Lavalta: HOMO! (Kansallisteatteri)

Kuva : Laura Malmivaara / Kansallisteatteri

Kansallisteatteri tekee musikaalin! Siinä on aiheena homot! Oho! 

Pirkko Saision käsikirjoittamassa ja ohjaamassa outojen oopperassa HOMO!:ssa käsitellään homoja. Että mitä ja kuka ja miksi ja miten "niihin" nyt pitäisi sitten suhtautua. Vai pitääkö suhtautua nyt ylipäätänsä mitenkään? Kansiksen sivuilla asia ilmaistaan näin: HOMO! on häikäilemätön ooppera ja kuumaverinen kantaatti ajasta, jolloin kirkko repesi, Suomi jakaantui kahtia ja homot lakkasivat olemasta kilttejä.

Ensimmäisellä puoliajalla puitiin niitä ihan samoja argumentteja kuin mediassakin ollaan pyöritelty tässä viime aikoina. Kirkko sanoo sitä ja tätä, Raamattu tuota, Koraani tätä, SETA toista ja sitten niitä homojakin pitäisi kuunnella. Pitääkö suvaita ja hyväksyä, ovatko ne homot nyt samanlaisia kuin heterot vai eivät ja niin päin pois. Pääosassa ovat Veijo Teräs, konsultti, hänen vaimonsa kansanedustaja Hellevi Teräs ja Hellevin omapäinen omatunto, perheen biologiaa opiskeleva tytär Rebekka sekä perheeseen kadulta adoptoitu Moritz, joka auttaa Helleviä keräämään materiaalia homovastaisiin (vai sietäviin?) kampanjoihin. 

Asia ei tietenkään ole aivan niin mustavalkoinen; Moritzille tämä valkeaa viimeistään hänen kohdatessaan öisessä puistossa Tom of Finlandin sekä pisuaarin ritarikunnan. Ei se ole niin helppoa olla homo. Homoushan oli rikos Suomessakin vuoteen 1971 asti ja sairausluokituksesta nimike löytyi vielä sen jälkeenkin. Huhhei.

Vähitellen lavalla vyörytetään niin Shakespeare, Hitler, Tsaikovski, Tom of Finland, H.C.Andersen kuin Alan Turingkin. Toisella puoliajalla homma lähtee aivan käsistä; musiikki tuuttaa kovalla, ensemble laulaa ja huitoo ja ideologioita kuulutetaan laidasta laitaan. Ja millainen nyt sitten on tavallinen ihminen ja tarvitseeko sellaiseen muottiin itsensä mahduttaa, sopeutua ja olla sellainen kuin halutaan, hiljainen, näkymätön, mitä? Eipä voi sanoa kuin että huhhuh.

Parhaita hetkiä kyllä oli kun kansanedustaja Hellevi lähtee miehensä kanssa illalliselle homojen, Teemun ja Oskarin, luokse. Joilla on kyllä oikein kiva koti ja kattokruunukin. Ja jotka eivät, järkyttävää kyllä, nyt kaipaa mitään rakkautta vaan ihan sitä että hei, olisi kiva että meillä olisi ihan samat oikeudet, ei meillä muuta.

Vähän sitä kyllä huomaa että Kansiksella ei ole niin vahvaa kokemusta musikaalimeiningeistä kuin Kaupunginteatterilla, mutta eipä siinä mitään. Meininki on muikeaa ja on hienoa, että nuorempien osiin on otettu TeaKkilaisia.

Juha Muje oli kyllä silti tässä parasta esittäessään näkökulmahenkilöä, Veijo Terästä. Joka saattoi olla tai ei, kuka tietää. Oli tai ei tai miten vaan, Muje veti roolinsa mahtavalla meiningillä ja osasi ottaa yleisönsä.

Pointtina nyt jäi päällimmäisenä mieleen että eikö hei nyt voisi olla niin, että oltaisiin kaikki tavallisia ja että meillä kaikilla olisi samat oikeudet ja velvollisuudet kiitti moi. Ei hassumpi pointti, sanoisin. Eikä hassumpi musiikkifarssikaan, kannatti käydä, oli kivaa eikä tuntunut kolmelta tunnilta (ja väliajalla sain skumppaa).

