tiistai 10. huhtikuuta 2012

Lavalta: Anssi Kela Tarinankertojat-klubilla (Korjaamo)

Tässä soitetaan Rock-unelmaa.

Huhhei ja terveisiä Korjaamon Vaunusalista! 10.4. oli taas Tarinankertojat-klubin aika ja kylläpä kannatti mennä, vieraana oli tällä kertaa Anssi Kela. Ja teksti on tosiaan heti keikan jälkeen kirjoitettu, joten pientä sekavuutta saattaapi esiintyä. Kiitos ja anteeksi.

Minun Anssi Kela-historiani juontuu jostain seiskaluokan syksystä kun Puistossa oli iso juttu. Muistan elävästi, kuinka eräällä tunnilla musiikinopettaja yritti sulkea radiota kesken kappaleen ja eräs luokkatoveri kiljaisi tuohtuneena että et sä voi sitä keskeyttää kun tää kertoo siitä kuinka niistä tuli legendaa!
Minulla ei ollut tuolloin Nummela-levyä vielä, no, levynä, mutta joitakin kappaleita oli äänitettynä c-kasetille. Joitakin vuosia takaperin metsästelin teini-iän levyjä ja hankin silloin myös Nummelan. En ole kuitenkaan ollut mikään kovin aktiivinen kuuntelija, vaikka olen kyllä tyytyväisenä kuunnellut jos Kelan biisejä on soinut radiossa. Viime syksynä mies sitten esitteli minulle tarinallisen Aukio-levyn ja se kolahti. Levyn Aamu-kappale soi radiossa paljon, mutta biisistä tulee paljon enemmän kun levyn kuuntelee kokonaisuudessaan.

Mutta se siitä minun historiastani, keikastahan tässä piti puhua.
Keikka oli siis, no, ihan älyttömän hyvä. Tutut biisit uusilla sovituksilla rullasivat house-bändin (upeat Marzi Nyman, Anssi Nykänen, Harri Rantanen, Kalle Alatalo, Jani Wilund ja Mikko Siltala) kanssa mielettömällä temmolla. Mikan faijan BMW, Nummela ja se Puistossa (jonka lopussa soitettiin kvinttiympyrä, en tiedä näillä musateorian opinnoilla oikein mikä se on, mutta hienolta kuulosti) jymisivät uusilla soundeilla ja bändielämästä kertova Rock-unelmaa jaksaa hymyilyttää ja herättää sympatiaa, sellaista lämpöistä. 1972 oli mainio keikan lopetusbiisi. 

Siis ennen encorea. Improvisoituina kappaleina kuultiin vielä sumuinen Murhaballadi sekä Deep Purplen kappale Child in Time, jossa herra Harri Rantanen soitti urkuja. Oli aika huikeaa.

Ja klubin henkeen oli tietysti myös niitä tarinoita biisien taustalta, siitä miten aina ei synny biisejä ja miten kappaleet joskus yllättävät tekijänsäkin. Miten oli hienoa soittaa Nummelaa harjun kupeessa.

Lupasin taas antaa avecina toimineelle miehelle myös tilaa tässä joten nyt äänessä hän:

Jukoliste, Korjaamon Tarinankertojat-klubi parantaa kerta kerralta. Anssi Kelan kappaleet saivat hilpeitä uusia asuja joissa viitattiin soft rockiin, Boys of Summeriin ja taidettiin kumarrella Knackinkin suuntaan.

Aluksi jännitti, mahtaisiko yleisössä olla yhtä vähän sakkia kuin aiemmin Mikko Alatalon keikalla mutta viidakkorumpu oli mitä ilmeisimmin purrut ja Anssia saapui katsomaan lähes täysi salillinen porukkaa. Kyllä kelpasikin, tarinankertojayhtyeellä oli nimittäin lavalla selvästikin todella hauskaa. Pientä hävytöntä fuskua tosin oli siinä mielessä ilmassa, että vastaavantyyppinen iltama oli samalla porukalla käsittääkseni pidetty Tampereella edellisvuonna, joten miehet tiesivät jo etukäteen pitävänsä toisistaan.

