Katri Alatalo: Älä riko pintaa

Kauhu on minulle verrattain vieras fantasian alalaji, mutta tutun kirjailijan kanssa uskaltaa lähteä kokeilemaan. Katri Alatalon Älä riko pintaa (Vaskikirjat, 2016) kuljettaa lukijan Talvilaakson ja Kesäsaarten maahan. Novelleissa hahmot lähtevät matkalle tai kohti kuolemaa, aikuistuvat ja joutuvat kohtaamaan mielen synkimpiä puolia. Tarinoita on kymmenen, osa niistä on julkaistu aiemmin esimerkiksi Portti- ja Usva-lehdissä. 

Talvilaakson ja Kesäsaarten ollessa tuttuja on tarinoihin helppo heittäytyä. Ne osaa sijoittaa jonkinlaiseen kontekstiin, ajatella tuntevansa maaperän. Tuntuu tosin myös siltä, että uppoutuminen onnistuisi myös ilman Mustien ruusujen maa -trilogian lukemista. Tarinat eivät ole jatko-osia eivätkä niissä täten esiinny samat henkilöt.

Kauhun sävyt kulkevat mukana novelleissa, toisissa lähempänä pintaa ja toisissa synkissä syvyyksissä. Kaltaiselleni kauhunvierastajalle tarinat olivat sopivan pelottavia, joten suurkuluttajille novellit eivät välttämättä tuo suurta jännitystä. Luin tarinoita hitaasti yhden illassa, pitemmät useammissa pätkissä. Nukkumaan uskalsi mennä, mutta välillä tarinat hiipivät uniin ja jäivät myös ajatuksiin pitemmäksi aikaa.

Alatalo kirjoittaa laadukkaasti ja monipuolisesti. Tarinat ovat erilaisia, puutumaan ei pääse. Pidin Alatalon luomista henkilöhahmoista ja tavasta antaa lukijalle aikaa pohtia itse. Omia suosikeitani olivat Talviyön tarina ja Tee minulle syksy, niistä ovat jääneet vahvimmat tunnemuistot. Erityisesti Talviyön tarina hiipi luihin ja ytimiin kylmyydellään ja näyttämällä ihmisluonnon itsekkyyden.

Kiitokset arvostelukappaleesta kirjailijalle. 

Katri Alatalo: Älä riko pintaa

Vaskikirjat, 2016. 302 s.

Kansi: Jarno Kantelinen

Matthew Quick: Love May Fail

Loppuvuottani kirjojen kanssa kuvaa hyvin se, että lainasin paljon kirjoja ja keskittymiskyky oli koetuksella. Huojuvien lainauspinojen jatkoksi hamstrasin bestseller-hyllystä Matthew Quickin Love May Failin, sillä olin pitänyt kirjailijan Silver Linings Playbookista. Lisäksi lieveteksti oli niin omituinen, että kiinnostuin.

Portia Kane toteaa, että elämä petollisen pornomogulimiehen kanssa saa riittää, pakkaa laukkunsa ja muuttaa takaisin kotikaupunkiinsa hamstraajaäitinsä luo. Elämänmuutoksen avuksi hän aikoo värvätä entisen kirjallisuudenopettajansa herra Vernonin, joka on jättänyt työnsä oppilaan moukaroitua tämän sairaalakuntoon. Jos Portia onnistuu pelastamaan herra Vernonin, onnistuu hän varmasti kääntämään myös oman elämänsä suunnan? Avuksi tähän operaatioon saadaan Chuck, kotikaupungin kasvatti ja entinen narkkari, joka rakastaa siskonpoikaansa yli kaiken ja haluaa päästä opettajaksi herra Vernonin viitoittaman esimerkin mukaan. Kertojiksi pääsevät vuorotellen Portia, herra Vernon, tämän nunnaäiti (!) ja Chuck.

Sekavaa? Lähtökohtaisesti kyllä, lopulta ei. Vaihtuva kertojaratkaisu toimii tämän kirjan kohdalla hyvin ja aukot saa kukin täyttää päässään itse. Silver Linings Playbookin tapaan myös tässä teoksessa kipuillaan, kärsitään mielenterveydellisistä ongelmista ja haetaan elämänmuutosta.

Oikeastaan tämä kirja oli kuitenkin aika typerä. Sen hahmot ovat pääosin omituisia, tuntuvat rikkovan jonkinlaisia todellisuussäännöksiä ja ovat kirjallisiksi hahmoiksi jotenkin liian täydellisiä. Toisaalta epävarmuudessaan ja rikkinäisyydessään he ovat myös sympaattisia, halusin lukea tarinan loppuun ja tietää epäonnistuuko rakkaus vai voiko sillä sittenkin saada jotain hyvää aikaan. Tästä kirjasta tuli hyvä mieli.

