Lavalta: Reverie (Gnab Collective / Mad House)

Hetkiä Emma Suomisen kuvaamista videoista. Kuva: Saara Autere

Ei kahta ilman kolmatta, viime perjantain esitysiltaan kuului myös Gnab Collectiven Reverie -videoinstallaatioesitys. Esitys alkoi vasta kymmeneltä, väsymys painoi yhä enemmän, mutta tämä oli todella esitys jonka tahdoin nähdä ja jälleen kannatti jaksaa vielä vähän. Reverie (tila tai tunne, jossa ihminen vaipuu haaveisiinsa) oli kosketusta, läsnäoloa, lähtemistä ja tulemista, odottamista ja uskaltamista.

Valkoisen kankaan rajaamassa tilassa seisovat Jasmiina Sipilä ja Inari Virmakoski, me tulemme samaan tilaan ja asetumme kuka minnekin. Esitys yhdistelee videota, ääntä ja esiintyjien olemista ja elämistä siinä hetkessä. Monimediainen esitystapa toimii hämmentävän hyvin, tuntuu luontevalta seurata kankaalta samaan aikaan Emma Suomisen upeita videoita ja Sipilän ja Virmakosken liikettä. Romulus Chiciucin musiikki täydentää hienosti kokonaisuutta, lisäksi hänen puuhailunsa dj-pöydän takana toimii jonkinlaisena vastapainona esityksen tietylle rauhalle ja keveydelle.

Mitään tyhjentävää en osaa esityksestä sanoa, ehkä neuvoisin teitä vain katsomaan tämän esityksen teaser-videon. Reverien jälkeen olo on yksinkertaisesti kevyempi, parempi. Menisin uudelleen, eteen- ja taaksepäin.

Olen myös onnellinen, että näin lopulta tämän Gnab Collectiven päätöksentekoa käsittelevän trilogian kokonaisuudessaan, se oli hieno. Hamlet Private oli tunnelmaltaan intiimi ja henkilökohtainen, Polku vei tekemään päätöksiä ja kävelemään ja lopulta Reverie oli siihen loppuun kuin hengähdys, huokaus, näin se meni ja näin on hyvä.

Lavalta: B Funeral ja Young Dionysos (Mad House)

B Funeral. Kuva: Saara Autere

Rankan viikon jälkeen ajatus illallisesta esitystaidetta tuntui hieman raskaalta, mutta kulttuurimenoja ei ole tullut aiemminkaan kaduttua joten bussi alle ja kohti Suvilahtea. Perjantai-illan aikana oli mahdollisuus päästä näkemään kolme esitystä, joista tässä postauksessa käsittelen kahta eli B Funeralia ja Young Dionysosta.

Jovanka Trbojevic & co: B Funeral

Jovanka Trbojevicin ja kumppaneiden B Funeral on esittelynsä mukaan kunnianosoitus dadalle sen 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Tämän lisäksi se on jatko-osa Trbojevicin videotyölle Death in the swimming pool, jossa ampiainen käy viimeistä kuolinkamppailuaan kylmillä laatoilla ja taustalla kuuluu Trbojevicin ja Juha Valkeapään musiikki-improvisaatiota. Video on myös osa tätä esitystä, jossa sen lisäksi nähdään Petri Kekonin tanssia ja liikettä ja seremoniamestarina toimii Juha Valkeapää.

Kuolevan ampiaisen kamppailua uima-altaassa on vaikea katsoa, tuntuu pahalta. Surraava ja tummasävyinen äänimaisema lisäävät väsymystä ja toivottomuuden tunnetta. Kaivan vaivihkaa laukusta pastillin, että silmät pysyvät auki, esitys kutsuu minua vajoamaan unisuuteen. Ei se tylsä ollut, ehei, mutta tunnelma vain vei kohti kohtalolleen alistumista.

Pää oli tämän esityksen aikana niin sumussa, että kokonaisuus ei hahmottunut, mutta muistan paljon hetkiä. Hiekkakakut, silitysraudan, taskulampulla osoitettavan Kekonin, yksi kerrallaan sytytetyt tulitikkuristit, liukumäen. Paljon tummaa, synkkää, mutta toisaalta energiaa.