Setti noudatteli varsin nätisti Anssin isoimpia merkkipaaluja musiikin saralla ja tavallaan olisi toivonut hieman oudompia valintoja artistin itsensä mieltymyksen mukaan. Toisaalta Anssi itsekin kertoi mieluummin nauttivansa reilusta viihteestä kuin turhan korkealentoisesta taiteesta, joten siinä mielessä hittikavalkadi oli perusteltu. Muutamia harvinaisempia helmiä kuitenkin kuultiin, muun muassa vielä julkaisematon kappale Miten sydämet toimii ja lähes hypnoottisen shamanistinen Murhaballadi, joka toimi silkoilla alavireisillä sähkö- ja akustiskitaroilla, mitä nyt Anssi Nykänenkin jossain vaiheessa äityi lavalle mäiskimään rytmiä. Erityisplussat tietysti vielä Puistossa-kappaleen lopukkeelle, jossa kierrettiin nätisti kvinttiympyrä kokonaan moduloiden.

Yleisön kysymykset jäivät jälleen varsin vähäisiksi ja enemmän tai vähemmän muistuttivat simppeleitä fanityttö/poika-kysymyksiä eikä sen syvempiin analyyseihin taiteesta tai kappaleiden kirjoittamisesta juurikaan päästy. Toisaalta ehkä hyvä näin, koska sellaiseen keskusteluun tällainen foorumi ei ehkä ole se kaikkein hedelmällisin. Hyvään musiikkiin ja innovatiivisiin sovituksiin kyllä ja toivotankin Tarinankertojat-klubille mielelläni pitkää ikää.

Kiitos!

Seuraavaksi klubilla kertomassa ja esiintymässä Sir Elwoodin Hiljaisten Värien Juha Lehti 15.5.

Lisäksi: melkein unohdin onnitella mutta klubilla oli ilmeisesti tänään 2-vuotissynttärit joten onnea ja pitkää ikää!

sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Art Spiegelman: Maus


En muista mistä Art Spiegelmanin Maus (WSOY, 2003 [sis. osat 1 ja 2]; alkukieliset 1986 ja 1991) osui ensimmäisen kerran silmääni. Jossain vaiheessa se alkoi pomppia blogeissa esiin eri yhteyksissä ja kun yhteisnide tuli kirjastossa vastaan, nappasin sen mukaan.

Maus on omaelämäkerrallinen sarjakuva Art Spiegelmanin elämästä, vaikka hahmot ovatkin hiiriä, kissoja, koiria, sikoja ja niin edelleen. Tai oikeastaan kysessä on Spiegelmanin isän, Vladekin, tarina. Tarina, jonka Spiegelman ensin nauhoittaa ja sitten piirtää.

Vladek selvisi aikanaan vaimonsa Anjan, eli Spiegelmanin äidin, kanssa keskitysleireistä ja muista sodan kauhuista päästen lopulta Ruotsin kautta pakoon Yhdysvaltoihin. Sota kuitenkin jätti jälkensä niin vanhempiin kuin heidän lapseensakin, joka ei sodan kauhuja joutunut kokemaan vaan syntyi Ruotsissa.

Itse ajan- ja sotakuvauksen lisäksi tarina liikkuu nykyajassa ja siinä, kuinka Spiegelman pyrkii tulemaan toimeen vanhan isänsä kanssa. Kauhuista selvinnyt mies ei nimittäin ole aina mikään ihailun kohde, vaan vaikealuonteinen vanhus, jonka kanssa Spiegelmanin on vaikea tulla toimeen. Asiaa ei myöskään helpota se, että herkkä Anja on jo poistunut perheestä.

Kuva: Art Spiegelman

Spiegelman kertoo isänsä ja sukunsa tarinaa todella yksityiskohtaisesti ja lukijaa säästelemättä. Keskitysleirien kuvat piirtyvät verkkokalvolle ja järkyttävät. Myös perheen sisäisiä suhteita ruoditaan säästelemättä, eikä Spiegelman päästä itseäänkään helpolla.

En lainkaan ihmettele, että Maus on palkittu niin monessa yhteydessä. Eläinhahmojen ei pidä antaa hämätä, sillä tarina on todella vaikuttava ja kauhistuttava. Juutalaisvainoista on tullut kuultua monessa yhteydessä, mutta harvoin sen ajan historia pääsee näin paljon ihon alle. Jossain päin maailmaa tätä sarjakuvaa on käytetty ihan opetuksessakin. Toinen, samaa aihetta käsittelevä ja samankaltaisen vaikuttavat kokemuksen minulle on antanut Roberto Benignin hieno, Oscar-palkittukin elokuva Kaunis elämä (La Vita e Bella), jonka traileria en suosittele katsomaan youtubesta, koska se spoilaa.

