Lavalta: Neljäs tie (Kansallisteatteri)

Kuva: Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä pyörivä Neljäs tie tahkoaa nyt viimeisiä näytöksiään, joulukuussa on jäljellä vielä kolme esitystä. Taloustieto ja Suomen historia eivät ole vahvimpia alueitani, mainoksissa luvataan komediaa suomalaisesta demokratiasta. Lähdin kuitenkin katsomaan ja vielä parinkymmenen oppilaan kanssa.

Ensimmäisellä puoliajalla juonen käänteissä pysyy suurinpiirtein mukana. On Mannerheimia, Paasikiveä, YYA-sopimusta ja suurien ikäluokkien syntyminen. Venäjän karhu saunoo Kekkosen kanssa. Moninaisten vaiheiden ja tuokiokuvien kautta päästään EU:hun asti. Toisella puoliajalla homma tuntuu lähtevän aivan erilaisiin sfääreihin. Aikatasolla hypitään 90- ja 00-lukujen välillä ja puhutaan rahakriisistä, EMUsta, katastrofeista ja siitä että metsään mennään. Demokratiasta ei tunnu olevan tietokaan, päätökset tehdään mystisten papereiden avulla ja kokoussaleissa kiristellään hampaita.

Keskustelunpätkät on pääosin otettu suoraan haastatteluista, puheista, pöytäkirjoista tai vastaavista joten teksti on varsin kapulakielistä ja paikoitellen tällaiselle talousmaallikolle lähes käsittämätöntä. Fiktiivisistä hetkistä vastasivat muun muassa Mikki Hiiri, Konsensuskeiju ja Emu (joka rääkymisellään oli kyllä oma suosikkini). Lavalla nähdään siis sekä eduskunnan istuntoja että absurdeja hetkiä keijujen ja taikapölyn parissa. 

Screenilla näkyvät tekstitykset kuljettavat näytelmää, joka etenee pääasiassa musiikkinumeiroiden ja kokousten avulla. Asiaa on paljon ja toisinaan on hankala seurata lavalla tapahtuvaa hälinää ja lukea samalla tekstejä, mutta ilmankaan en olisi halunnut olla. Vähintäänkin tekstitysten avulla sai seurattua sitä kuka puhuu ja missä vuodessa mennään.

Kuva: Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Dokumentaarinen tyyli muistuttaa Ryhmäteatterin Eduskunta-näytelmiä (vaikka olenkin nähnyt vain sen toisen). Taustalta löytyykin samoja henkilöitä, sillä sekä Susanna Kuparinen että Jari Hanska ovat myös Neljännessä tiessä taustatoimittajina. Vaikka pituus on molemmissa ollut suurinpiirtein sama, on Kansallisteatterin versio mielestäni ongelmallisempi. Asiaa ja poliittista jargonia syydetään katsomoon kovalla vauhdilla ja heikompi tipahtaa helposti kelkasta. Ryhmiksessä tavallista pulliaista kannateltiin hieman paremmin, tosin myönnettäköön että kyllä siellä Eduskunta II:ssakin sai pinnistellä että pysyi kyydissä.

Sen tosin sanon, että kyllä Kansiksessa osataan luoda tunnelmaa ja efektejä. Koko katsomo tuntui toisinaan jyrisevän pommituksissa ja valoilla saadaan ihmeitä aikaan. Lisäksi lavaa käytetään tehokkaasti hyödyksi ja siellä muun muassa ajellaan autoilla sekä tanssitaan Ketchup Songia. Mainittakoon tässä vielä, että videota on myös käytetty hienosti hyväksi. Mahtavaa.

Neljäs tie ei ole helppo näytelmä. Vaikka se pyrkii viihteellisyyteen, on sisältö sen verran raskas että kolmen tunnin keskittyminen ottaa koville. Loppuvaiheessa jargon tuntuu kulkevan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja valojen sammuessa olo on kuin puulla päähän lyöty. Näyttelijöille nostan joka tapauksessa hattua, sillä moninaisten roolien ja koreografioiden hallitsemisessa saa todella tehdä töitä. Lisäksi tällaisena Itsevaltiaat-lapsena oli myös hauska palata tuttujen poliitikkokarikatyyrien pariin.