Young Dionysos. Kuva: Saara Autere

Sándor Vály: Young Dionysos Part IV

Young Dionysos lupaa katsojalle kivun katarttisen elämyksen, ei viihdettä. Vály ei tässä kuvia kumartele, lavalla on ainoastaan hän itse frakissaan ja maihinnousukengissään miekkailunaamio kasvoillaan ja edessään piano. Äänien ohjelmoinnista, samplauksesta ja luuppauksesta vastaa niin ikään naamioon pukeutunut Suny Seppä.

Pianokonserttina mainostamisesta huolimatta kyseessä ei ole mitään perinteistä kilkuttelua, vaan pianoa soitetaan niin hiomakoneella, rumpukapuloilla kuin kirveellä, vähän tosin käsinkin. Murjottu piano soi loppuun asti yllättävän kauniisti joskin sydäntäsärkevästi. Jokin osa sisälläni myös värähtää aina kun kirves osuu koskettimiin, tai ehkä se on vain äänivallin aiheuttama kokonaisvaltainen tärähdys.

Kun kasvot oli peitetty miekkailunaamiolla pysyy tunnelma omituisen persoonattomana ja kylmänä, vaikka paikoin otteet pianon kanssa ovat jopa helliä. Sitten taas otetaan se kirves ja huudetaan tuskaa ja eloa ja oloa. Armoa ei tosiaan katsojalle anneta koko puolituntisen aikana, mutta tavallaan se on virkistävää. Pianosta ei paljon jäänyt jäljelle, me taputimme hämmentyneinä.

Esitysilta on arvioitu myös Rondossa Tatu Tammisen toimesta.

Lavalta: Keuhkot (Kansallisteatteri)

Kuva: Stefan Bremer

Paljon ei lopulta tarvita, että teatteriesitys voi vaikuttaa. Pelkistetyimmillään siihen tarvitaan näyttelijä tai kaksi tarinaa kertomaan. Tällainen on Kansallisteatterissa nyt käytännössä loppuunmyydyille katsomoille näytettävä, Duncan McMillanin käsikirjoittama Keuhkot.

Ria Kataja ja Mikko Nousiainen nousevat Willensaunan lavalle ja toivottavat yleisön tervetulleeksi ja sitten, noin vain, esitys alkaa. Pariskunta on Ikean kassajonossa ja keskusteluun pudotetaan raskas sana, lapsi. Noin vain, iso asia, keskellä kauppaa. Siitä sitten miettimään voiko tähän maailmaan tehdä lasta, onhan siitä tuleva hiilijalanjälki käsittämättömän iso ja maailmantilanne niin epävarma. Ja osaako sitä olla hyvä vanhempi, rakastaa, ja kestääkö parisuhde tämän ison muutoksen tai sen muutoksen suunnittelun.

Keuhkoissa ei ole lavasteita, ei rekvisiittaa, valoja ja ääntä ei tule McMillanin ohjeiden mukaan käyttää. On vain mustaksi maalattu näyttämö jolla koroke ja sitten näyttelijät, Kataja ja Nousiainen. Hekin näyttävät kovin luonnollisilta, tavallisilta eläviltä ihmisiltä, mikrofonejakaan ei ole. Kohtaukset vaihtuvat käännöksissä, asennonvaihdoissa. Näyttelijäntyö on niin tarkkaa, että yleisö ei tarvitse vihjeeksi ulkoisia ärsykkeitä valojen tai lavasteiden vaihdoista.

Esityksestä on helppo tunnistaa itsensä, ihmisyys ja se epävarmuus jonka kanssa täällä eletään, oli sitten hankkimassa lapsia tai ei. Juha Jokelan suomentama teksti on niin tarkkanäköistä, että yleisö, minäkin, purskahtaa säännöllisesti nauruun. Tällaista tämä on, tasapainottelua oman itsen ja toisten välillä, keskusteluja ja monologeja, riitoja ja sovintoja, sitä kun ei ymmärrä toista sitten ollenkaan.

