Jorge Bucay: Kuuntele tämä tarina

Isäni on useamman vuoden ajan suositellut minulle Jorge Bucayn kirjoja. Viime viikonloppuna sain viimein lainattua Bucayn ensimmäisen suomennetun teoksen, Kuuntele tämä tarina (Otava, 2006).

Jorge Bucay on argentiinalainen hahmoterapeutti ja psykiatri. Tässä kirjassa tapaamme Bucayn potilaan, Demiánin, joka painiskelee milloin minkäkin ongelman kanssa. Bucayn, johon viitataan usein nimellä Paksukainen, auttaa Demiánia kertomalla tälle tarinoita terapiaistuntojen aikana. Tarinat perustuvat eri maiden satuihin ja kansantarinoihin, osa on Bucayn itse keksimiä.

Kirjan periaatteena on, että sadut voivat auttaa meitä oivaltamaan ja heräämään. Loppusanoissa Bucay toteaa:

Tarinat, jotka olet juuri lukenut,
ovat pelkkiä kiviä.
Vihreitä kiviä,
keltaisia kiviä,
punaisia kiviä.

Tarinat 
on kirjoitettu ainoastaan
paikan tai polun merkitsemiseksi.

Niiden sisältä, 
jokaisen kertomuksen syvyyksistä,
on etsittävä piilotettua timanttia..
.. se on jokaisen oma tehtävä.


Nimenomaan tästä ajatuksesta kirjassa pidin. Se ei tarjonnut valmiita ratkaisuja, ja yleensä tarinoita ei pyritty selittämään mitenkään. Täten kirja tarjoaa jokaiselle jotakin omaa. Joidenkin tarinoiden kohdalla tuntui, että se ei tahtonut tarjota juuri minulle mutta silloin viihdytin itseäni miettimällä, mitä tarina kertoi Demiánille.

Kirjassa on jatkuva juoni, mutta sitä voi aivan hyvin lukea vähän kerrallaan, sillä jokainen luku käsittää yhden tarinan. Näin se olisi itse asiassa varmaan antoisampi luettava, sillä itse luin tätä bussissa ja matkan aikana saattoi tulla ahmittua montakin tarinaa jolloin kokonaiskuva jäi hyvien ajatusten sekamelskaksi.

En sinällään perusta self-help-kirjoista (koska sellainen tämä periaatteessa on) mutta tästä pidin. Suomennos on kyllä mielestäni hieman tönkkö, mutta tarinat ovat hauskoja ja avartavia. Suosittelen lämpimästi.

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän

Luin Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän (2005, Teos) vihdoin loppuun viikonloppuna. Kirja oli tarttunut mieleeni Keskisuomalaisen julkaisemalta 100 kirjaa-listalta.

Ja täytyy sanoa että olin varsin vaikuttunut. Kirjan tapahtumat sijoittuvat ensisijaisesti musiikin maailmaan, jossa kuunnellaan Bob Dylania ja Carole Kingiä, sekä luetaan Edith Södergrania. Kirjan spottivaloon nostettu henkilö on Suvi Vaahtera, megaluokan musiikkitähti. Kertojina toimivat Suvin äiti Leena ja Antti Salokoski, Suvin entinen poikaystävä.

Pääosin kirjassa käydään läpi Leenan ja Antin suhdetta Suviin ja sitä, miten tämä suhde vaikutti heihin ihmisenä. Kummallakkin on omat selvittämättömät ongelmansa elämänsä ja rakkauden suhteen. Kumpikin käsittelee asiat omalla tavallaan, ja juuri tämä rakkauden ja elämän pohtiminen oli minulle kirjan suurinta antia. Ajatukset siitä, miten rakkaus ja sen muisto meihin vaikuttavat ja mitä elämältä (ja rakkaudelta) todella haluamme, ovat mielenkiintoisia. Paljon käsitellään myös sitä, miten kiire ja kuuluisuus voi ihmiseen vaikuttaa ja sukelletaan rockmaailman omituisuuksiin ja arkipäivään.

Kirja tuntui todella aidolta ja elämänmakuiselta paljolti siksi, että fiktiivisen tarinan lomaan on nivottu ovelasti tuttuja nimiä, paikkoja ja aikoja. Irakin sota ja suomalaisten muusikoiden nimet vilisevät tekstissä niin, että fiktio liittyy toteen lähes saumattomasti. Aina välillä olisi tehnyt mieli tarkistaa, onko Summer Maple todella olemassa ja onko Lost in Translationin soundtrackilla biisi nimeltä Mercury (ei ollut, olin vähän pettynyt).

Mahtavaa kirjassa oli myös se, että se onnistui viimeisillä metreillä todella yllättämään. Rakastan ja vihaan kirjoja, jotka vievät viimeisillä aukeamilla maton jalkojesi alta ja onnistuvat tekemään sen tyylillä ja taidolla.

Ammattitaidolla ja intohimolla kokoon sävelletty tarina.

