Amelia Earhart kiehtoo minua henkilönä kovasti, vaikka tiedän hänestä tavattoman vähän. Kiinnostavuutta lisännee se, että kukaan ei tiedä mitä Earhartille lopulta tapahtui, sillä hän katosi Tyynellämerellä 2. heinäkuuta vuonna 1937 yrittäessään maailmanympärilentoa navigaattorinsa Noonanin kanssa. Jane Mendelsohn on tarttunut tähän aiheeseen teoksessaan Minä olin Amelia Earhart (Gummerus, 1997), joka tapahtuu pääasiassa juuri katoamisen jälkeen.
Tapahtuma-ajankohdasta johtuen Mendelsohnin luoma Earhart on paljolti fiktiivinen hahmo. Tässä versiossa maailmanympärilento tyssää tuntemattomalle Tyynenmeren saarelle, jolla Earhart ja Noonan yrittävät säilyä hengissä. Kookospähkinöiden syöminen ja laavun rakennus muuttuvat arkipäiväksi, vaikka ikoninen silkkihuivi kulkee edelleen matkassa. Kirjassa käsitellään myös jonkin verran aikaa ennen kohtalokasta lentoa, mutta mikään tarkka elämäkerrallinen teos tämä ei varsinaisesti ole.
Marja Alopauksen suomennos on runollinen muttei imelä, teksti soljuu ja lukiessa pystyy näkemään auringonkilon Electran siivillä ja tuntemaan otsalla valuvan hien kun istuu laguunin rannalla. Tarina on kiinnostava ja viehättävä näkökulma Earhartin elämään. Ehkä luen joskus jonkin virallisemmankin elämäkerran, mutta toisaalta pidin tämän version arvoituksellisuudesta ja omaperäisyydestä.
Viime vuonna luin G. Willow Wilsonin ja M.K. Perkerin sarjakuvasarjan Air, jossa Amelia Earhart on yhtenä olennaisena henkilöhahmona. Sarjakuvan ja Mendelsohnin Earhartit fuusioituvat päässäni, teoksissa on paljon samaa tunnelmaa. Suosittelen molempia teoksia lämpimästi lentämisestä kiinnostuneille ja utuisista tunnelmista nauttiville.
Luettu HelMet-haasteen kohtaan oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja.
Gummerus, 1997. 158 s.
Suomentanut: Marja Alopaeus