Näytelmän loppuessa on pakko vähän hengähtää ennen kuin siitä osaa sanoa mitään. Tavattoman, tavattoman hieno. Aihe on tärkeä, käsikirjoitus napakka, surusta huumoriin ja takaisin kulkeva ja rehellinen, ohjaus ja näyttelijäntyö oivallista. On sanottava, että Keuhkot on eittämättä yksi parhaita koskaan näkemiäni näytelmiä.

Esityksiä on vielä huhtikuussa ja ainakin Kansallisteatterin sivujen mukaan niihin on vielä lippuja. Menkää, menkää ihmeessä.

Marie Kondo: KonMari: siivouksen elämänmullistava taika

Konmarittaessa voi törmätä esimerkiksi seiskaluokalla painamaansa upeaan lohikäärmepaitaan.

Myönnetään: olen aikamoinen hamsteri. Hyvä ystäväni totesi minulle muutettuani ensimmäiseen omaan kotiini että minä en asu tai sisusta, minä pesin. Se on varmaan ihan totta. Tämä samainen ystävä oli myös lukenut Marie Kondon jonkinlaiseksi ilmiöksi muodostuneen KonMari: siivouksen elämänmullistava taika -teoksen (Bazar, 2015) ja sanoi, että minun on luettava se.

KonMarissa japanilainen Kondo kertoo omasta matkastaan kohti järjestäjän ja jonkinlaisen elämäntaitovalmentajan uraa päätyen lopulta oman järjestämismenetelmänsä kehittämiseen. Metodissa kodin kaikki tavarat ja esineet jaotellaan ryhmiin (esimerkiksi vaatteet, kirjat jne.) ja ryhmät käydään läpi karsien pois kaikki, mikä ei enää tuota haltijalleen iloa. Hommaan liittyy aikamoinen määrä muutakin, mutta pääpiirteissään se menee kuitenkin näin.

Vähän suhtauduin tähän teokseen epäilevästi, etenkin kun pääsin esimerkiksi sukkien sielunelämästä kertovaan osioon. Jos menetelmän päältä harjaa kuitenkin ylimääräistä hötöä pois, löytyy sieltä ihan ajatustakin. Tai ainakin sen verran, että tällä systeemillä on siivottu meillä jo vaatekaappi ja dvd-hylly. Täytyy myöntää, että meinasi itku tulla kun vaatekaappi oli valmis, sieltähän löytyi vaikka mitä ja nyt itse asiassa olen käyttänyt paljon enemmän niitä sieltä kaiken maailman pukimien alta löytyneitä vaatekappaleita. Leffoja puolestaan lähti kiertoon 81 kappaletta, olo on kevyempi ja hyllyn sisältö näyttää kivemmalta.

Paljon olisi vielä tehtävää meidän asumuksessamme enkä ole kyllä KonMarin oppeja noudattanut tähänkään mennessä puhdasoppisesti. Puhdasoppisuuteen en varmaan pyri jatkossakaan, mutta teoksesta jäi yllättävän paljon käteen kaikesta jupinastani huolimatta. En aio tyhjentää laukkuani joka päivä saati käydä läpi valokuva-albumeitani samalla metodilla, mutta jos nyt edes kirjat vielä.

Kirjasfäärin Taikalle tämä oli kuin aikuisten satu, Pienen kirjaston Katri jäi tavallani jumiin ajatukseen sukkien kiittämisestä.

Luin tämän muuten Fabulan kautta (kirjastossa on edelleen hirvittävän pitkä jono), testasin palvelua lukurauhan päivänä ystävällisesti lahjoitetun koodin avulla. Tykkäsin sovelluksesta kovin ja nyt meillä pohditaan josko tämä hankittaisiin jatkuvaan käyttöön, saas nähdä.

HelMet-haasteessa tämä olkoon aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Marie Kondo: KonMari: siivouksen elämänmullistava taika (人生がときめく片づけの魔法, 2010)
Bazar, 2015. 214 s.

Fantastisen keskinkertaisia kakkososia

Aurinkoa voi ottaa myös tohvelit jalassa.