Niin ja pääsenköhän minä koskaan eläkkeelle. En varmaan. Pelottavia nämä talousasiat.

Lavalta: Vuosisadan rakkaustarinat (Kansallisteatteri)

Kuva: Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Vuosisadan rakkaustarinat - Isoäidin, äidin ja Märtan aika kertoo Märta Tikkasesta ja hänen naissukulaisistaan moniäänisesti ja vahvasti. Näytelmän alussa Märta muuttaa lavalla näkyvään korkeaseinäiseen asuntoon miehensä kuoleman jälkeen ja alkaa kirjoittaa. Kirjoittaa isoäidistään, äidistään, itsestään ja miessuhteista. Miehistä. Perheistä ja siitä, miten intohimot ajavat pariskuntia yhteen ja erilleen.

Lavalla on vain Märta (mainio Cécile Orblin), kirjoituskone ja menneisyyden haamut. Lähes koko ensimmäinen puoliaika käytetään isoäidistä, Emmasta, ja hänen miehestään Unosta kertomiseen. Siitä, kuinka nuori tyttö meni naimisiin valovoimaisen miehen kanssa, sai monta lasta eikä kuitenkaan ehkä sitä mitä halusi. Vai saiko sittenkin?

Toisella puoliajalla kerrotaan Margitista, kansakouluopettajasta ja äidistä, joka haaveili kirjoituspöydästä ja matkustamisesta. Mutta isä ei sano mitään. Samalla myös Märta matkustaa omaan nuoruuteensa, muistelee hulluja sattumuksia ja mielenpaloa, sitä kuinka etsinnässä oli se oma susi. Susi, joka lopulta löytyi Henrik Tikkasesta. Henrikistä, jonka kanssa koettiin hyvää ja pahaa, ulvottiin ja käperryttiin vierekkäin.

Kaikkien kolmen naisen intohimojen tiellä tuntuu seisovan mies, tai ainakin miehen takia siitä ei haluta tai osata ottaa kiinni. Kaikesta huolimatta niin Emma, Margit kuin Märtakin ovat vahvoja heikkoutensa kanssa, kulkevat eteenpäin, rakastavat ja kärsivät. Miehet jäävät auttamatta näytelmässä taustalle kaikesta karismastaan huolimatta.

Kuva: Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Roolityö lavalla on vahvaa, historia herää eloon. Antti Pääkkönen, Markku Maalismaa ja Petri Tamminen saavat kantaa karismaattisten miesten viittaa, Pirjo Luoma-aho ja Terhi Panula ovat vaikuttavia naisia Emmana ja Margitina. Jussi Lehtonen on Gunnarin ja Pikkuveljen rooleissa enemmän taustalla, mutta loistaa silti valokeilassa muiden kanssa. Kaija Pakarinen on taustalla vahvana peruskalliona Sofiana ja Neitinä, TeaKissa opiskeleva Linda Wiklund puolestaan on ilahduttava nuori Margit ja Pikkusisko. Tapahtumia säestää Altti Uhleniuksen musiikki kitaralla ja pianolla. On aina hienoa, kun lavalla on luontevaa livemusiikkia.

Lava muuntuu heijastuksilla valkoseinäisestä asunnosta tapetoiduksi ja välillä seiniä koristavat sanat, toisinaan Henrikin piirrokset. Se on hienoa. Mitä sen sijaan jäin pohtimaan olivat välkähtelevät loistevalot. En tiedä kuuluiko niiden räpsähdellä juuri niin kuin ne eilen tekivät, mutta minua hieman harmitti kääntää huomioni itse lavalta valoihin. Vaikka on se myönnettävä, että tunnelmaa muutettiin valoilla hienosti näin yleisesti ottaen, en vain haluaisi katsella lamppuja.

