Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta / Haasteiden koontia

Raymond Carverin Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta (Tammi, 1997) päätyi luettavaksi kirjabloggaajakollegoiden suosituksesta. Se on samalla myös viimeinen suoritukseni massiiviseen So American -haasteeseen viimeistellen Dirty Realism -kategorian.

Niin minä aloitin. Ensin minä piirsin laatikon joka näytti talolta. Se olisi voinut olla se talo, jossa minä asuin. Sitten minä panin katon sen päälle. Katon kumpaankin päähän piirsi tornit. Hullua.
"Loistavaa", sanoi sokea. "Aivan verratonta. Sinä piirrät hienosti", hän sanoi. "Et veliseni varmaan kuvitellut, että sinulle voisi ikinä sattua mitään tällaista? No, elämä on ihmeellistä, sehän tiedetään. Jatka vain. Älä lopeta."

Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta on novellikokoelma, jossa käsitellään, no, rakkautta. Ei tosin juurikaan romanttista rakkautta, tai ehkä tavallaan myös sitä. Rakkautta vanhempien ja lasten välillä, ystävien välillä, joskus myös lähes tuntemattomien välillä. Kohtaamisia, hetkiä, suuria tunteita pienillä ihmisillä.

Novellit eivät ole kovin hilpeitä eivätkä aina niin onnellisiakaan. Carver piirtää kuvaa tavallisista ihmisistä ja heidän tavallisista elämistään, vaikka on mukana kuriositeettejakin: riikinkukkoja lemmikkeinä, basseja lammikossa. Tupakkaa poltetaan melko paljon ja viskiä juodaan.

Terri sanoi että mies, jonka kanssa hän oli elänyt ennen kuin hän rupesi elämään yhdessä Melin kanssa,oli rakastanut häntä niin paljon että oli yrittänyt tappaa hänet. Sitten Terri sanoi: "Yhtenä iltana hän pieksi minut. Hän retuutti minua pitkin olohuonetta ja hoki: "Minä rakastan sinua, minä rakastan sinua, senkin lumppu." Hän repi ja raahasi minua pitkin olohuonetta. Minun pääni kolahteli esineisiin." Terri antoi katseensa kiertää pöytää. "Mitäpä sanotte semmoisesta rakkaudesta?"

Carverin likainen realismi eroaa huomattavasti Bukowskista. Kun Bukowski on surumielisen hilpeä ja räävitön, on Carver enemmän toteava, arkipäivää kirkkaan hehkulampun valossa kuvaava. Mitään ei jää varjoon, mitään ei pehmennetä, mutta ei toisaalta myöskään suurennella. Likaisuus Carverin tapauksessa tulee ehkä enemmänkin nimenomaan siitä, että kaikki on juuri siten kuin se on.

Eniten pidin kokoelman loppupäässä olleista novelleista Pieni hyvä asia sekä Katedraali. Pieni hyvä asia oli suunnattoman surullinen ja sydämeenkäypä, mutta antoi kuitenkin toivoa johonkin parempaan. Ja Katedraali oli, hieman vaisusta alustaan huolimatta, hieno novelli siitä, kuinka kaksi miestä, sokea ja näkevä, voi löytää toisiinsa yhteyden.

Voisin mainiosti kuvitella lukevani lisää Carveria ja tämä surullinen mutta todenmakuinen novellikokoelma oli mielestäni hyvä lähtökohta tutustumiselle. Kurkista myös Suketuksen ja Unnin tekstit tästä. Ensimmäinen piti, jälkimmäinen lämpeni vasta lopussa hieman.

Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta (What We Talk About When We Talk About Love, 1981)
Tammi, 1997. Ensimmäinen painos 1986. 230 s.
Suomentanut: Raija Mattila

*****

Tähän loppuun laitan vielä koonnin So American- ja Ikkunat auki Eurooppaan -haasteista, onhan tämä Carver nyt viimeinen teos jonka tämän vuoden haasteisiin ehdin lukea.

So Americanin puitteissa luin yhteensä 20 teosta, joista 19 liittyen eri kategorioihin. Tutustuin useampaan uuteen kirjailijaan ja viehätyin erityisesti Melissa Bankista ja Donna Tarttista.

