torstai 13. marraskuuta 2014

Lavalta: Kojoottikuu (Espoon kaupunginteatteri)

Kuva: Stefan Bremer

Musiikki loppuu, valot syttyvät. Aplodien aika, silmiin kihoaa ihan vahingossa kyyneleitä. Espoon kaupunginteatterin Kojoottikuu onnistui vetämään jalat alta rehellisellä ja tarkalla otteellaan.

Gabriela (Iina Kuustonen) on kotona ja odottaa miestään Benitoa (Mikko Leppilampi) palaavaksi armeijan työtehtävistä. Aavikolla hiekka päätyy joka paikkaan ja ääninä kuullaan vain kojoottien ulvontaa, seurana on vain lemmikkikissa (Hanna Raiskinmäki). Naapurin poika Martín (Olli Rahkonen) yrittää saada Gabrielaa kiinnostumaan itsestään, mutta heikoin tuloksin. Paremmin onnistuu taivaalla loistava kuu (Niklas Häggblom), joka soittaa Gabrielalle serenadeja ja tanssittaa, eikä huonosti pärjää Kissaa vikittelevä Kojoottikaan (Janne Marja-aho). Ulkopuolisuuden ja rakkauden kaipuu koskettaa kuitenkin kaikkia.

Jussi Tuurna kertoi ennen esitystä teosesittelyssään, kuinka idea Kojoottikuusta on kytenyt jo noin vuosikymmenen hänen ja ohjaaja Johanna Freundlichin mielissä. Kypsymisaika ei selvästikään ole huono asia, sillä Kojoottikuu tuntuu eheältä ja jollain tavalta vaivattomalta esitykseltä. Puhenäytelmä on kääntynyt läpilauletuksi musikaaliksi upeasti ja kohtaukset virtaavat toistensa lomaan kuun paistaessa taivaalta.

Täytyy aivan ensimmäiseksi todeta, että roolitus on oivallinen. Pääparina nähtävät Kuustonen ja Leppilampi tekevät vahvaa työtä toisistaan vieraantuneina aviopuolisoina, eikä uskottavuutta vähennä lainkaan se että näyttelijät on viimeksi nähnyt komediasarjan hahmoina televisiossa. Raiskinmäki ja Marja-aho ovat dynaaminen pari Kissana ja Kojoottina, alkuvoimaisia ja kaunisliikkeisiä, ulvonnassaan aitoja. Rahkonen puolestaan on hellyyttävä innokkaana nuorukaisena, rakkaudenkipeänä ja itsestään niin kovin varmana mutta silti haavoittuvana. Eikä viimeiseksi tässä mainittava Häggblom jää vähäisimmäksi, sillä muotoaan muuttava Kuu hurmaa sekä viiksekkäänä dalimaisena hahmona kuin glitteriin pukeutuneena tähtenä. Kaiken lisäksi Kuu vielä soittaa niin montaa soitinta, että ei voinut kuin ihailla.

Kuva: Stefan Bremer

Hienon roolituksen lisäksi lavalla nähdään orkesteri, jota johtaa Jussi Tuurna ja soittajina kuullaan Esko Grundströmiä, Topi Korhosta ja Sara Puljulaa. Massa on pieni, mutta tehovoima sitäkin parempi. Virtaava musiikki kuljettaa näytelmän kohtauksesta toiseen, leikittelee, luo tunnelmaa. Musiikin tavallaan jopa unohtaa, niin luontevasti se on osa esitystä. Täytyy myös nostaa hattua niin orkesterille kuin näyttelijöillekin, sillä läpilauletussa esityksessä työssä saa olla koko ajan eikä tunnin käytännössä tauoton musisointi voi olla mikään läpihuutojuttu.

Ihailtava on myös näyttämöä, jonka lavastuksesta vastasi Mark Väisänen. Aavikko tulee todeksi, vaikka oikeaa hiekkaa ei juuri näykään. Illuusio kuumasta ja kuivasta, tähtitaivaan valaisemasta aavikosta on hieno. Revontulihallin vahvuuksia esitystilana on selvästi sen muunneltavuus ja Espoon kaupunginteatterissa tunnutaan myös osaavan tämä erilaisten elementtien tuominen lavalle.

Ei tämän kaiken jälkeen toisaalta pitäisi olla yllätys, että esitys viehätti juuri minua. Kyseessä on kuitenkin musikaali, joka liikkuu täysin vaivattomasti minulle tärkeän maagisen realismin kuvastossa. Kuinka monelle kissat puhuvat, kysyy Gabriela, mutta ei jää sitä sen kummemmin pohtimaan. José Riveran näytelmä on vain yksinkertaisesti hieno, hyvin rytmitetty, kauniisti esitetty ja kaiken lisäksi täydellisesti lopetettu.

References to Kojoottikuu Make Me Hot, kiitos työryhmä ja Espoon kaupunginteatteri!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Sanavahvistus otettu käyttöön myrskyisästi lisääntyneen roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...