Yhtäkään kirjaa en ole kummaltakaan Tikkaselta lukenut, aikomus on kyllä. Ei se näytelmän seuraamista tosin haitannut, ehkä alussa täytyi keskittyä hieman enemmän että pääsi kartalle henkilöistä ja heidän keskinäisistä suhteistaan. Ja varmasti lukemalla olisi päässyt paremmin tarttumaan näytelmään, tunnistanut kirjojen katkelmia, osannut yhdistää langanpäät keskenään.

Vuosisadan rakkaustarinat on täysi näytelmä. Kolme tuntia ei tunnu ylimitoitetulta, näytelmää katselee ja kokee mielellään. Ja nyt pitää lukea sitä Tikkasta.

Esityksiä näillä näkymin maaliskuun lopulle asti.

Lavalta: Sirkus Strada (Tikkurilan lukio)

Julisteen maalannut Armi Terhemaa.

Palasin tänään juurilleni ja matkailin omaan vanhaan lukiooni katsomaan Sirkus Strada -musikaalia. Tikkurilan lukiolla alkaa olla pitkät perinteet omien musikaalien valmistuksessa ja tekemiseen osallistuu koko koulu, niin opiskelijat kuin opettajat. 

Sirkus Strada kertoo kiertävän sirkuksen tarinaa. Elämä kulkee matkalaukuissa mukana ja joukkio kulkee maasta toiseen esittäen, laulaen ja ollen perhe vaikka kaikki ovatkin eri puolilta maailmaa. Matkassa ovat mukana niin voimamiehet, jonglöörit, leijona kesyttäjineen, trapetsitaiteilijat sekä tirehtööri. Tarinan keskiössä ovat kuitenkin tirehtööri nuori poika, Saska, joka yrittää löytää itsestään taikurinlahjoja kaivaten jotain, sekä Mykkä klovni, paperiton siirtolainen joka kantaa harteillaan raskasta epätietoisuuden taakkaa.

Opiskelijat ovat todella paneutuneet rooleihinsa ja lavalla nähdään hienoja suorituksia niin näyttelemisessä kuin laulussakin. Repliikkien rytmitys oli ehkä vielä hieman hakusessa, mutta vuorosanat tulivat napakasti ja näytelmä rullasi kappaleiden avustuksella eteenpäin.  Lavalla nähdään myös perinteisiä sirkusnumeroita voimailusta ja jonglöörauksesta akrobatiaan ja taikaan, illuusioihin.

Sirkusteltta on luotu lavalle riippuvin kankain ja tunnelmaa lisää entisestään teemaan sopiva musiikki. Kaiken musiikin tuottaa lavan reunalla istuva orkesteri. Kappaleet ovat koulun musiikinopettajien ja opiskelijoiden yhteistä käsialaa ja myös orkesterista löytyy edustajia niin opettajista kuin opiskelijoistakin.

Parasta on kuitenkin se, että yhteisen tekemisen meininki näkyy ja lavalla ollaan ylpeitä siitä mitä on saatu aikaan. Loppujen lopuksi Sirkus Stradasta jää hyvä mieli ja päässä soi Maailman sylissä -kappaleen kertosäe. Lämpimät kiitokset tilulaisille mukavasta illasta!

Ja menkäähän tekin katsomaan, esityksiä vain tämän viikon. 

J.S.Meresmaa ja Markus Harju (toim.): Steampunk! Koneita ja korsetteja

Höyryä herra Wattin malliin.

Steampunk! Koneita ja korsetteja -antologia (Osuuskumma, 2012) esittelee yhdeksän monipuolista kotimaista steampunk-novellia. Höyrypunkki oli minulle aikaisemmin tuttua vain Magdalena Hain mainioista Gigi ja Henry -kirjoista, joten lisäretken tekeminen kiinnosti kovasti.