ROOLEISSA 

Anna Paavilainen, Antti Luusuaniemi, Juha Muje, Katariina Kaitue, Kristiina Halttu, Markku Maalismaa, Seppo Pääkkönen, Timo Tuominen, Johannes Holopainen (TeaK), Rea Mauranen, Riku Nieminen (TeaK), Olavi Uusivirta (TeaK)

MUUSIKOT 

Esko Grundström, Topi Korhonen, Sara Puljula/Ricardo Padilla ja Jussi Tuurna (kapellimestari)

Kansallisteatteri

Andrew O'Hagan: Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe

Minä olen ollut aina vähän enemmän Audrey Hepburnin kuin Marilyn Monroen ihailija, mutta kun törmäsin kirjakaupassa Andrew O'Haganin teokseen Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe (Tammi, 2011; The Life and Opinions of Maf the Dog and of his friend Marilyn Monroe 2010) en voinut olla varaamatta kirjaa kirjastosta.

Koiran suurin avu taas on omaksua kaikki kiinnostava - me imemme itseemme omistajiemme tietämyksen ja painamme mieleen tapaamiemme ajatukset. Meillä on hyvä muisti, muttei sitä inhimillistä heikkoutta, että pitäisimme todellisen ja kuvitellun visusti erillään. Se kaikki on enemmän tai vähemmän samaa. 

Tarina alkaa, kun pieni vuonna 1960 Skotlannissa syntynyt bichon havanais päätyy erinäisten välivaiheiden kautta Frank Sinatran lahjoittamana Marilyn Monroelle. Marilyn nimeää suloisen pikkuotuksen Mafia Honeyksi, eli lyhyesti Mafiksi, kuuleman mukaan Sinatran huhuttujen mafiakytkösten vuoksi. Skottilainen pikkukoira tietää oman arvonsa (O'Hagan on muuten skotti itsekin) ja esiintyy arvokkaasti omistajansa rinnalla.

Maf on itse tarinan kertojana havainnoiden filosofisella otteella ympäröivää maailmaa ja toisinaan tuhahdellen ihmisten vanhanaikaisille tai suorastaan typerille mielipiteille. Maf on arvonsa tunteva koira, joka rakastaa kohtalotoveriaan Marilynia.Vaikka kirjassa koirat ovat filosofeja ja kissat puhuvat runomitassa, ei tämä kuitenkaan missään nimessä ole lapsellinen kirja. Erikoiseen koirakertojaan tottuu nopeasti, ja koirien keskustelu on luontevaa vaikkakin äärimmäisen sivistynyttä. Maf esimerkiksi viittaa usein ihailemaansa Lev Trotskiin, neuvostoliittolaiseen toimittajaan (ja valtiomieheen, lisäys 5.1.12).

Katsoin häntä ja tajusin, että tämä oli myös meidän rakkaustarinamme, etten enää koskaan tuntisi samanlaista yhteenkuuluvuutta kenenkään toisen kanssa. Enkä vain niiden tunteiden tähden, joita hän minussa herätti, vaan muistakin syistä. Juuri häneltä minä opin, mitä empatia todella tarkoittaa. Vasta hänen kauttaan opin todella ymmärtämään ihmistä. Siinä mielessä hän on mielestäni Keatsin kaltainen: hänen pienetkin tekonsa ilmensivät kauneutta ja totuutta, ja juuri se teki hänestä kuolemattoman.

Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe ei kuitenkaan ole tarina koirista vaan piirtää kuvan jokseenkin yksinäisestä näyttelijättärestä, joka haluaisi tulla otetuksi vakavammin. Maf seuraa herkän Marilynin mukana niin psykologin istuntoihin kuin meluisiin juhliin täynnä julkimoita ja yrittää vuoroin sekä suojella että piristää emäntäänsä.

O'Haganin teosta kuvaa mielestäni oivallisesti sana hienostunut tai pienieleinen. Suuriin tunnekuohuihin ylletään harvoin, ja tilanteita käsitellään yleensä filosofisen pohdinnan kautta.

Maf sai minut myös kiinnostumaan Marilynista uudella tavalla ja harkitsen vakavasti Joyce Carol Oatsin kirjoittaman Blondin lukemisesta, josta ainakin Susa on kirjoittanut täällä. Valkomekkoinen metron tuuletusaukon päällä nauraen seisova nuori vaalea nainen näyttäytyy minulle nyt uudenlaisessa valossa.

O'Hagan kuvittaa kirjassaan muutaman vuoden 1960-lukua uudenlaisella tavalla esitellen Marilynin lisäksi muitakin tuttuja henkilöitä Sinatrasta Natalie Woodiin. Julkimoiden lisäksi tavataan mm. teksasilaisia nuoria UFO-jahdissa ja erilaisia viehättäviä ovimiehiä ja taloudenhoitajia. Koiran silmin katsottuna, tietenkin.