9. Jewish-American Experiences (3)
Melissa Bank: The Girls' Guide to Hunting and Fishing (Pennsylvania)
Art Spiegelman: Maus (New York)
Richard Powers: Laulut joita lauloimme

11. Immigrant Background (3)
Siri Hustvedt: The Blindfold (Minnesota)
Téa Obreht: Tiikerin vaimo
Amy Tan: Keittiöjumalan vaimo

14. Dirty Realism (3)
Jonathan Franzen: Freedom (Illinois)
Charles Bukowski: Vanhan likaisen miehen juttuja (Kalifornia)
Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta (Oregon)

15. Modern Women Writers (5)
Diana Gabaldon: Outlander (Arizona)
Lionel Shriver: Poikani Kevin
Suzanne Collins: Hunger Games (Connecticut)
Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin (Mississippi)
E. Annie Proulx: The Shipping News

16. Modern Men Writers (5)
Neil Strauss: The Game: Undercover in the Secret Society of Pick-Up Artists
Anthony Bourdain: Kitchen Confidential - Mestarikokin tunnustuksia
Jeffrey Eugenides: The Marriage Plot (Michigan)
Daniel Abraham: The Dragon's Path (New Mexico)
Stephen King: Liseyn tarina (Maine)

Pelkät osavaltio-osallistumiset
Edward Albee: Who's Afraid of Virginia Woolf? (Virginia)

Ikkunat auki Eurooppaan jäi sen sijaan hieman tyngäksi, luin kahdeksan teosta ja matkustin eniten Länsi-Euroopassa. Suosikkini näistä eurooppalaisista on ehdottomasti Tiikerin vaimo.

Pohjois-Eurooppa
Ann Rosman: Noitavasara (Ruotsi)
Sigrid Undset: Ida Elisabet (Norja)

Länsi-Eurooppa
Annelies Verbeke: Kalanpelastaja (Belgia)
David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie (Ranska)
Colm Tóibín: Brooklyn (Irlanti)
David Nicholls: One Day (Iso-Britannia)

Keski-Eurooppa
Istvan Örkény: Minuuttinovelleja (Unkari)

Etelä-Eurooppa
Téa Obreht: Tiikerin vaimo (Serbia / Slovakia / Bosnia)

Kaikki viime vuoden haasteet, joihin osallistuin, on koottu tänne. Kiitokset Karoliinalle näistä kahdesta haasteesta!

Seikkailullista ja mitä parhainta uutta vuotta!

E. Annie Proulx: The Shipping News (suom. Laivauutisia)

The Shipping News (1993) on E. Annie Proulxin toinen romaani, joka on saanut maailmalla paljon kiitosta muun muassa Pulitzer-palkinnon muodossa. Edellinen lukemani Proulxin teos oli Vaarallinen harmonikka (Otava, 1999) ja muistan sen jotenkin päällekäyvän ahdistavana kirjana näin jäkikäteen ajateltuna. Myös The Shipping Newsista uhkasi tulla minulle sellainen kirja ja olin hieman skeptisellä päällä, mutta toisin kävi.

His jobs: distributor of vending machine candy, all-night clerk in a convenience store, a third-rate newspaperman. At thirty-six, bereft, brimming with grief and thwarted love, Quoyle steered away to Newfoundland, the rock that had generated his ancestors, a place he had never been nor thought to go.

Traagisesti leskeksi jäänyt Quoyle päätyy muuttamaan tätinsä ja kahden tyttärensä, Sunshinen ja Bunnyn, kanssa Yhdysvalloista Newfoundlandiin. Kalliolla seisova talo on huonossa kunnossa, mutta se on Quoylen suvun talo, joten sinne on jäätävä. Muutakaan paikkaa ei ole. Täti aloittaa korjaustyöt vimmalla samalla kun Quoyle kamppailee työnsä kanssa paikallisen lehden toimituksessa, yrittää päästä sinuiksi paikallisten kanssa, opettelee tulemaan toimeen meren kanssa ja kasvattaa tyttäriään vaihtelevalla menestyksellä.

Lisäksi Bunny-tytär näkee painajaisia ja joku jättää jatkuvasti mystisiä solmuja talolle. Onneksi elo Quoyles Pointissa on muutakin kuin talon narisevien kiinnitysketjujen ulinaa ja meren kylmiä pärskeitä. Työ Gammy Bird -lehdessä saa koko ajan uusia piirteitä ja toisaalla on myös Wavey, the Tall and Quiet Woman.