Kuoriainen kyykistyi sihisten kadun varteen. Nousin kyydistä ja maksoin kuskille, joka kosketti lakkinsa lippaa, komensi apupoikaa lappaamaan tulipesään lisää hiiltä ja nosti koneen taas jaloilleen. Raskaiden jalkojen liitokset rutisivat, kun kone nousi ja katosi toisten kadulla kulkevien kuoriaisten sekaan. Pudistin päätäni. Toisin kuin teknisemmin suuntautunut veljeni, en osannut syleillä avomielin viime vuosina tehtyjä insinööritaidon edistysaskeleita, vaan suhtauduin niihin varauksella. Hyönteisiä imitoivien koneiden lähes-elämä kammotti minua. (Magdalena Hai: Vaskimorsian)

Novellit sijoittuvat moninaisiin ympäristöihin. Suurin osa tapahtumista sijoittuu jonnekin Eurooppaan, hiilipölyisiin kaupunkeihin, joissa matkansa voi hoitaa höyrykuoriaisilla ja tehdä vierailuja Hyödyllisten esineiden museoon. Toisaalla taas ollaan jossain Pohjanmaalla, kerätään viljaa pellolta Hevostuhatjalkaisella tai paetaan lumisessa vuoristossa pikinahkoja.

Huomasin novelleja lukiessani, että nälkä kasvaa syödessä. Useampaan tarinaan jäin kaipaamaan jatkoa ja ehkä hyvä näin. Jutut eivät tuntuneet jäävän kesken, mutta hahmoihin kiintyi niin paljon että heistä olisi ilomielin lukenut enemmän. Erityisesti jään ajattelemaan J.S.Meresmaan neuvokasta ja mainiota Augustinea sekä Anni Nupposen Joka ratasta pyörittää -novellin Marikkia ja Trillia. Koin jännitystä Magdalena Hain Vaskimorsiamen parissa ja ilmakorvett Jeanny Been kyydissä Shimo Shuntilan Kruunun vihollisessa.

Suomalaiseen maisemaan sijoittuneet novellit tuntuivat aluksi oudoilta, etenkin Heikki Nevalan Hevostuhatjalkainen. Myöhemmin huomasin kuitenkin ajattelevani sen miljöötä paljon ja päässäni muodostuneet kuvat novellin kojeesta olivat hurjia. Olisivatpa tehneet vaikka tästä elokuvan Härmän sijaan, se olisi hienoa se.

Nätyri antoi rautahirviön vain viedä. Masiinan koivet tallasivat peninkulmia, selkäruoto rutisi tiukoissa käännöksissä. Lokomobiili jyrisi ja möyrysi, vilja lakosi. Karheat rautasormet kahmivat korret kyltymättömän suun nieluun ja yhä edemmäs koneen mahoihin. (Heikki Nevala: Hevostuhatjalkainen)

Hieman epätasainen kokoelma tosin on, mutta siihen vaikuttanee myös se että novellit ovat niin erilaisia ja erilaisiin ympäristöihin sijoittuvia. Itse viehätyin eniten vanhaan Eurooppaan sijoittuvista tarinoista silintereineen ja protokollineen. Pääsääntöisesti kuitenkin nautin lukemastani kovasti ja nostan hattua kirjailijoille, jotka ovat luoneet näin mahtavia tarinoita ja maailmoja.

Koneita ja korsetteja toiminee varsin mainiona ensikosketuksena steampunkin monipuoliseen maailmaan. Seuraavaksi pitänee lukea se toinen julkaistu, Höyryä ja helvetinkoneita (Osuuskumma, 2013) jonka nappasin kirjamessuilta mukaani. Hammasrattaat, hiilipölyiset kaupungit ja kuparinhohto tuntuvat joka lukukerralla entistä houkuttelevammilta.

Lisää arvosteluja opuksesta löytyy Osuuskumman sivuilta.