Kirjasarjojen kakkososista on usein hieman nihkeää kirjoittaa, kakkososia kun ovat, mutta jonkinlaisen muistijäljen niistä haluaisi kuitenkin tänne blogiin jättää. Sattuipa siis kivasti, että rästilistalta löytyi kaksi kriteerit täyttävää ja genrensäkin perusteella yhteensopivaa teosta. Marissa Meyerin Scarletin luin alkuvuodesta ja Holly Blackin ja Cassandra Claren The Copper Gauntletin hiintolomalla.

Scarlet jatkaa Lunar Chronicles -sarjan tapahtumia suurin piirtein siitä, mihin oikein menevä Cinder ne jätti. Nyt mukaan on otettu toiseksi näkökulmahenkilöksi Ranskan maaseudulla asuva Scarlet, jonka kehyskertomus noudattelee Punahilkan tarinaa. Maatilaa pyörittävä isoäiti on kidnapattu ja lähistöllä luimistelee inasen epäilyttävän oloinen tyyppi nimeltä Wolf, jonka apua lienee kuitenkin pakko pyytää. Cinder puolestaan on kirjan alkaessa vankilassa, mutta tilanteen huomioon ottaen siellä ei kannata kauhean kauaa viipyä ja erinäisten sattumusten kautta tarina pääsee vauhtiin silläkin suunnalla.

Kuten ykkösosankin kohdalla pidin kovasti satuviittauksista, ne ovat jotenkin lohdullisen tuttuja, ja avaruushommien ja kyborgien yhdistäminen niihin toimii minulle oikein mainiosti. Täytyy silti myöntää, että ei tämä Scarlet niin hyvin meikäläiseen iskenyt. Kakkososalla on raskas ja epäkiitollinen taakka kannettavanaan, etenkin jos ykkönen on ollut hyvä. Nopealukuinen tämä silti oli ja kiinnostuksella odottelen jo sarjan kolmososaa Cressiä kirjastosta.

Blackin ja Claren yhteisteos The Copper Gauntlet kuljettaa lukijan puolestaan Magisteriumin maagikouluun. Call on selvinnyt ensimmäisen oppivuotensa koettelemuksista, kesä on lähes kulunut ja pian koulun luolasto kutsuu jälleen. Callin isä ei puolestaan ole edelleenkään innoissaan poikansa halusta opiskella hylkäämässään koulussa ja niinpä kesäloma päättyy riitaisiin kääntein. Kouluun joka tapauksessa päästään ja siellä pitäisi jatkaa opintoja Tamaran ja Aaronin kanssa, mutta kauaa ei ehditä harjoituksia tehdä kun kolmikkomme päätyykiin aikamoiseen seikkailuun koulun ja sen hallinnon ulottumattomiin.

Näistä kahdesta teoksesta The Copper Gauntlet jää ehdottomasti toiseksi. Blackin ja Claren yhteistyö on kyllä oikein mainiota ja tarina rullaa, mutta kirjan lyhyydestä huolimatta lukeminen tökki. Olisin kaivannut vähän rauhallisempaa menoa ja jopa taustoitusta tapahtumille, koulussakin olisi voinut viettää hieman pitemmän aikaa, missä välissä nämä teinit muka ehtivät oppia kaikki jutut? En tiedä onko koulukuvauksen minimoinnilla yritetty välttää Potter-vertailua, ehkä näin, minusta tarina seisoo riittävästi omilla jaloillaan vaikka se vaikutteita Rowlingin luomuksesta lienee saanutkin. Lukenen kyllä tästäkin kolmannen osan kunhan se ilmestyy, ärsyttävää kun pitää jättää avoimia juttuja ja cliffhangereita näihin.

Tässä taas huomasin, että kyllä olisi parempi jos kaikki sarjat voisi lukea yhteen putkeen seuraavia osia odottelematta. Näissäkin osa junnaamisesta johtui varmaan siitä, että tarinan alku meni edellistä osaa muistellessa ja tunnelmaan palaillessa, putkitykityksessä ainakin muistaisi että mitäs kaikkea siellä nyt viimeksi tehtiinkään.

Marissa Meyer: Scarlet (Lunar Chronicles #2)
Puffin Books, 2013. 452 s.

Holly Black & Cassandra Clare: The Copper Gauntlet (Magisterium #2)
Corgi Childrens, 2015. 272 s.