Kuva: Eric Skipsey, 1961

Uskaltaisin suositella tätä niin Marilynin kuin koirienkin ystäville ja hienostunutta kerrontaa arvostaville. O'Haganin kirja rauhoitti, pysähdytti ja kiinnosti hitaalla mutta tarttuvalla otteellaan. Nautitaan sohvalla pörrötohveleissa tai villasukissa.

Diaz Canales & Guarnido: Blacksad - Kissa varjoisilta kujilta

Jälleen kerran tuli tutustuttua sarjakuvaan siksi, kun mies lainasi ja luki. Eikä harmita yhtään. Espanjalaisten Juan Diaz Canalesin ja Juanjo Guarnidon Blacksad - sarjan ensimmäinen osa Kissa varjoisilta kujilta (Arktinen banaani, 2006; Quelque part entre les ombres, 2000) vakuutti tunnelmallaan ja kauneudellaan.

Sarjakuvan päähenkilö on John Blacksad, iso musta kissa, joka työskentelee yksityisetsivänä. Blacksad sijoittuu 1940-1950-luvun New Yorkiin ja tunnelma on kuin film noir - klassikoista; on varjoisia kujia, trenssitakkeja, korruptiota ja savuisia kapakoita. Lukiessa kuulee päässään matalaäänisen miehen lukeman voice-overin ja ehkä vähän synkkää jazz-musiikkia.

Teemoiltaan Blacksad muistuttaa Tarkastaja Ankardoa mutta on jollain tavalla hienostuneempi. Parempi vertauskuva olisi ehkä Raymond Chandlerin Philip Marlowe - teokset, vaikka niiden lukemisesta minulla onkin pitkä aika.

Laatua ja tyyliä sarjakuvaan tuo Guarnidon piirustus- tai oikeastaan maalaustyyli; jokainen ruutu itsessään on käytännössä taideteos enkä itse ainakaan pistäisi pahakseni jos saisin muutaman vedoksen omalla seinälleni.

Kuva: Juanjo Guarnida (kuva ei ole tästä albumista)

Kissa varjoisilta kujilta - albumin tarina lähtee vauhdikkaasti käyntiin; Blacksadin vanha rakastettu on murhattu. Vaikka rakkaus aikoinaan sammuikin, päättää Blacksad ratkaista rikoksen. Mukaan mahtuu takaa-ajoja, hienpintaan nostattavaa jännitystä ja korruptiota. 

Henkilöhahmoihin tämä ensimmäinen albumi antaa lähinnä vain vilauksen. Blacksadin menneisyydessä on selvästi muhimassa jotain mielenkiintoista, mutta sitä ei ainakaan vielä paljasteta. Lisäpaljastuksia odotellessa, albumeita meillä on onneksi kotona lainassa kaikki jo suomennetut neljä kappaletta. (Itse asiassa kirjoja on ylipäätänsä julkaistu vasta neljä, mies jo jupisee kun jatkoa ei vielä ole.)

Miehen kommentti:

Mielestäni Blacksad on Ankardon kollega, mutta hänellä on enemmän ns. prestigeä. Siinä missä Ankardo on ruma juopunut columbomainen ankka, on Blacksad enemmän tai vähemmän jyhkeäleukaisten noir-etsivien kanssa yhtenevä tapaus. Eritoten ihastelin sitä upeaa taidetta ja todella hienoa kuvakäsikirjoittamista. Lopun poliisikohtauksesta pointsit, repesin ääneen.

Suosittelen lämpimästi vanhanaikaisten etsiväsarjojen ystäville ja laadukasta sarjakuvataidetta arvostaville.

Lavalta: Broken Heart Story (Q-teatteri)

Kuva: Q-teatteri /Patrik Pesonius

Firman pikkujoulut. Menemme teatteriin. Luulen meneväni katsomaan komediaa, mutta ajatus on väärä. Q-teatterin Broken Heart Story on taiteilijan omakuva, melko traaginen sellainen, pelottavakin. Esityksen jälkeen olo oli hämmentynyt; en oikein ymmärtänyt, en ollut varma pidinkö mutta en silti inhonnutkaan.