Kiitokset sille kirjabloggaajalle, joka lähetti tämän minulle viime vuonna salajoululahjana!

J.S.Meresmaa ja Markus Harju (toim.): Steampunk! Koneita ja korsetteja
Osuuskumma, 2013. 314 s.
Kannnen kuva: J.S.Meresmaa

Frank B. Gilbreth & Ernestine Gilbreth Carey: Tusinoittain halvemmalla

Törmäsin Gilbreth & Gilbreth Careyn teokseen Tusinoittain halvemmalla (WSOY, 1950; Cheaper by the Dozen, 1948), kun etsin sitä ystävälleni netin antikvariaateista. Ystävä kehui kirjaa sen verran paljon, että kun kappaleita osui tielle useampi päätin hankkia sen myös itselleni. Kirjan oleskeltua hyllyssä useita vuosia sai se lopulta kunnian olla kesäisen lukumaratonini aloittava kirja.

Aina kun ihmisjoukko keräytyi johonkin kadunristeykseen, mihin liikenne pakotti meidän pysähtymään, tuli ennemmin tai myöhemmin väistämätön kysymys!
"Kuinka teillä on varaa ruokkia noin monta tenavaa?"
Isä mietti hetkisen. Sitten hän kääntyi taaksepäin niin, että joukon uloimmatkin kuulisivat, ja sanoi, ikään kuin olisi sen juuri sinä hetkenä keksinyt:
"No, nehän tulevat tietysti halvemmaksi tusinoittain!"

Gilbrethin kaksitoistalapsisessa perheessä hiljainen päivä ei ole vaihtoehto. Perheenpäänä hääräävä isä on ammatiltaan työntutkija ja valjastanut koko perheen tutkimuskohteikseen. Äiti on samassa ammatissa ja kirjoittaa tutkimustulokset ylös. Lasten kotityöt kuvataan ja pyritään poistamaan turhat liikkeet, jopa lääkärin nielurisaoperaatiot syynätään millintarkkaan ja annetaan ehdotuksia kuinka työtehoa voisi parantaa.

Tusinoittain halvemmalla piti minut otteessaan huumorillaan ja lämminhenkisyydellään. Kommellukset seurasivat toisiaan ja saivat pohtimaan, kuinka suuri osa näistä tapahtumista on totta tai väritettyä totuutta. Niin tai näin, kaksitoistalapsisessa perheessä vauhtia on varmasti riittänyt ja nostan hattua perheen vanhemmille, jotka kirjan perusteella vaikuttavat kuitenkin vilpittömästi pitäneen lapsistaan ja huolehtineen heistä.

Eräs syy siihen, että hänellä oli niin paljon lapsia -- meitä oli kaksitoista -- oli varma vakaumus, että ryhtyivätpä hän ja äiti yhdessä mihin tahansa, se menestyi aina. 

Humoristisesta otteesta (ja siitä, että kirja tuo minulle mieleen Steve Martinin tähdittämän samannimisen komedian, jolla ei kuitenkaan ole teoksen kanssa mitään tekemistä) huolimatta Tusinoittain halvemmalla ei ole mikään "naurupommi" vaan loppumetreillä tarina onnistui myös koskettamaan ja liikuttamaan. Myös moneen suuntaan taipuvan ja hieman itsekeskeisen isän hahmoon saadaan syvyyttä äidin jäädessä taustalle vakaaksi kallioksi, johon koko perhe luottaa.

Hieno ja kiinnostava kirja. Lukekaa, nauttikaa. Sopii myös välipalalukemiseksi keveytensä ja helppolukuisuutensa ja toisaalta myös lämminhenkisyytensä vuoksi.

Frank B. Gilbreth & Ernestine Gilbreth Carey: Tusinoittain halvemmalla (Cheaper by the Dozen, 1948)
WSOY, 1950. 305 s.
Suomentanut: Helvi Vasara
Kannen kuva ja kuvitus: Doris Bengtström