Lavalta: Pieni Samuraityttö (Suomen Actionteatteri ja Nukketeatteri Sampo)

 Esitys nähty kutsuvieraslipulla.

Kuva: Samuli Kuusisto

Sisäistä sankaruutta etsimässä

Pieni Samuraityttö on Suomen Actionteatterin debyyttiteos, joka kuljettaa katsojan videopelien maailmaan. Vaikeiden tunteiden ja kasvamisen kanssa kipuileva Sira imaistaan mukaan Samuraisotureiden salaisuudet -peliin ja joutuu valitsemaan, millainen sankari hän tahtoo olla. Mystisesti pelimaailman tapahtumilla saattaa olla myös yhteyksiä tosimaailman pulmiin. Perheessämme pelaavat niin lapsi kuin aikuiset, joten teemaltaan esitys sopi meille kuin nenä päähän. Todettakoon, että lapsi oli kyllä hieman harmissaan, kun esityksen peliä ei ollut oikeasti olemassa.

Pieni Samuraityttö on päivitetty versio samannimisestä, vuonna 2019 esitetystä tanssiteoksesta ja osa työryhmästäkin on samaa. Tanssillisuus näkyykin esityksessä edelleen näyttävissä taistelukoreografioissa. Niihin on yhdistelty hienosti nukke- ja varjoteatteria ja harkittuja videoefektejä, erityiskiitokset annan oivallisille pelivalikoille. Lavastus on minimaalista ja nautin siitä, miten esityksessä luotettiin katsojan mielikuvitukseen.

Hanna Kalo oli löytänyt esiteini-ikäiseen Siraan juuri sopivasti särmää ja Arvo Jean-Michael Ärlig nähtiin sekä seesteisenä senseinä että teinin kanssa kipuilevana isänä. Ärlig on myös koreografioinut esityksen taisteluosuudet. Elina Vehkaoja ja Jess Jones-Gauslå tekevät oivalliset roolityöt muina onna-bugeisha -kokelaina ja Siran tunteiden peilinä. Ensemble pelaa hyvin yhteen ja näyttelee lastenesitykseen sopivalla intensiteetillä. Lapsen suosikkihahmo oli luonnollisesti Sira, ja nukkehahmoista hänelle jäi mieleen erityisesti kujeileva kappa.

Esityksen ikäsuositus oli 7+, ja se vaikutti mielestäni oikein sopivalta. 8-vuotiasta seuralaista jännitti nähdäkseni sopivasti ja hän jaksoi keskittyä esitykseen hyvin. Takanamme istuva hieman vanhempi lapsikatsoja eläytyi puolestaan esitykseen täysillä, ja minua huvittivat tunteella sopotetut kommentoinnit ja hahmojen toiminnan kritisointi. Jännittäviä kohtia tasapainottivat hyvin humoristisemmat kohtaukset ja viittaukset tuttuihin peleihin ja elokuviin.

Itselleni tarina ei tarjonnut juurikaan yllätyksiä, mutta lapselleni Pienen Samuraitytön kaltaiset kasvutarinat ovat edelleen uusia ja ihmeellisiä. Myös oma katselukokemukseni oli silti oivallinen sillä esitys on selvästi tehty rakkaudella ja rakkaudesta pelaamiseen ja pelimaailmoihin.

Lapselta 120 pistettä kymmenestä, eli isot suositukset.

Pieni Samuraityttö on nähtävissä Sampossa ainakin vielä huhtikuussa.

Kiitokset nukketeatteri Sampolle kutsuvieraslipuista.

Love is love (Kesäkisan seitsemäs viikkoraportti)

Kesäkin on alkanut pilkahdella täällä Etelä-Savossa näin Kesäkisan seitsemännellä viikolla. Itselläni on ollut hiukan kisaväsymystä ja tuntuu, etten kamalasti ole saanut mitään aikaan. Onneksi taaperon nukutukset vie sen verran aikaa, että olen ennättänyt kuunnella kisalaisten lempikirjoja sekä katsottua dokumentteja. Jazzia en ole vieläkään saanut kuunneltua, koska en ole valvonut yöhön asti. Tosin lasketaanko, jos sitä kuuntelisi herätessä 4.30? Jouduin myös pitämään neljän päivän tauon kisailusta kun puoliso pyysi, että hänen viimeiset neljä lomapäiväänsä eivät sisältäisi Kesäkisailua. Onneksi hän on nyt työreissussa koko heinäkuun niin saan rauhassa kisailla. Suunniteltuna on ainakin neljän lapsen kanssa toteuttava road trip, mitä odotan kyllä innolla!