Onneksi on käsiohjelma. Käsiohjelmassa ohjaaja/käsikirjoittaja Saara Turunen kertoo ammentaneensa aineksi Pygmalion-myytistä ja kreikkalaisesta tragediasta. Näkyvimmin myytti tulee esiin tarinassa mukana liikkuvissa Pretty Woman-elokuvan viittauksissa. "Herra" pelastaa henkilön, josta tulee hänelle teos. Tärkeä sellainen. Mutta teoksen intressit eivät ole aina samat kuin pelastajansa. Broken Heart Storyssa "herra" eli Kirjailija haluaa kirjoittaa vakavista asioista, kapitalismista ja kuolemasta. Teos, Sielu, haluaisi puhua tunteista. Ja karkaa kun ei saa tahtoaan läpi.

Moni asia Broken Heart Storyssa hämmensi. Minä mietin, ovatko Kirjailija ja Sielu saman henkilön kaksi eri puolta, ja onko Sielu edes todellinen vai vain Kirjailijan harhakuva jotta hän saisi luotua tekstiä. En ole asiasta ihan varma vieläkään. Elina Knihtilä ja Laura Birn ovat kaikesta huolimatta vakuuttavat ja ahdistavatkin rooleissaan, Knihtilä viiksissään ja Birn punaisessa korsetissaan.

Rajamaa, Kaihua, Ritala ja Parviainen esittävät omat roolinsa ja toimivat myös kreikkalaistyyppisenä kuorona. Kuororatkaisu viehättää minua; ei vähiten siksi että yhtäaikaa ja samaan tahtiin puhuminen voi olla välillä todella haastavaa. Broken Heart Storyyn kuoro sopi oivallisesti ja toi oman kortensa kekoon luodessaan synkähköä, rappioitunutta tunnelmaa.

Vanha radio oli kaunis särkynyt sydän. Sydämen palaset olivat levällään monellakin roolihahmolla, syystä tai toisesta.

En haluaisi kukkahattutäteillä, mutta yksi asia minua joskus häiritsee teatteriesityksissä: rinnat. Jos niiden näyttäminen on perusteltua, niin sitten se on minusta ihan ok. Mutta jos minulle tulee tunne että lavalla hillutaan ilman paitaa jostain mystisestä syystä, moderniuden kaipuusta tai jostain niin se on vähän, no, vaivaannuttavaa. Olen myös ihan tyytyväinen etten istunut eturivissä; siinä olisi tainnut jäädä popcornsateen alle. Minä olisin selvinnyt ilmankin tästä esityksestä mutta visionsa kullakin.

Loppupeleissä olen silti ihan tyytyväinen että kävin katsomassa Broken Heart Storyn. Näyttelijät osasivat asiansa, lavaratkaisut olivat jänniä ja livevideoiden käyttö kiinnostavaa. Komedia tämä ei ollut, vaikka muutamassa kohdassa nauratti. Enemmänkin surullinen. Viimeisen kahden minuutin aikana olin eniten vaikuttunut kun kaikki näyttelijät olivat osana kuoroa. Sataako siellä? Valitsinko minä oikein?

Mathias Malzieu: The Boy with the Cuckoo-Clock Heart (suom. Sydämen mekaniikka)

Luettuani muutaman arvion Mathias Malzieun timburtonmaiseksi kehutusta Sydämen mekaniikasta (Gummerus, 2011) päätin haalia kirjan itselleni. Koska kirja tuli (omasta mielestäni) liian hitaasti lähikirjastoon, varasin sen samoin tein englanninkielisenä versiona The Boy with the Cuckoo-Clock Heart (La Mécanique du Coeur, 2007; englanninkielinen käännös on vuodelta 2009).

The Boy With The Cuckoo-Clock Heart kertoo tarinan Jackista, joka syntyy Edinburghissa vuonna 1874 maailman kylmimpänä päivänä. Kylmä sää kuitenkin jäädyttää pienen pojan sydämen, ja sitä korjatakseen tohtori Madeleine asentaa Jackin sydämen avuksi käkikellon.

Firstly: don't touch the hands of your cuckoo-clock heart. Secondly: master your anger. Thirdly: never, ever fall in love. For if you do, the hour hand will poke through your skin, your bones will shatter, and your heart will break once more.


Jackin äiti ei halunnut lastaan alunperinkään, joten satunnaisesti kukkuva poika jää noidaksikin haukutun erikoisen Madeleinen hoiviin. Suojattua elämää ei kuitenkaan voi viettää loputtomiin, ja kymmenentenä syntymäpäivänään Jack pääsee kylälle katsomaan markkinoita. Markkinoilla hän tapaa ensimmäistä kertaa Miss Acacian, tulisen ja huononäköisen laulajatartyttösen, johon hän totta kai rakastuu silmittömästi. Rakkaustarinaa ei kuitenkaan saada samantien alkamaan ja Jack jää vain haaveilemaan kauniista neidosta.