Suosittelen sekä Mausia että edellä mainittua elokuvaa lämpimästi.

Teoksesta on kirjoittanut myös ainakin anni.M, joka myös suosittelee tätä.

Luettu osana So American -haasteen Jewish-American Experience -kategoriaa.

Art Spiegelman: Maus - selviytyjän tarina. (Volume I: My Father Bleeds History, 1986; Volume 2: And Here My Troubles Began, 1991)
WSOY, 2003. Erillisosat 1990 ja 1992.
Suomentanut: Jukka Snell.

ps. Yläkuvassa ystäväni kissakaunotar Helmi.
pps. Ja kehtaanpa tässä vielä sanoa, että jos kiinnostaa humoristisempi ja vähän erilainen suhtautuminen natsi-Saksaan niin leffateattereissa pyörii tällä hetkellä varsin pätevä Iron Sky-elokuva.

perjantai 6. huhtikuuta 2012

Bill Willingham: Fables osat 7-10

Talouden Fables-fani nro 1.

Varmaan otsikosta jo osaatte päätellä, että luvassa on (taas) massapostaus maanmainioista Fables-sarjakuva-albumeista. Voilá!


Fables #7 Arabian Nights (and days)


Seiska-albumissa arabian fablet tulevat neuvottelemaan Fabletowniin siitä, että mitä tapahtuu siinä vaiheessa jos Adversaryn joukot pääsevät valloittamaan heidänkin maansa (eri maanosista kotoisin olevat satuhahmot elävät siis eri maailmoissa). Kulttuurierot ovat luonnollisesti huomattavat eikä selkkauksilta tietenkään vältytä kun mukaan heitetään kysymykset orjuudesta ja toivomuksia toteuttavista hengistä.

Lyhyttarinassa tällä kertaa katsaus Adversaryn puisten sotilaiden elämään ja siihen, miten vaikeaa on oikeastaan olla puusta veistetty - etenkin jos rakastuu. Ihmiseksi ei nimittäin muututa ihan ilman seurauksia.. Tälle tarinalle tullee (toivottavasti) jatkoa jossain vaiheessa.

Fables #8 Wolves


Kasialbumi tuli minulle sydäntä lähelle, eikä mitenkään yllättävästi. Ovathan siinä keskiössä sudet, siis Bigby ja pikkuiset. Albumissa Mowgli jäljittää teille tietymättömille piiloutunutta Bigbya, jota tarvitaan kipeästi suorittamaan tärkeä tehtävä. En voi edelleenkään kuin ihmetellä sitä, kuinka hyvää tarinaa Willingham kirjoittaa ja sitä taitoa, jolla Buckingham sitä piirtää.

Albumista Wolves. Pencils: Mark Buckingham. Inks: Steve Leialoha.

Lyhyttarinassa päästään tutustumaan paremmin myös Tuhkimoon, joka ei kyllä ole mikään turha prinsessa vaikka onkin äkkipikaista sorttia. Shawn McManuksen kuvitustyyli oli mielestäni ihmisten tapauksessa aika hassua mutta pavunvarret ja hiiret näyttivät kyllä hyviltä.

Ja Fables-fani nro 2.


Fables #9 Sons of Empire


Sons of Empiren päätarinassa Adversary suunnittelee mittavaa hyökkäystä Fabletownia vastaan. Lisäksi lukija saa selville lisää tietoa mystisestä pahasta noidasta, Frau Totenkinderista, ja pääsee viettämään joulua Snow'n, Bigbyn ja susilasten kanssa. Joulusta huolimatta albumin tarina on melko synkkäsävyinen ja on omiaan herättämään huolestumista Fabletownin asukkaiden puolesta.

Välitarinoissa on pyritty hilpeämpään tunnelmaan, esimerkiksi kolme sokeaa hiirtä etsivät tietä paratiisiin. Pisimmässä välitarinassa käydään perhevierailulla Bigbyn isän, Pohjoistuulen, luona ja selvitellään vanhoja sukukaunoja. Albumin lopussa on vielä 1-3 sivun mittaisia vastaussarjakuvia lukijoiden lähettämiin "palaviin kysymyksiin", siis Burning Questions. Kokonaisuudessaan kiinnostava albumi, synkkä tosin, ja antaa aihetta olla varpaillaan pahisten toimista.