Lavalta: Next to Normal (HKT)

Kuva: Charlotte Estman-Wennström

Kävin katsomassa Helsingin Kaupunginteatterin musikaalin, Next to Normalin, Studio Pasilassa 3.2.2011. HKT:n sivuilla Next to Normalia luonnehditaan mm. seuraavasti: NTN on kuuden hengen musikaali, jossa tunteet ovat pinnassa, mutta musta huumori herkässä. Asioista puhutaan suoraan ja todellisuus kohdataan ilman pehmusteita. Next to Normal on rehellinen ja kiertelemätön, ravisteleva ja tosi. 

NTN on varta vasten musikaaliksi kirjoitettu ja se on ensimmäistä kertaa esitetty off-Broadwaylla vuonna 2008.

Next to Normalin juonesta en viitsi paljoa sanoa, sillä esitys on paljon varmasti paljon vaikuttavampi kun juonesta ei tiedä (lähes) mitään (tämä oli tiedostettu myös käsiohjelmassa, sillä siinä ei ollut synopsista, vain laulujen nimet). Perusteemoina olivat kuitenkin mielialahäiriöt, rakkaus, perhe ja se, miten tunteet ja tapahtumat voivat heitellä perheyksikköä erilaisiin sfääreihin, huipuista synkkiin laaksoihin. 

Valehtelematta voin sanoa, että Next to Normal oli vaikuttavin musikaali, jonka olen lavalla nähnyt. Raastavan kaunis, surullinen, toiveikas, kaunis.

Ei voinut olla kuin ylpeä suomalaisista näyttelijöistä. Jonna Järnefelt, Juha Junttu, Tuukka Leppänen, Vuokko Hovatta ja Antti Timonen olivat kaikki rooleissaan upeita, vaikka täytyy myöntää että loistavimpina tähtinä bravuurasivat Järnefelt ja Leppänen. Järnefelt on joutunut tekemään paljon työtä päästäkseen noin aidosti sisälle hahmoonsa ja herranjestas se nainen osaa laulaa! Leppänen vaikutti minut jo Wickedissä, tässä nyt viimeistään tuli fiilis että tuosta miehestä kuullaan vielä lisää. 

Lavastus oli pelkistyksessään ja metallinhohdossaan hieno. Kuuden hengen orkesteri soitti ammattitaidolla ja herkkyydellä. Nautin.

Ja todella. Kuinka näyttelijät pystyivätkin tulemaan jotenkin niin lähelle, aidoiksi, käsinkoskeltaviksi. Minulla kesti hetken, että pääsin tarinaan todella sisään mutta sitten - aiai. Harvoin sitä näkee esitystä, jossa näyttelijät todella itkevät eläessään hahmojensa elämää. Itkin minäkin. Ja olen edelleen vaikuttunut.

Hyvää syntymäpäivää sinulle rakkain

Tuon yhden syntymäpäivien kunniaksi leivoin eilen tosiaan sen Paholaisenkakun ja tänään vielä fetapiirakan, jotta olisi sitten jotain kivaa syötävää kun tullaan teatterista kotiin.

Ohessa kakku tarjoiltuna sankarin tyyliin, maidon kanssa. Pala näyttää yksinään vähän surulliselta, mutta oli se hyvää.

Ja pitäähän jossain olla vähän jotain miehistä, joten fetapiiraan päällä komeilee punainen Ford Farlane GT, vuosimallia 66 (ei, en tiennyt tätä mutta pakkauksessa luki niin).

Tämä fetapiirakka on myös ihan megahelppo tehdä, ja siksi se on aika usein sellainen pikainen apuatuleevieraitajaainiinneeisyölihaa-ruoka.

Fetapiiras

Pohjaan tarvitaan
100 g margariinia
2 dl vehnäjauhoja
1-2 dl juustoraastetta
0,5 l vettä

Nypitään margariini jauhojen kanssa, sekaan juusto ja vesi. Vuokaan.

Täytteeksi
150-200 g fetaa
2 munaa
1 dl smetanaa
valkosipulinkynsi
(kirsikkatomaatteja, oliiveja)

Fetat (ja oliivit ja tomaatit) pohjan päälle. Sekoitetaan munat, smetana ja valkosipuli (+ mahd mausteet) ja kaadetaan täytteiden päälle. Siihen vielä vähän paprikaa.

Uunissa 200 asteessa n. 25 min

Hyvään päivään

Flunssa iski. Liikkeelle pitää silti lähteä. Tee hurjalla määrällä hunajaa auttaa.

Uunissa on jo synttärivieraita varten pykätty Paholaisen kakku, sankarin pyynnöstä. Saa nähdä mitä siitä tulee, nenä kun ei tällä hetkellä rekisteröi tuoksuja kunnolla. Ohje kuitenkin on sen verran simppeli että eihän sitä nyt kovin pahasti voi sössiä, eihän?

Huomenna Studio Pasilaan katsomaan Next to Normalia. Ihanaa.

Jonathan Carroll jakoi Facebook-feedissään tänään seuraavaa:

‎"We are here to laugh at the odds/

and live our lives so well/

that Death will tremble to take us."

Charles Bukowski