Proulx kirjoittaa omituista tekstiä, lyhyitä lauseita ja havaintoja, on jollain tavalla henkilöhahmojaan kohtaan säälimättömän tarkkanäköinen. Toisaalta Proulx selvästi myös pitää hahmoistaan, ohjaa heidän elämiään käännellen purjeita niin että kaikki saavat jotain.

Kirjan jokaisen luvun alussa on lainattu pätkä joko The Ashley Book of Knotsista tai The Mariner's Dictionarysta. Lainaukset ilahduttivat ja helpottivat tunnelmaan pääsemistä, vaikka kuten lukiessani Seglats i septemberiä myös tämän kirjan kohdalla osa meri- ja purjehdustermeistä jäivät suuriksi arvoituksiksi.

Ennakko-odotuksistani huolimatta The Shipping News oli nautittava lukukokemus, kaunis kirja kaiken harmaan ja jäisen hyhmänsä alla.

Kirja on suomennettu vuonna 1997 nimellä Laivauutisia, kustantajan on Otava ja kääntäjänä Marja Alopeaus.

ps. The Shipping News on toiseksi viimeinen kirjani So American -haasteeseen, aion tänään vielä selättää Raymond Carverin.

E. Annie Proulx: The Shipping News
Alunperin julkaistu 1993, lukemani painos Touchstone, 2002. 352 s.
Kannen suunnittelu: Mary Bess Engel

Liikkuvaa kuvaa: Piin elämä 3D (2012)

Kuva : Fox 2012

Odotin Yann Martelin kirjaan perustuvaa Piin elämä -elokuvaa heti, kun näin ensimmäiset mainokset. Vielä enemmän odotin sitä sen jälkeen, kun minut ystävällisesti kutsuttiin syyskuussa Tammen elokuva-aamiaiselle katsomaan kahta kohtausta elokuvasta. 

Piin elämä on nuoren Pii-pojan tarina. Intiassa asuva perhe päättää myydä eläintarhansa ja muuttaa elämänsä matkaamalla samalla rahtilaivalla Kanadaan. Laivan yllättää kuitenkin myrsky ja ainoat, jotka pelastuvat ovat Pii, bengalintiikeri Richard Parker, oranki, seepra ja hyeena. Tyyni valtameri ei ole helppo paikka selvitä yksin, saati sitten villieläinten kanssa, ja Pii joutuu löytämään monia uusia puolia itsestään matkan aikana.

Tarinaa kertoo itse Pii, Piscine Molitor Patel, mutta paljon myöhemmin. Elokuvan alussa Pii tapaa kanadalaisen kirjailijan, joka haluaa kuulla hänen tarinansa. Jo aikuiseksi kasvanut mies kertoo uskomattoman tarinansa mielellään ja antaa luvan kirjoittaa sen kirjaksi.

Piin elämä on hieno tarina jo kirjanakin, itse luin sen noin kolme vuotta sitten. Elokuvana se on myös maaginen ja ensimmäinen mielikuva elokuvasta on kaunis. Vaikka ei välittäisi tarinasta tuon taivaallista, on Ang Leen käsissä syntynyt visuaalisesti todella näyttävä elokuva.

Sekä kirjassa että elokuvassa puhutaan siitä, kuinka tarina voi saada sinut uskomaan Jumalaan. Ehkä niin, mutta mihin niistä? Pii itsehän on sekä hindu, kristitty että muslimi. Jokainen päättäköön itse, meillä ainakin oli miehen kanssa tästä mielenkiintoisia keskusteluja elokuvan jälkeen. Tai sitten sekä elokuvan että kirjan voi kokea vain sinä mitä se päältäpäin on: huimana seikkailuna.

Nuorta Piitä esittää elokuvassa Suraj Sharma, nuori mies joka ei ennen tätä ollut tehnyt mitään elokuviin liittyvää. Hän pärjää roolissaan mielestäni oikein hyvin. Toisen pääosan vie ehdottomasti tiikeri, vaikka se onkin suurimmaksi osaksi toteutettu (taitavalla) CGI-tekniikalla. 

Lyhyesti Piin elämä on kaunis ja vaikuttava elokuva, joka kestää ehdottomasti katsomisen ja toiminee parhaiten suurella kankaalla juuri visuaalisuutensa vuoksi.

Jos kirja kiinnostaa kurkatkaa vaikka Suketuksen tuore teksti.

Piin elämä sain ensi-iltansa Suomessa 21.12.2012.