Matthew Quick: Love May Fail
Picador UK, 2015. 416 s.

Lavalta: Rock of Ages (Turun kaupunginteatteri)

Drew (Mikael Saari) ja ihanat tanssitytöt. Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Rakkaudentäyteinen ylistys kasarille

Ah, kasari. Aikakausi on jättänyt jälkeensä upeita biisejä ja ison määrän nostalgiaa, joka iskee myös tällaiseen kasarin lopussa syntyneeseen. Silti Rock of Ages on riskialtis musikaali. Sen höpöinen juoni ja jukebox-meininki voisivat johtaa kammottavaan ja muoviseen tuotteeseen, mutta Turun kaupunginteatteri on tuottanut lavalle energiaa ja riemua tihkuvan musikaalin rakkaudesta kasariin.

Los Angeles, Sunset Strip ja viskibaari. Kaikki haluavat tähdiksi ja vaikka vain harvat onnistuvat, ovat myös aloitteleva rokkikukko Drew (Mikael Saari) ja näyttelijänurasta haaveileva Sherrie (Anna Victoria Eriksson) saapuneet paikalle. Kultakausi on kuitenkin jo lopuillaan ja Sunset Stripiä ollaan repimässä tehokkaamman kaupunkisuunnittelun tieltä. Voidaanko kaupunginosa baareineen vielä pelastaa? Voiko tähteysunelman vuoksi antaa pois omat periaatteensa? Ja niin, onnistuvatko nuoret rakastavaiset setvimään tiensä typerien väärinkäsitysten läpi?

Musikaali suhtautuu tarinaansa lempeällä huumorilla alkumetreiltä asti. Kertoja Lonny (mainio Aki Louhela) heittää milloin mihinkin väliin "avuliaita" huomautuksiaan ja kaiken lisäksi tällä taisi olla yllään ainakin neljä erilaista camel toe -vitsipaitaa. Oikeastaan olen eniten hämmentynyt näistä vitseistä. Ne eivät ole erityisen nokkelia tai hyviä, mutta kun koko näyttelijäkaartilla on käytössään erehtymätön ajoitus ei niille voi olla nauramatta. Suosikkini oli kuitenkin Erikssonin ihana Sherrie, niin säpäkkä luonteeltaan ja lauluissaan ensiluokkainen.

Huikea Anna Victoria Eriksson Sherrienä. Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Laulut sujuivat muiltakin juuri niin kuin pitää. Ville Vihkon kapellimestaroima bändi rymäyttää ilmoille rock-klassikon toisensa jälkeen eikä ilahduttavan poistumismusiikin aikana voi lähteä kun viimeinen kitarasoolo nyt vain on kuunneltava. Näin kuukausi katsomisen jälkeen biisilistasta nousevat kirkkaimmin mieleen toisen näytöksen Any Way You Want It tanssityttöineen ja Pat Benatarin huikea Hit Me With Your Best Shot, jonka aikana nähtävät Tuukka Raitalan moovssit ovat aivan omaa luokkaansa. Rispekt.

Kokonaisuutena Rock of Ages on ihanan juustoinen sekasotku silmiäsärkeviä kasariasuja (Tuomas Lampinen), savuista viskibaaritunnelmaa neonvaloineen (Teemu Loikas) ja kitarasooloja. Viimeisen biisin aikana olin aivan tiloissa. Miten tämä voi olla näin hyvä! Ja näin typerä! Ja näin hyvä! Jo väliajalla mietin, että tämä musikaali on ihmeellinen. Sekopäinen ja tavallaan täysin turha, mutta silti tällä tavalla tehtynä täyttä kultaa. Don´t Stop Believin', drop the mike.

Ilokseni voin todeta, että musikaali sai lisäesityksiä vielä tammikuulle joten tätä ehtii vielä katsomaan. Dress- ja sing-along-näytöskin on 21.1.!

Matti Kosonen & Heidi Ruotsalainen: Agenttikoulun naiset - Lottana vakoilijoiden ja kaksoisagenttien keskellä

Täytyy myöntää, että olen hieman pettynyt. Matti Kososen ja Heidi Ruotsalaisen Agenttikoulun naiset lupaa antaa naisnäkökulmaa suomalaiseen sotahistoriaan, mutta ei mielestäni lunasta tätä. Toki teoksessa käsitellään monipuolisesti ja paikoin turhankin yksityiskohtaisesti tiedustelusodankäynnin tapahtumia, mutta otsikon naiset jäävät harmillisesti miesten edesottamusten alle.