Muutaman juonenkäänteen ja vuoden jälkeen tilanne kuitenkin muuttuu, ja Jack lähtee jäljittämään Acaciaa Euroopasta. Nuori nyt 14-vuotias poika matkaa Euroopan halki ja saa seurakseen Mélies-nimisen naistenmiehen. Yhdessä miehet löytävät Acacian Extraordinariumista, jonkinlaisesta friikkisirkuksesta, mutta rakkaus ei luonnollisesti ole niin yksinkertaista.Varsinkaan pojalle, jonka sydämen toiminnasta vastaa käkikello.

The little singer walks on stage, clickin her yellow high heels along the platform. She launches into her bird dance and my clock hands become windmill blades once again: I'm flying! Her voice echoes like a slender nightingale, sounding even more beautiful than in my dreams. I want to take the time to watch her calmly, to adjust my heart to her presence.

Genreltään The Boy with the Cuckoo-Clock Heart on mielenkiintoinen, sillä toisinaan se tuntuu nuorten ja joskus aikuisten kirjalta. Gummerus mainostaakin suomennosta aikuisten satuna toivottomille romantikoille. Ja aikuisille tämä selvästi on enemmän; temaattisesti tämä kyllä voisi olla nuorten kirja (en nimittäin nyt halua väittää etteivät nuoret tätä kirjaa ymmärtäisi), mutta jotenkin kirjan ajoittain melko suorakin vihjailevuus kävi jotenkin päällekäyväksi.

Lähinnä tässä kirjassa, ja vaikuttaen myös tämän edellä mainitsemani vihjailevuuden läpinäkyvyyteen, hämmensi Jackin ikä. Jack on 14-vuotias lähtiessään etsimään rakastettuaan, eli vielä nuori poika. Hänen kokemansa ja kuvailemansa tunteet ovat kuitenkin minun korviini paljon aikuisemman, vähintäänkin 17-vuotiaan nuorukaisen tunteiden kuohuntaa. Lisäksi kiinnitin huomiota Saran esille nostamaan seikkaan; ajankuvan heittämiseen. Sara on kirjoittanut tästä enemmän ja kattavasti mutta mainitsen minäkin nyt muutaman seikan. Vaikka kirja siis onkin fantasian elementeistä ammentava, niin kyllä minuakin vähän häiritsi mm. kirjassa oleva vertaus Charles Bronsoniin.

Malzieu kirjoittaa hypähdellen ja minun lukurytmiini hieman sopimattomalla temmolla. Tarinassa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta se eteni niin kovalla vauhdilla etten oikein pysynyt mukana. Lähes jokainen lause sisältää vertauskuvan, vähemmälläkin olisi pärjännyt. Varsinkin lyhyitä pätkiä lukiessa jäi täysin tarinan ulkopuolelle, mikä on harmillista sillä minun lukuaikani kuluu lähinnä bussissa. Toisaalta Malzieu on kuitenkin päätoimisesti laulunkirjoittaja, joten ymmärrän tietyllä tavalla tarpeen kertoa asioita nopealla temmolla; musiikkikappaleessa kun harvemmin on tilaa jaaritella useita kymmeniä minuutteja hahmokehityksestä. Aineksia tarinassa kyllä olisi, paljonkin, ja en ihmettele yhtään että tästä ollaan nyt tekemässä animaatioelokuvaa Ranskassa.

Se tärkein on kuitenkin se, että Malzieu kirjoittaa yllättävästi ja surullisen kauniisti rakkaudesta ja sen monista muodoista. Siitä, miten ihmiset janoavat rakkautta ja mitä kaikkea rakkaus voi saada ihmisen tekemään. Ja niistä rakkauden aiheuttamista monista tunteista, kateudesta, kaipuusta ja palosta. Maltilla kirjoitettuna tämä olisi ollut minulle kaunis lukukokemus, nyt jäätiin vähän hätäisen mutta kiinnostavan tasolle. Loppu nosti mielipidettäni paljon.

Sydämen tikitystä ovat kuunnelleet myös ainakin Katja, Sara, Susa ja Maija sekä englanniksi Réa.

Mathias Malzieun yhtye Dionysos on muuten tehnyt kirjan tarinasta myös teemalevyn, ja sitä voi kuunnella ainakin Spotifyn kautta. En ehtinyt vielä perehtyä siihen itse sen tarkemmin, mutta ainakin ensimmäisen kappaleen alku sopi kirjaan kuin nakutettu.