torstai 8. marraskuuta 2018

Lavalta: Homoäiti (Kansallisteatteri)

Kuva: Mitro Härkönen

Missä menevät minun rajani

Heini Junkkaalan Homoäidin ennakkoesityksessä minulla oli Katsojan rooli. Olen viimeisen reilun vuoden aikana kuluttanut paljon äitiyttä ja vanhemmuutta käsittelevää kulttuuria ja olen joko sukeltanut teokseen pää edellä tai etäännyttänyt itseni. Nyt annoin itselleni luvan vain katsoa ilman sen suurempaa immersiota.

Osittain tässä auttoi se, että esitys kutsuu mukaan jonkinlaiseen väärässä tai oudossa tilassa olemiseen. Homoäidillä ei ole omia lavasteita, vaan se esitetään Omapohjassa Lista-esityksen lavasteissa. Valaistus on kirkas, eikä kuvita tunnelmia. Teksti esitetään kertoen, välillä jopa paperista lukien, eikä sitä juurikaan rikasteta liikkein vaan ainoastaan äänenpainoin tai äänentuottotapoja vaihdellen. Lisäksi näyttelijä Katja Küttner ja Junkkaala keskustelevat esityksen aikana keskenään, kommentoivat, säätävät mikrofoneja. Küttner on kiinnostava puhuja, häntä jaksaa kuunnella, ja neljännen seinän rikkominen ei tuntunut kikkailulta, vaan sopi esitykseen.

Siksi yllätyin, kun esityksen jälkeen purskahdin itkuun. Sisälleni oli kasvanut vajaan kaksituntisen aikana omituinen hahmoton tunnemöykky, josta en oikein saanut otetta. Tuskastelin muun muassa esityksen henkilökohtaisuutta ja rajattua näkökulmaa, jolloin ystävä totesi että ei kai kaikkien esitysten nyt tarvitse liikkua yksityisestä yleiseen. Ei tarvitse, hän on ihan oikeassa. Tuskin äitiydestä voisi muutenkaan tehdä esitystä, joka resonoisi kaikissa äitiyden kanssa tekemisissä olevissa. Sitten aloin jauhaa ahdistuksesta, siitä miten tässäkin esityksessä käsitellään myös niin sanottuja äitiyden kiellettyjä tunteita: sitä ettei aina jaksa (mitään), pysty olemaan rationaalinen ja rauhallinen vanhempi, sitä että haluaisi olla välillä yksin. Aiheista puhuminen on tärkeää, mutta huomaan kaipaavani tällä hetkellä omaan prosessiini ja asian käsittelyyni jotain muuta. Vaikkapa sitä, että olisi myös ok puhua siitä miten kivaa äitiys oikeastaan on, vaikkei aina jaksakaan tai kokee riittämättömyyttä ja ajattelee jatkuvast sitä, että oma lapsi on kuolevainen.

Yön yli nukuttuani pystyn kuitenkin jo suhtautumaan esitykseen analyyttisemmin ja rauhallisemmin. Se ei tunnu enää niin lohduttomalta kuin miltä se tunnemöykkyni keskeltä näyttäytyi. Käsiohjelma antaa uutta perspektiiviä. Asiaa ajateltuani esityksen rajauskin on hyvä. Minulle se käsitteli omien rajojen ja kontrollin menettämistä, kuolemaa ja kuolevaisuutta ja pelkoa. Ja samalla minun oli vedettävä raja itseni ja esityksen väliin ja todettava, että minä en jaksa juuri nyt ottaa tätä esitystä osaksi minua.

Minä en juuri nyt jaksa tuntea suuremmin syyllisyyttä tai sympatiaa tämän minulle vieraan ihmisen prosessoinnin äärellä ja ehkä se on ihan ok.

Kiitokset Kansallisteatterille lipusta esitykseen ja ystävälle upeasta keskustelusta esityksen jälkeen.

3 kommenttia:

  1. Kokemuksesi ja tapasi ilmaista ne koskettaa minua. Henkilökohtainen ja oma elämäntilanne joko resonoi tai ei, ja joskus toisen kokemus on vain pidettävä käsivarren päässä omasta.

    Esityksen jälkeen en ollut varma, kirjoitanko vai enkö, mylläsi. Yllätyin, että minun esitystunnelmani kääntyi kuitenkin niin, että nappasin yksityisestä yleistä. Voi olla syynä, että omista pikkulapsiäitiyskokemuksista on aikaa - tai sitten ei. Monet asiat vaikuttavat.

    VastaaPoista
  2. Vaikka tunnistin tästä esityksestä monia omiakin tunteita en voi sille mitään, että alan olla kyllästynyt siihen, että tuodaan niin paljon esiin äitiyden synkempiä puolia. Eli juuri mistä sinäkin kirjoitat. On tietenkin tärkeää ja vertaistuellista varmasti monelle, että niitä tummempia ajatuksia nostetaan pintaan, mutta se on keskustelu, josta tunnen halua kävellä pois. Tämä esitys selkiinnytti huomattavasti ajatuksiani em. suhteen.

    VastaaPoista
  3. Kun on ihan pieniä lapsia (ja varsinkin, kun on "vasta" se ensimmäinen), tulee yksityinen äitiyteen liittyvä vielä helpommin iholle. Minä en vuosikausiin voinut edes ajatella lukevani mitään sellaista kirjallisuutta, jossa lapsille tapahtuu pahoja asioita. Ajan kuluessa saa itsekin perspektiiviä ja useimmiten huomaa sittenkin selviänsä monista ylitsepääsemättömiltä tuntunenista asioista...

    Kuten Omppua, minua hieman häiritsee äitiyden "uusmystifioiminen" On hyvä, että hankalammistakin asioista puhutaan, sillä pelot, riittämättömyyden tunne jne. ovat ihan varmasti osa jokaista äitiyttä. Ne eivät kuitenkaan ole (onneksi) yleensä se vallitseva osa ja muutenkin vähän kaipaisin taas kevennystä äitihahmoon. Elämää se vaan on ja äiditkin ihmisiä.

    Tätä esitystä en ehtinyt ainakaan vielä katsomaan, joten sitä olen jäävi kommentoimaan, mutta noin yleisesti...

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!

Sanavahvistus otettu käyttöön roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...