Kirjan kuvaa tapahtumia jatkosodan aikana keskittyen Suomen armeijan tiedusteluyksiköiden Osasto Kuismasen ja Osasto Raskin toimintaan. Tiedustelupartioita lähetettiin suuntaan jos toiseen, agentteja värvättiin ja radiosanomia kuunneltiin. Vastavakoilun uhka oli jatkuvasti läsnä, mutta riskejä oli otettava. Naiset olivat osastoilla kirjan mukaan töissä lähinnä sanomien puhtaaksikirjoittajina, tai tällainen kuva ainakin minulle jäi. Vasta kirjan lopussa tutustutaan lyhyesti natsi-Saksaan varsinaiseen vakoilukoulutukseen lähteneiden naisten tarinoihin.

Suurin osa teoksesta keskittyy erilaisten vakoiluoperaatioiden kuvaukseen ja osastojen hierarkiaan. Naiset lempinimineen vaikuttavat taustalla kirjoittaen raportteja, rakastuen milloin kehenkin ja keksien milloin minkäkin laisia huvituksia asemapaikasta riippuen. Kirjan mainostama naisnäkökulma jää aivan liian pieneksi, olisin ollut kiinnostunut kuulemaan heidän tekemästään työstä tai taustoistaan enemmän. Sen sijaan pääsin lukemaan lukuisia henkilökuvia miespuolisista osastojen toimintaan olennaisesti liittyneistä hahmoista ja heidän operaatioistaan.

Luettavuudeltaan Agenttikoulun naiset ei myöskään ollut ihmeellinen, ainakaan jos sitä selasi puhelimen näytöltä. Vuosiluvut vilisivät silmissä ja välillä en ollut aivan varma asioiden tapahtumajärjestyksestä. Tekstin lomaan sijoitetut valokuvat olivat kuitenkin kiinnostavaa katseltavaa ja toivat kirjan lähemmäs todellisuutta.

Kiinnostava teos tämä kyllä oli, suomalaisesta tiedusteluorganisaatioista en olekaan aiemmin lukenut. Tarkemmin jäsenneltynä tämä olisi voinut olla oikein hyvä tietokirja, nyt se toimi minulle lähinnä kiinnostuksen herättäjänä muttei jättänyt selkeää kokonaiskuvaa ajan tapahtumista.

Helmet-haasteesta (vuosi 2016) kuittaan tällä kohdan historiasta kertova tietokirja.

Matti Kosonen ja Heidi Ruotsalainen: Agenttikoulun naiset - Lottana vakoilijoiden ja kaksoisagenttien keskellä
Tammi, 2015. 285 s.

Heli Laaksonen: Sylvia, Tuija ja laulava patja

Kyl mää Heli Laaksosen tierän vaikken ole kai mitään runokokoelmistaan koskaan kokonaisuudessaan lukenut. Enkä kyllä osaa lounaismurrettakaan, joten jätettäköön se sikseen. Sen sijaan voinen sanoa, että nyt olen lukenut Laaksosen komediallisen kaunokirjan Sylvia, Tuija ja laulava patja kokonaisuudessaan ja pitänyt siitä kovin.

Tuija täyttää seitsemänkymmentä mutta ei halua juhlia, ainakaan perhesellaisia. Pakomatkalle lähdetään nuorisoseurantalon lavalle parhaan ystävän Sylvian kanssa, samalla suunnitellaan seuran satavuotisjuhliin runokavalkadia. Toivottu on esitettävän Heli Laaksosta, ketäs muutakaan. Siinä sitten suunnitellaan, runoja luetaan ja puhutaan kaikesta maailman ja taivaan väliltä, autoista, miehistä, kuolemasta ja Edam-juustosta.

Kirja on läpeensä lämminhenkinen. Sylvia ja Tuija ovat omanlaisiaan persoonia, toinen räväkämpi ja toinen systemaattisempi, mutta silti parhaita ystäviä. Lukiessa tulee olo kuin itsekin pääsisi vinkuvalle ilmapatjalle köllimään ja puhisemaan santpaulioille.

Teoksesta on tulossa myös kamarinäytelmä ja uskon että se sellaiseksi taipuu mainiosti, etenkin jos ja kun näyttelijöinä on sellaisia ihmisiä jotka saavat Sylvian ja Tuijan kukoistamaan. Vanheneminen kun ei näille naisihmisille ole mikään syy lopettaa elämistä, höpsis sentään, ihan hyvin voi hankkia vaikka uuden auton. Ja lopulta todeta että on se perhekin ihan kiva, silti.

Että jos hyvää mieltä kaipailee, niin tässä on sellainen kirja. Ei ole pituudella väsytetty, tahti on lupsakka ja raskaaksi ei ruvet, lounaismurrettakin ymmärtää vaikka ei mitään murretta kunnolla puhukaan. Syrän tähän.

Kiitokset arvostelukappaleesta kirjailijalle.

Heli Laaksonen: Sylvia, Tuija ja laulava patja
Kynälä, 2016. 95 s.