Yllätin itsenikin ja heitin napakympin!

Kuluneella viikolla Linnea leipoi herkullisia korvapuusteja, joita en valitettavasti itse päässyt maistamaan.

Lisäksi pyydettiin anteeksi, melottiin kanootilla, vierailtiin lavaisteissa, käytiin lavatansseissa ja otettiin

kuva suokukosta (vink Luonnontieteellinen museo). Mira ja Katri tekivät Vehkalta saadun reseptin, jonka

jälkeen Mira julisti syövänsä loppuelämänsä mielummin avokadosoosseja kuin jäätelöä. Teimme myös

koko joukkueen yhteisen luonnonsuojeluteon ja lahjoitimme summan Suomen luonnonsuojeluliitolle.

Linnea myös opetteli aivan huikean korttitempun. Itse merkkailin jotain kivaa kalenteriini vuodeksi

eteenpäin, esimerkiksi marraskuulle Jyväskylän kirjamessut.

Katri ja Linnea osallistuivat Helsinki Prideen.

Vaikeissa tehtävissä pasiansseista tuli ensimmäinen tehtävä, jonka kaikki joukkueen jäsenet ovat suorittaneet. Muutenkin vaikeita tehtäviä edistettiin tällä viikolla varsin ahkerasti. Podcastit ovat muilla suunnitteilla, miä silitin lammasta ja on syöty jäätelöitä ja juotu mehuja sekä vierailtu yli 30 vuotta vanhoissa rakennuksissa. Mira ja Katri ja saivat uskomattomat 9 museota sekä 3 kirjastoa kahdessa päivässä! He nostivat esille Taidehallin (Nervanderinkatu 3, 00100 Helsinki) ja sieltä Kesäsade-näyttelyn.

Mira kokosi 750 palan palapelin, jossa oli hiukan pelottavia lampaita.

Näistä on hyvä jatkaa kohti uutta kisailuviikkoa, jospa sitä itsekin saisi tämän taas uuteen nousuun. Onneksi joukkuekaverit tsemppaavat hienosti. Katsotaan mitä saadaankaan aikaan. Hauskaa viikkoa kaikille!

- Hanna

Lavalta: Huone jossa me tavataan (Jenni Kivelä)

Kuva: Darina Rodionova

Mitä meistä jää

Taidekoti Kirpilä Pohjoisella Hesperiankadulla on ihmeellinen paikka, asunto täynnä taidetta. Voisi sinne mennä ihan muutenkin vain, aukioloaikoina, mutta nyt menin sinne jo toista kertaa kokemaan tanssiesitystä. Jenni Kivelän Huone jossa me tavataan on neljän esiintyjän ja kuulokkeista kuuluvan äänen teos isän kuolemasta ja sen käsittelystä.

Ostin lipun sillä perusteella, että pidin valtavasti vuonna 2018 näkemästäni Rosemaryn huone -teoksesta ja niinpä en edes tutustunut siihen, mitä esitys käsittelee. Ehkä hyväkin, menin takki auki ja mitään odottamatta, en ehtinyt jännittää aihetta. Aihe ei sinänsä ole onneksi juuri nyt itselleni ajankohtainen, mutta kyllä se aina pysähdyttää ja mietityttää, samanlaisia ajatuskulkuja, häpeää, katumusta, epämääräistä surua on tullut koettua.

Teos on Kivelälle omakohtainen, mutta sisältää myös fiktiota ja tulkintaa. Omakohtaisuus tuo teokselle tiettyä painoa ja vakavuutta, ja samalla siihen voi kuitenkin suhtautua esityksenä. Minun ei tarvitse pohtia, mitkä tapahtumista ovat "totta", mutta uskon että tunteet ovat.

Huone jossa me tavataan tuntuu huokoiselta. Muistot tulvivat esiin tavaroiden ja hajujen kautta, samalla ollaan nykyhetkessä. Turhautumista, kipua, surua, rakkautta, monimutkaisia tunnesyhmyröitä. Tanssijat (Linda Holm, Elina Kivioja, Ninu Lindfors ja Jenni Kivelä) samankaltaisissa mustissa asuissaan, hiukset nutturalla, tuntuvat olevan keskellä prosessia, työstämistä, liike ei ole sulavaa eikä sen sellaista ole tarkoitus ollakaan.

