Joan Didion: Maagisen ajattelun aika ja Iltojen sinessä

Joan Didion on nimenä minulle tuttu, ei sen kummemmin. Huhtikuussa oli Teatteri Jurkan bloggareille järjestämä Lue, koe, kirjoita -haaste, jossa luettiin Didionin teokset, päästiin Katri Kekäläisen inspiroivalle teatterikritiikin kirjoittamisen intensiivikurssille ja lopulta nähtiin näytelmä Maagisen ajattelun aika ja kirjoitettiin siitä. Ensimmäisen osion eli kirjojen lukemisen suoritin kiireellä ennen kritiikkikurssia, mutta tämä varsinainen bloggaaminen venyi luovasti kesäkuulle.

Teoksessaan Maagisen ajattelun aika (Like, 2007) Didion elää läpi miehensä kuoleman jälkeisen vuoden. Kuolema tapahtuu yllättäen joulukuussa, kotona vietettynä iltana avioparin palattua juuri sairaalasta koomassa makaavan tyttärensä luota. Vuoden aikana Didion yrittää selittää itselleen miehensä kuolemaa, käy läpi siihen johtavia tapahtumia ja jää kiinni pyörteisiin, jotka heittävät tämän menneen hetkiin.

Surun kokemus teoksessa on yksityinen, kuin läpileikkaus Didionin tunteman menetyksen anatomiaan. Yksityisyys aiheutti minulle sen, että koin vaikeaksi samaistua ja liikuttua hänen surustaan, enhän minä tuntenut hänen miestään tai tytärtään tai ihmisiä joista kirjassa kerrotaan. Sen sijaan alan kyllä verrata surun kokemista omaani, niihin tunteisiin joita on itse kokenut.

On kirja toki surullinen ja koskettava, mutta välillä tulee hieman tirkistelevä olo. Suru on, no, niin yksityistä ja jättää Didionin sanoin ihmisen niin hauraaksi ja jollain tavalla läpinäkyväksi. Ja ehkä siinä on sekin, että kirja vie ajattelemaan sitä omaa surua ja jään analysoimaan, en haluaisi juuri nyt tehdä sitä.

Puhtaana lukukokemuksena Maagisen ajattelun aika oli kuitenkin varsin miellyttävä, vaikka tauon jälkeen kerronnan rytmiin oli hidasta päästä. Ajatus hyppii ajasta ja paikasta toiseen kirjassa ja sitten omassakin päässä. Rytmin tullessa tutuksi teksti soljuu ja kulkee kuin polveileva joki.

Teoksessa Iltojen sinessä (Like, 2012) on siirrytty ajassa eteenpäin. Miehen menetyksestä on tuskin alettu toipua, kun Quintana-tytär joutuu sairaalasta toiseen ja aika vie kohti vääjäämätöntä kohtaloa. Didion muistelee teoksessa tytärtään, vanhemmuuttaan, pohtii omaa vanhenemistaan ja yksin olemistaan.

Luettuna Maagisen ajattelun ajan jälkeen Iltojen sinessä oli jollain tavalla helpompi, se ei ollut yhtä hauras vaikka surullinen olikin. Lyhyestä mitastaan huolimatta teoksen painolasti on sivujaan raskaampi. Jotenkin kauheaa kuitenkin sanoa, että tämä oli tosiaan kevyempi itselle, ehkä osasin jo valmistautua tyyliin, suruun, vääjäämättömään.

Olisin ehkä jonain toisena aikana osannut suhtautua näihin kirjoihin eri tavalla. Nyt ne olivat minulle vaikeita, tämä teksti on tosiaan ollut luonnoksissa jo usean kuukauden enkä ole palannut siihen. En myöskään aikone palata näihin teoksiin enää. Jollain tavalla kuitenkin arvostan Didionia, sitä rohkeutta jolla hän kirjoittaa asiat esiin ja asettaa oman rikkinäisyytensä kaikkien näkyville.

Joan Didion: Maagisen ajattelun aika (The Year of Magical Thinking, 2005)
Like, 2007. 221 s.
Suomentanut: Marja Haapio

Joan Didion: Iltojen sinessä (Blue Nights, 2011)
Like, 2012. 151 s.
Suomentanut: Kirsi Luoma

Lavalta: Maagisen ajattelun aika (Teatteri Jurkka)

Kuva: Marko Mäkinen

Ihminen on surussaan kovin yksin

Teatteri Jurkan intiimiin teatteritilaan on kevään ensimmäiseksi ensi-illaksi tuotu monologinäytelmä Maagisen ajattelun aika, joka perustuu Joan Didionin samannimiseen palkittuun teokseen. Omaelämäkerrallisessa tarinassaan Didion käsittelee tai ainakin yrittää käsitellä surua, joka kumpuaa puolison äkillisestä kuolemasta samaan aikaan kun pariskunnan tytär makaa sairaalan teho-osastolla huonossa kunnossa.  

Didion on jäänyt yhtäkkiä kovin yksin ja vaikka sairaalan sosiaalityöntekijä määrittelee hänet loistotyypiksi, ei selviäminen ole niin yksinkertaista. Pyörteet vievät nykyhetkestä muistojen syövereihin ja jatkaminen tuntuu vaikealta, kun kaikki on niin sekaista. Kristiina Halkola esittää Didionia kuulaasti ja kirkkaasti. Teksti ei ole mitenkään helppo, sillä asiaa, vuosilukuja ja nimiä, on paljon ja haastavan siitä tekee myös sen henkilökohtaisuus. 

Tarinassa kierretään kehää puolison kuoleman ympärillä tapahtunut kieltäen, toivoen että jos asiat järjestää juuri oikein eikä kenkiä heitetä pois palaa hän lopulta takaisin. Vaikka surusta ja sen aiheuttamista tuntemuksista puhutaan paljon, ei sitä silti juuri tuoda yleiselle tasolle lukuunottamatta toteamusta siitä, että tämä tapahtuu kyllä hyvä yleisö teillekin ellei ole jo tapahtunut. Halkolan kerrontaa kuuntelee silti mielellään, lämmintä ääntä ja tunnetta sanojen takana.

Johanna Freundlich on ohjaamisen ohella myös puvustanut ja lavastanut näytelmän. Halkolalle puetut valkoiset vaatteet näyttävät keveiltä ja niiden ilmavuus toistuu lavaa reunustavissa riippuvissa kankaissa. Pelkistetystä ilmeestä huolimatta lava tuntuu täydeltä: on tuolia, metallista kaariporttia, printteriä ja pöytää. Tilaa täytetään myös Rene Ertomaan säveltämillä musiikkikatkelmilla, jotka tuntuvat symboloivan vaihdoksia tunnetiloissa ja joutumista aina vain uusiin pyörteisiin.

Haastavuudestaan huolimatta Maagisen ajattelun aika jää päähän pyörimään eikä hellitä otettaan. Surun henkilökohtaisuus korostuu ja saa solahtamaan niihin omiin pyörteisiin ja menetyksen tunteisiin. Tärkeistä ihmisistä on hyvä pitää kiinni kun voi, sillä arkinenkin hetki voi olla se viimeinen.

***

Näytelmän katsominen oli osa Teatteri Jurkan bloggareille järjestämää Lue, koe, kirjoita! -haastetta, jossa luettiin kaksi Didionin kirjaa, päästiin Katri Kekäläisen pitämälle teatterikritiikin intensiivikurssille ja lopulta katsottiin näytelmä ja kirjoitettiin siitä. Kiitos Jurkalle hienon kokonaisuuden järjestämisestä, oli ilo olla mukana!