keskiviikko 16. tammikuuta 2019

Lavalta: Amor fati (Kansallisteatteri)


Kuva: Petri Virtanen / Kansallisgalleria

Upottaa kätensä saveen

Kävin Kansallisteatterissa katsomassa siellä vierailulla olleen kovasti kiitellyn Amor fatin. Anna-Mari Karvosen ja Anni Puolakan ohjaamassa esityksessä lavalla on katsomoiden ympäröimällä korotetulla lavalla kaksisataa kiloa savea ja Brad Pitt (häkellyttävä Samuli Niittymäki). Brad kertoo häntä kohdanneesta elämänkriisistä ja työskentelystään saven kanssa toimittajalle ja siinä se oikeastaan on, koko esitys.

Esityksen päätyttyä ajattelin, että sellainen, olipa hieno ja paljon tunteita ja kaikkea. Että pitää prosessoida ja katsotaan sitten. Kotimatkalla junassa alkoi itkettää ja jotain hahmotonta liikuskeli sisälläni. Tuntui oikeastaan älyttömältä: lavalla Brad Pitt muovaamassa savea, jumppaamassa clayfittiä David Fincherin kanssa ja toimittajalla on sinistä huulipunaa ja kirkkaat silmät. Että tässä ollaan nyt jotenkin ehkä ironisesti taiteen tekemisen äärellä monella tapaa ja tälle voi sitten taiteellisakateemisesti vähän nauraa. Ja oli se ehkä vähän sellaistakin, mutta ei se ollut se juttu.

Mietin, että miksi juuri Brad Pitt ja miksi tämä ei nyt voi olla vaan joku satunnainen tyyppi. Ehkä se olisi voinut olla joku muu, mutta jotenkin oli tärkeää että me tiedetään tämä tyyppi. Tai siis mukamas tiedetään, siristyvät silmät ja valkoisena hohtava hymy. Ja että sitten tämä unelmamies muovaa savea eikä ole siinä kovin hyvä, mutta suhtautuu siihen lähes naurettavalla intohimolla, joka on loppujen lopuksi koskettavaa. Upottaa itsensä saveen ja muovata sitä loputtomiin, aina sitä samaa. Paiskoa se kasaan, silitellä hellin käsin ja kastella, ettei se kuivu. Rationaalinen aivojen osa tosin huusi paniikkia siitä, että tämä ei mitenkään voi olla kovin hygieenistä mutta harvemmin on elämäkään.

En löydä itsestäni sääliä esityksen Bradia kohtaan ja tuskin se on tarkoituskaan. Ensi alkuun hän tosin vaikuttaa vähän säälittävältä, puhuu venytellen ja tietoisesti, vispaa matchaa ja laihtuu kuihtuu muka huomaamattaan. Loppujen lopuksi olen hänelle enemmänkin kateellinen, sillä hänellä on yhteys johonkin syvään ja todelliseen. Ennen sitä hän on tosin joutunut luopumaan kaikesta, rooleista ja Versacen takeista ja lapsistaan. Ehkä tunnen vähän myötätuntoa, mutta sekin tuntuu toisaalta vähän vaikealta kun toinen hyppelee aavikolla satojen dollarien arvoisessa puserossa. Ehkä tämä tunne on sekoitus kateutta ja ihmetystä, sillä vaikka hänen peuhaamisensa saven kanssa saa yllättäviäkin sävyjä, pakottaa se minut samalla katsomaan itseeni.

Jälkikäteen selvittelin vähän, halusin tietää mitä varten ne esityksessä meille jaetut Brad Pittin kuvat oli otettu. Löysin kesän 2017 GQ:n ja siihen tehdyn haastattelun, jossa Pitt keittää matchaa, toteaa olevansa tactile individual ja kertoo sitten taideprojektistaan. Tämä hämmentää minua hirvittävän paljon, se miten koko haastattelussa on jotenkin outo sävy ja se miten siitä tai sen kautta on saatu tehtyä tällainen näin hieno esitys.

Esityksen lopullinen merkitys ja paino selvinnee joka tapauksessa minulle vasta myöhemmin, tunnen että tämä on sellainen jota tulen ajattelemaan paljon. Tuntuu siltä, että ulkopuolelta katsottuna koomisista puitteistaan huolimatta tai ehkä juuri niiden vuoksi esitys oli järisyttävä. Se ei ottanut itseään liian vakavasti vaikka olikin äärimmäisen tosissaan, tuuditti minut valheelliseen tunteeseen jostain humoristisesta ja iski sitten vasaralla päähän. Ja se vasara upposi minuun kuin saveen.

Esitys sai ensi-iltansa Kiasma-teatterissa ARS17-tapahtumassa syyskuussa 2017.

2 kommenttia:

Kiitos kommentistasi!

Sanavahvistus otettu käyttöön roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...