Taidekoti Kirpilän tilaa hyödynnettiin esityksessä mukavasti, sen tietty pysähtyneisyys sopi aiheeseen hyvin. Katsojat jaettiin alun jälkeen kolmeen ryhmään, joissa liikuttiin esiintyjien ohjaamana tilasta toiseen. Se oli miellyttävää, osa huoneista kun oli suhteellisen pieniä ja näin tunnelma säilyi intiiminä, ja toisaalta ei tarvinnut kuikuilla kenenkään olan yli. Aluksi ajattelin kuulokkeista kuuluvien ohjeiden rikkovan illuusiota, mutta lopulta ne tuntuivat olennaiselta osalta. Vierainahan siellä oltiin, toisessa, joten hyväkin että oli ohjeita, siirtymiä. Joonas Outakosken äänisuunnittelu tuntui tarkoituksenmukaiselta.

Huone jossa me tavataan tuntui hyvin aukiolevalta teokselta. Sen kertoja havainnoi tunnetilojaan, nyppi auki rupia ja pyrki toisaalta katsomaan lempeästi sekä itseään että esityksen isää kaiken sen keskeneräisyyden keskellä.

Esitys on kulkenut mukana ajatuksissani tämän viikon, ja luultavasti majailee siellä vielä pitkään. Hyvän esityksen merkki.

Huone jossa me tavataan esitetään maaliskuussa Taidekoti Kirpilässä vielä kaksi kertaa, lisätietoja täältä.

Lavalta: Angels in America (Kansallisteatteri)

Kuva: Mitro Härkönen

Elämässä kiinni

Muistan, kun Angels in America -tv-sarja rantautui Suomeen 2000-luvun alussa. Sarjaa mainostettiin laajasti ja katsoinkin sitä muutaman jakson, mutta sen ajan minulle sarja oli liian ”aikuinen” ja jätin sen kesken.

Muistan törmänneeni mainintoihin tv-sarjasta ja näytelmän versioinneista maailmalla aika ajoin, mutta teiniminun kokemus ei innostanut lähempään tarkasteluun. Kunnes sitten Kansallisteatterin version promokuvat läjähtivät somessa eteeni, ja totesin tahtovani nähdä esityksen jo puhtaasti sen näyttelijäensemblen vuoksi.

Kannatti, sillä Angels in America on kaikessa massiivisuudessaan upea.

1980-luvun New Yorkiin sijoittuvan näytelmän henkilöt kipuilevat kukin tahoillaan. Aids on vielä uusi sairaus, josta ei tiedetä juuri mitään ja parannuskeinot ovat kortilla. Epätietoisuus synnyttää pelkoa ja eripuraa, eikä tilanne ainakaan paranna seksuaalivähemmistöjen haurasta asemaa. Näytelmässä eri taustoista tulevien henkilöiden kohtalot kietoutuvat sotkuisesti yhteen, ja maallisten pulmien lisäksi maan kamaralle saapuu myös enkeli, joka on valinnut ihmisten joukosta itselleen uuden profeetan.

Kushnerin alkuperäinen versio on massiivinen yli kuusituntinen esitys, mutta Kansallisteatterissa on saatu erityislupa lyhentää teos nyt nähtävään noin neljään tuntiin. Tätä myöten tyhjäkäyntiä ei todellakaan ole, mutta tahti ei silti tunnu hätäiseltä, ja ainakin minulle ummikolle tarina avautui selkeänä ja upeana. Ohjaaja Linda Wallgren on tehnyt upeaa työtä niin sovituksen kuin ohjauksen kanssa, ja Juho Gröndahlin suomennos kuulostaa hyvältä. Erityismaininta siipassa suurta hilpeyttä herättäneelle Susikoira Roi -vitsiväännökselle.

Työryhmä on käsittämättömän hyvä. Aleksi Holkon ja Markku Haussilan olen nähnyt näyttelevän yhdessä ennenkin ja myönnän, että heidän vuoksi esityksestä alunperin kiinnostuin. Kannatti. Inke Koskisen maanisen intensiivinen enkeli on hengästyttävä. Kristiina Halttu liikkuu näennäisen keveästi roolista toiseen ja tasapainoilee koomisten hahmojen kanssa tarkasti. Timo Tuominen on ihastuttavan rasittava Roy Cohnina. Otto Rokan ja Aksa Korttilan esittämän pariskunnan solmujen ratkonta on kiehtovaa katsottavaa. Leo Ikhilorin hahmoa nähdään verrattain vähän, mutta hänestä piirtyy ihailtavan moniulotteinen kuva. Kehumista voisi jatkaa vielä pitkään, mutta saanette ideasta kiinni.