Richard Powers: Laulut joita lauloimme

Richard Powersin Laulut joita lauloimme (Gummerus, 2003; The Time of Our Singing 2003) katseli minua yöpöydältä marraskuun alusta saakka. Vasta joulun välipäivinä suhteemme kehittyi tiiviiksi, pääsimme samaan vireeseen, löysin tarinan joka lumosi ja piti otteessaan tunteiden kirjollaan.

"Vai ei ole kyse rodusta? Mistä sitten?"
Delia haluaisi sanoa, että rakkaudesta. Kahdesta ihmisestä, joista kumpikaan ei tätä halunnut. Kumpikaan ei tiedä mitä tehdä eikä liioin sitä, miten rakentaa tarpeeksi suuri koti myös pelolle, jonka vallassa heidän on pakko elää.

Vuonna 1939 Marian Anderson laulaa Kuvastinlammella, Washingtonissa. Paikalla ovat myös nuori Delia Daley, värillinen, ja Saksasta Yhdysvaltoihin paennut juutalainen fyysikko, David Strom. Vastoin kaikkea sitä, mitä pidetään silloin soveliaana, he rakastuvat.

1940-luvulla perheeseen tulee lapsia. Ensin Jonah, sitten Joseph, myöhemmin Ruth. Kaikki lapset ovat lahjakkaita musiikillisesti, liiankin, Joseph kirkkaimpana tähtenä. Perhe pitää itsensä koossa musiikilla, iltaisilla sitaattiseikkailuilla, joihin kaikki osallistuvat. Kodin idylliä ei kuitenkaan voi pitää yllä loputtomiin; Jonah pääsee opiskelemaa musiikkia, Joseph menee perässä. Tästä alkaa virallisesti perheen hajoaminen, vaikka kulisseissa on paikattu säröjä jo kauan. Yhteiskunta ei ole valmis hyväksymään mustan ja valkean liittoa.

Laulut joita lauloimme on mitoiltaan varsin massiivinen, lähemmäs tuhat sivua, eikä sitä tämän vuoksi juuri tullut kuljeteltua yöpöydältä mihinkään. Joululomalla oli vihdoin onneksi aikaa saatella tarina loppuun ja pääsinkin kirjan makuun tosissani vasta viimeisillä noin 400 sivulla kun lukeminen sujui systemaattisemmin.

Jonahin laulaessa suru valtasi János Reményin kasvot. Murhe täytti hänen mielensä kuin kaipuun täyttymyksenä. Jonahissa Reményi kuuli sen, mihin hänen nuorempi minänsä oli melkein yltänyt. Veljeni äänen sointi täytti salin mahdollisella ajatuksella, joka toi jokaisen kuuntelijan mieleen kaikki ne paikat, joihin hänen polkunsa ei häntä veisi.

Powers kertoo tarinan, joka kietoutuu itsensä ympärille ja hajoaa taas moneen eri suuntaan, kulkee tulevaisuuteen ja palaa menneisyyteen. Aivan kuin David Stromin ihmeelliset aikateoriat. Toisaalta se on myös tarina rakkaudesta musiikkiin, kertomus siitä kuinka mikä tahansa musiikki voi olla sinun. Kukaan ei voi omistaa nuotteja tai melodioita.

Ja kaiken välissä kulkee yhteiskunnallinen juonne, tarinat mellakoista ja mielenosoituksista, jotka ovat tosia. Kaupunkeja palaa ja ihmisiä, tarkemmin sanottuna värillisiä, laitetaan vankilaan tai tapetaan ilman syytä tai heppoisin perustein. Tällaisessa maailmassa ei ole helppoa olla värillinen, joka on kuitenkin liian valkoinen ollakseen musta.

Myös lukiessani Suopeutta hämmennyin välillä Powersin rakkaudesta termeihin. Suopeudessa uin genetiikan termistössä, Laulut tarjoavat hopealautasella fysiikkaa ja musiikin teoriaa. Ne eivät kuitenkaan ole pääosassa, vilahtelevat vain toisinaan sivuilla kiusoitellen lukijaa kuin korkealle nouseva sopraanon soololeikittely.

Lintu ja kala voivat rakastua. Mutta mihin ne tekevät pesänsä?