Fables #10 The Good Prince


Kymppiosa meni taisi mennä suoraan Fables-rankingissani jonnekin top vitoseen, sillä lähes koko albumin pääosassa oli ihana Flycatcher eli sammakkoprinssi eli Ambrose. Miehen mukaan tämä taisi olla eniten satumainen albumi, siis sadunomainen, jos vertaa edellisiin osiin. Flycatcher on edellisissä osissa jäänyt paljon muiden varjoon, mutta osoittanut kiinnostavuutensa hahmona eikä tämä sarjakuva ainakana minun odotuksiani pettänyt. Tarinassa päästään myös tapaamaan monta vanhaa tuttua ja pistämään kapuloita Adversaryn rattaisiin, mikä on tietysti hyvä asia.

Albumista The Good Prince. Pencils: Mark Buckingham. Inks: Steve Leialoha.

Välisarjakuvana oli The Birthday Secret, jossa susilapset viettävät, yllätys yllätys, syntymäpäiviään. Piirtjänä tässä oli Aaron Alexovich, joka ei aivan vakuuttanut minua. Jossain toisessa sarjakuvassa hänen tyylinsä voisi minuun purrakin hyvin todennäköisesti, mutta minun Fables-maailmaani se ei natsannut. Alexovich voisi mennä vierailevaksi piirtäjäksi vaikka The Gooniin, se voisi olla hauskaa.

Tällaista tällä kertaa Fablesien maailmasta. Salla kirjoittaa osista 7-8 täällä ja osista 9-11 täällä.

Hyvää pääsiäistä kaikille!

keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja


Kyllä minä niin mieleni pahoitin tai siis en kun vihdoin ja viimein sain tartuttua Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajaan (WSOY, 2010). Opusta ovat kehuttu minulle ystävien toimesta mutta myös teatterin vessajonossa, joten olihan tämä nyt luettava.

Jos ihminen ei osaa jonottaa, koko elämä menee kohkaamiseen ja kiilaamiseen. Semmonen ihminen luulee nopeuttavansa omaa etenemistään, mutta oikeasti se vain hidastaa muita, kyllä näin on.

Mielensäpahoittaja koostuu siis neljästäkymmenestä 80-vuotiaan rehdin suomalaismiehen kantaaottavasta mielipidekirjelmästä. Karvalakissa ja ruutupaidassa tuvan pöydän ääressä rustaava ukko on helppo kuvitella mielessään eikä hassummalta tunnu sekään, että kuulen jatkuvasti päässäni itse kirjailijan äänen, Janakkalasta kajahtaa!

Asia on jämpti: ennen oli kaikki paremmin ja nykyaikana on jos jonkinlaisia humputuksia, taskupuhelimia ja kalkkunoita joulupöydässä. Eikä ole rouvaakaan enää kotona seurana, vaan häntä on matkattava katsomaan Koivukotiin. Joskus syödään kiisselit ja nukahdetaan yhdessä pöytään. Pojan ja miniän touhuja ei aina ymmärretä, halaamisia ja muita.

Kyllä on sekamelskaa laittaa ananaksia kanakastikkeeseen niin kuin eilen oli todellisuus. Jälkiruuat ja pääruuat pitää tehdä ja syödä erikseen. Makaronia voi olla lisukkeena ja lapsipotilaille ketsupin kanssa, tämän verran tulen vastaan.

Kirjan mielensäpahoittaja on harvinaisen sympaattinen tapaus ja huomaan jopa olevani monessa asiassa samaa mieltä (esimerkiksi tuossa jonottamisasiassa enkä oikeastaan kyllä ananaskanastakaan perusta). Ei se aina ole parempaa, uusi. Kaiken sen paheksunnan alla sykkii kultainen sydän, uskoisin, sellainen joka todella välittää muista ihmisistä mutta sen sanominen nyt vaan on välillä niin kamalan vaikeaa.

Mielensäpahoittajan mieltää helposti huumorikirjaksi, mutta on siinä muutakin. Jotain syvempää ymmärrystä tästä ihmiselämästä ja nimenomaan katsaus yhden ihmisen taivallukseen täällä maan kamaralla. Ja siitä miten se yksi ihminen täällä pärjää, ajatuksineen ja perunoineen.

