta ja esittivät tunnettuja klassisia rock-kappaleita. Huumori on terävää, mustaa ja paikoin räävitöntäkin. Toisaalta kirjasta ei ole tehty hupinäytelmää, vaan surulliset kohdatkin tuodaan lavalle jopa yllättävän synkkinä. Yllättävän hyvin koko tarina on myös saatu tähän formaattiin taipumaan ja oli seurattavissa myös jos ei kirjaa ollut lukenut. Tai näin ainakin miehen kommenteista ymmärsin. Hatunnosto siis myös ohjaaja Otso Kautolle.

Improvisoinnista huolimatta ja itse asiassa varmaan sen ansiostakin esitys tuntuu hallitulta kokonaisuudelta. Homma rullaa eteenpäin ja väliaikoineen kaksituntinen esitys tuntuu olevan ohi hetkessä. Mieleen jää päällimmäisenä hienoja oivalluksia esityksestä kuten kielikuvien liikkeellistäminen, Miken hienot lenkkarit, verhojen avaus- ja sulkuäänet sekä tavattoman hieno yhteispeli klovnien välillä.

Onneksi on tällaisia esityksiä ja vielä kaiken lisäksi sellaisia, jotka lähtevät kiertueelle. Ehtivät tällaiset mattimyöhäisetkin mukaan hupiin.

Tällä hetkellä kiertue-esityksiä on tiedossa vielä muutamia, esimerkiksi ensi torstaina Klubiteatterilla, ja myös muualla kuin Helsingissä. Kiinnostuneet voivat tutkia aikoja esityskalenterista.