Vaikka Laulut joita lauloimme kysyykin lukijalta kärsivällisyyttä ja käsivoimia, on se ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Powers on älykäs ja taitava kirjailija, joka kykenee pitämään kaikki langat käsissään ja lopulta punomaan kaiken yhteen kauniiseen pakettiin. Powers tarjoilee rakkautta musiikkiin ja hyvään tarinaan.

Kiitos isälle kirjan hyvin pitkäaikaisesta lainasta.

Richard Powers: Laulut joita lauloimme (The Time of Our Singing, 2003)
Gummerus, 2003. 968 s.
Suomentanut: Markku Päkkilä
Kannen suunnittelu: Lynn Buckley

Liikkuvaa kuvaa: Viisi legendaa 3D (Rise of the Guardians)

Elokuvan juliste : Dreamworks

Muutama päivä ennen joulua kävimme miehen ja miehen 7-vuotiaan kummitytön kanssa katsastamassa Dreamworksin uusimman animaation, Viisi legendaa (Rise of the Guardians). Elokuvassa Mörkö eli sänkyjen alla asusteleva painajaisten aiheuttaja, on kyllästynyt olemaan syrjitty ja näkymätön. Niinpä hän päättää vallata ensin lasten unimaailman Nukkumatilta ja loppujen lopuksi saada aikaan maailman, jossa lapsia pelottaa koko ajan.

Tämähän ei tietenkään sovi suojelijoille, eli Joulupukille, Hammaskeijulle, Pääsiäispupulle, Nukkumatille ja uusimmalle suojelijalle, Pakkasukolle (Jack Frost). Neljä alkuperäistä suojelijaa ovat valmiina taisteluun millä hinnalla hyvänsä, mutta Pakkasukko on hieman pihalla: miksi juuri hänestä tuli suojelija ja miksi lapset eivät näe häntä?

Oikeastaan Viisi legendaa on siis Pakkasukon kasvutarina, mutta samalla se on hieno ja jännittävä seikkailu, jossa peiliin pääsevät katsomaan alkuperäiset suojelijat kuin lapsetkin. Saadaanko maailma vapautettua Mörön ikeestä, miten käy suojelijoille, uskovatko lapset enää satuihin ja löytääkö Pakkasukko sisäisen sankarinsa?

Animointi oli kaunista, Dreamworksilta tuttua laatua. Kävimme katsomassa elokuvasta alkuperäiskielisen version ja nopeasti lukeva 7-vuotiaskin pysyi kuulemma oikein hyvin juonessa mukana. Ääninäyttelijöinä kuultiin muun muassa Alec Baldwinia, Jude Law´ta, Isla Fisheriä ja ihanaa Hugh Jackmania, hyvin toimi. Myös suomeksi puhutussa versiossa vaikuttaisi olevan ihan kovia nimiä mukana, eli toiminee myös niin.

Vaikka mukana on tuttuja hahmoja, on niin Joulupukkiin kuin Pääsiäispupuunkin saatu uutta juttua. Esimerkiksi Pukin tontut ja jetit olivat mainioita hahmoja, samoin Pupun pääsiäismunat. Visuaalisesti kauneimpia lienivät kuitenkin Hammaskeijun keijut ja Nukkumatin unet. Tosin se täytyy myöntää, että kansallistuntoa söi hieman Joulupukin venäläinen aksentti, vaikka Pukki näin muutoin olikin mainio hahmo.

Legendat toivat myös mukavasti mieleen Bill Willinghamin Fables-sarjakuvat, esimerkiksi Mörön (Bogeyman) hahmot elokuvassa ja sarjakuvassa muistuttivat kovasti toisiaan. Lisäksi Viisi legendaa kumarsi mielestäni hieman J.M.Barrien klassikkosadun, Peter Panin, puoleen. Legendaariset hahmot alkoivat menettää elokuvassa nopeasti voimiaan, kun lapset lakkasivat uskomasta niin Joulupukkiin kuin Pääsiäispupuunkin.

Finnkinon sivuilla elokuvan ikärajaksi ilmoitetaan 7 ja pidän sitä ihan fiksuna. Meidän mukanamme ollut 7-vuotias ei ainakaan vaikuttanut jännittävän, mutta elokuvassa oli muutamia melko pelottavia kohtia ja Mörkö painajaisineen on aika hurja. Ei ollut silti myöskään liian lepsu, sillä ainakin tämä "aikuinen" viihtyi ja jännitti elokuvan aikana kovasti.

Elokuva perustuu William Joycen lastenkirjasarjaan Guardians of Childhood.