Tuomas Kyrö ihastuttaa minua nykyisin joka keskiviikko Nelosen Hyvät ja huonot uutiset -ohjelmassa. Tämän kirjan perusteella arvostan häntä entistä enemmän ja aion varmasti lukea enemmänkin Kyrön kirjoja.

Mielensä ovat pahoittaneet minun lisäkseni muun muassa Sara (jolle tämä oli vahva kokemus) ja Aamuvirkku yksisarvinen (joka yllättyi kirjan monitahoisuudesta). Ja Kirsi ehti jo lukea Mielensäpahoittajan jatko-osan Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja.
WSOY, 2010. 130 s.
Kansi: Mika Tuominen.

maanantai 2. huhtikuuta 2012

Colm Tóibín: Brooklyn


Alkuvuodesta Colm Tóibínin vastasuomennettu Brooklyn (Tammi, 2011) oli monessa blogissa esillä kehuvien arvioiden saattelemana. Minä kehtasin epäillä ja pohdin jo lukematta jättämistä, mutta kun teos sattui pistämään silmään alkukielisenä (Viking, 2009; Penguin 2010) kirjaston hyllystä niin olihan se mukaan otettava.

She had already packed one case and hoped, as she went over its contents in her mind, that she would not have to open it again. It struck her on one of those nights, as she lay awake, that the next time she would open that suitcase it would be in a different room in a different country, and then the thought came unbidden into her mind that she would be happier if it were opened by another person who could keep the clothes and shoes and wear them everyday.

Brooklyn kertoo nuoren irlantilaisen naisen, Eilisin, matkasta Amerikkaan etsimään parempaa elämää. Tarina sijoittuu 1950-luvulle, jolloin Irlannissa mahdollisuudet nuorille naisille ovat harvat ja kun sisaren järjestämä tilaisuus matkata New Yorkiin tarjoutuu, on Eilisin hypättävä laivaan matkassaan toiveita ja pelkoja.

Elämä Brooklynissa ei ole aivan karikotonta, mutta Eilis selviytyy hyvin; hän viihtyy työssään vaatekaupassa, opiskelee kirjanpitämistä, tulee toimeen miten kuten kanssa-asujiensa kanssa ja tapaa komean Tonyn. Tulevaisuus näyttää hyvältä, kunnes uutiset kotisaarelta pistävät suuret suunnitelmat uuteen uskoon ja pakottavat Eilisin tekemään suuria päätöksiä oman elämänsä suhteen.

Tóibín kirjoittaa koruttomasti ja se sopii tyyliin, onhan Eiliskin vaatimattomista oloista eikä hän ole luonteeltaansakaan räiskähtelevä. En tiedä mikä nimisekaannus minulla oli, mutta yllätyin todella kun tajusin Tóibinin olevan mies kääntäessäni eräänä lukupäivänä esiin takakannen kyömynenäisestä miehestä. Yllättyminen johtui ehkä siitä, että suurin osa romaanin henkilöistä on naisia ja jotenkin sitten ennakkoluuloisesti kirjailijankin olevan. Hmph.

Loppupeleissä Brooklynista ei tullut minulle mitenkään elämää suurempaa lukukokemusta, mutta en minä tätä harmittelekaan. Reilun kaksisataasivuisen kirjan luki ihan mielellään ja sai pohtimaan monia elämän valintoja ja niiden oikeellisuutta tai tekotapaa. Olisin kuitenkin kaivannut kirjaan jotain, en ehkä saanut aivan kiinni Eiliksen hahmosta tai luonteesta.

Keinuvalla laivalla Amerikkaan ovat matkustaneet myös ainakin Katja (jolle kirja oli pieni helmi ja jonka jutun lopusta löytyy linkki vielä moneen moneen arvioon tästä), Minna (jota jäi kaihertamaan jokin), Sara (joka rakastui tähän varauksetta) ja Liisa (joka lumoutui täysin).

Osallistun tällä Ikkunat auki Eurooppaan : Länsi-Eurooppa - haasteeseen (Irlanti) ja avaan TBR100-listani.

Colm Tóibín: Brooklyn.
Viking, 2009; Penguin 2010. 252 s.
Kansi: Werner Bischof / Magnum Photos.

Suomennettu: Brooklyn, Tammi 2011.
Kääntäjä: Kaijamari Sivill.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...