Hyvää näyttelijäntyötä tukee Tarja Simonen onnistunut lavastus ja Ville Virtasen tyylikäs valosuunnittelu ja käsittämätön upea livemusiikki, josta vastaavat Stina Koskinen ja Joonas Outakoski. Meni nyt namedroppailuksi, mutta minkäs teet kun tahdon kaikkia hehkuttaa.

Että jos tällaista tuntien pituista puheteatteria tehdään, niin ihanaa, että se tehdään just näin. Kushnerin teksti on Wallgrenin ja työryhmän käsissä yhtaikaisesti kiinni tapahtuma-ajassaan ja tässä päivässä, ja sen sanoma radikaalista toivosta osuu viime aikojen runnomaan sydämeeni syvästi.

Tällä oli huimaa aloittaa oma teatterivuosi 2025.

***

Syksyn 2025 esitykset tulevat myyntiin nyt tammikuussa, suosittelen.

Todettakoon esityksen ulkopuolelta vielä, että oli riemastuttavaa löytää väliaikatarjoilun valikoimasta hodareita. Yli neljätuntisen esityksen kanssa tankkaus oli perusteltua, serviisi kävi sutjakasti ilman ennakkotilausta ja vegaanivaihtoehtokin löytyi.

Lavalta: Kellari (Kauri Honkakoski Company)

Teos nähty kutsuvieraslipulla.

Kuva: Laura Vuoma

Perunoita mielen kellarissa

Kauri Honkakoski Companyn uusin sooloteos Kellari johdattaa katsojan alitajunnan syövereihin. Siellä radio pulputtaa sensuroimattomia ajatuksia, uni tulee jos tulee, ja se jokin oli ihan varmasti ihan just äsken taskussa. Yhdessä ja yksin uppoamme jonnekin mielen pohjalle, ja yhdessä ja yksin nousemme sieltä onneksi myös ylös.

Käsiohjelma kertoo Honkakosken valinneen teoksen keskiöön yhteisöstä irrallaan olevan yksilön. Ajattelin ensin, että tämäpä rajaa tulkintaa, sillä voihan sitä toimia osana yhteisöä ja silti upota ajatustensa kellariin. Ja sitten totesin, että eipä sitä kovin yhteisöllinen tai vuorovaikutuksessa ole, jos jää yksin ajatustensa kaikukammioon. Tässä ajatuksessa on itselleni pureskeltavaa.

Honkakoski on upea esiintyjä. Hänen olemisessaan on sellaista vetävyyttä, että tunnin kestävä esitys pitää tiivisti otteessaan. Avecina ollut ystäväni kehui samaa. Myös Honkakosken liikekieli viehättää silmääni: jotenkin sitä tuppaa odottamaan jotain Suurta ja sitten muistaa, että pieni ja harkittu voi olla paljon tehokkaampaa. Esimerkiksi toisteinen taskujen tutkiminen osui ja upposi, ja nautin suuresti myös vajoamisen tunteesta. Liikkeen ulottuvuudet tuntuivat todelliselta, vaikka ympäristö pysyikin paikallaan.

Kuva: Laura Vuoma

Ihastuin kulahtaneeseen, muttei hienostuneisuuttaan unohtaneeseen estetiikkaan ja pölyisyyttä huokuvaan maskiin, pysähtyneisyyteen ja tarpeeseen piiloutua. Sisu Nojosen valosuunnittelu ja lavastus on yksinkertaisuudessaan kaunis ja korostaa yksinäisen kellarin tunnelmaa. Erityisesti pidin ikkunasta, pölyisestä kurkistusaukosta. Viehätyin myös monikäyttöisestä ja esitykseen keveyttä tuovasta lavuaarista. Nerokasta.

Kellari tuntuu sitä ajankohtaisemmalta mitä enemmän sitä mietin. Haluaisin sulkea ovet ja ikkunat ja korvat, kun ulkopuolelta kuuluu vain myrskyjä sotaa kurjuutta kauheutta. Mutta ei se ole elämistä.

Olen varma, että minunkin alitajunnassani istuu joku hämärässä nurkassa ja popsii raakaa perunaa. Toivottavasti hän muistaa välillä avata ikkunan ja kuunnella lokkeja.

***

Kellari on nähtävissä Omapohjassa 29.11. asti, suosittelen. Ja lämmin suositys myös Kauri Honkakoski Companyn Hinterlandille, joka palaa Stoaan tammikuussa 2025.