Phryne Fisher vs. Corinna Chapman (Kerry Greenwood)

Kerry Greenwood tunnettaneen Suomessa paremmin Phryne Fisher -kirjoista tehdyn tv-sarjan kuin itse kirjojen perusteella. Sarjassa kunnioitettu neiti Fisher ratkoo rikoksia 1920-luvun Australiassa helmikoristeinen pistooli käsilaukussaan ja aiheuttaa ajoittain harmaita hiuksia paikallisille poliisivoimille. Sarjassa on ilmestynyt kirjoja jo huikeat 20 kappaletta ja niistä ensimmäinen on Cocaine Blues (1989).

Tuottelias kirjailija ei ole kuitenkaan tyytynyt laatimaan vain historiallisia rikosromaaneja, vaan nykyaikaisemmasta meiningistä vastaa Corinna Chapman. Corinna on ammatiltaan leipuri, mutta päätyy sarjansa ensimmäisessä teoksessa Earthly Delights (2004) keskelle heroiinimurhia ja talonsa asukkaita kohtaan kohdistettua iskujen sarjaa. Molemmissa sarjoissa Melbournessa residenssiään pitävä sankaritar siis päätyy rikosten ratkonnan tielle ikään kuin vahingossa, mutta tyyliltään Phryne ja Corinna ovat hyvin erilaisia.

Phryne Fisheriä kohtaan tuntemani viehätys perustuu paljon hahmon ihastuttavaan tapaan rikkoa aikansa käyttäytymisnormeja ja inhimillisyyteen. Phryne on miesten seurasta nauttiva ja itsepäinen ja älykäs nainen, joka onnistuu haalimaan ympärilleen joukon mainioita apukäsiä. Ympärillä pyörivät hahmot ovat suuri osa tarinoiden onnistumista ja heihin kiintyy kovasti, vaikka osan hahmon tarinat ja luonteenpiirteet ovatkin kirjassa hieman erilaisia kuin tv-sarjassa. Omaa suosikkiani Jack Robinsonia on myös näkynyt tähän mennessä lukemissani teoksissa (sarjan osat 1, 3 ja 4) harmillisen vähän.

Corinna puolestaan pyörittelee sormissaan lähinnä taikinaa, ei ihmisiä, vaikka ei hänenkään sosiaalisissa taidoissaan mitään vikaa ole. Earthly Delightsissa tapahtumien tarkan kuvauksen sijaan tunnuttiin viettävän paljon aikaa keittiössä leipää ja muffinsseja leipoen ja se kyllä sopi minulle oikein hyvin. Phryne-kirjoissa tämän leipomisen tilan saavat usein asukuvaukset ja, täytyy myöntää, minä luen mieluummin leivonnaisista kuin taidolla tehdyistä vaatteista, vaikkei niidenkään kuvauksessa vikaa ole. Corinan maailmaan oli myös ehkä hieman helpompi sujahtaa, sillä hahmo elää hyvin jalat maassa ja on olemisessaan melkoisen tavallinen. Sivuhahmoista ei tosin voi sanoa samaa, sillä teokseen on kasailtu melkoisen sekalainen seurakunta mitä erilaisempia (ja jossain määrin steoreotyyppisiä hahmoja, jotka varmaan toimisivat hyvin sitcom-tyyppisessä tv-sarjassa (hieman hupsu taikakauppaa pitävä wicca, "luolaansa" hautautuneet nörttipojat, vanha antiikin aikaa tunteva professori jne.).

Jos vertaa pelkästään näitä sarjojen aloitusosia olisin todennäköisesti jatkanut ennemmin Corinnan kuin Phrynen edesottamuksien seurausta. Cocaine Blues on jokseenkin laiska aloitus sarjalle ja jos en olisi lukenut jo myöhempiä osia ja nähnyt tv-sarjaa saattaisi homma jäädä sikseen, vaikka kirja viihdyttävä olikin. Earthly Delightsissa oli enemmän vauhtia ja huumoria (sekä niitä muffinsseja), joten sen lukeminen oli melkoisen hauskaa ja sujui sutjakasti myös kännykän ruudulta. Pidin paljon myös teoksessa olleista Buffy-viittauksista.

Kannen perusteella valitsisin kuitenkin ehdottomasti Phrynen. Näissä teosten vanhemmissa painoksissa on upeat Beth Norlingin tekemät kannet ja niitä katselee ilokseen. Earthly Delightsin kansi puolestaan näyttää enemmän huonolta chick lit -kirjalta, jossa on paljon s/m-meininkiä (vaikka oli tässäkin sitä vähän, mutta pääosassa olivat enemmän ne muffinsit). Onneksi sisältö oli parempi.

Tästä tekstistä piti tulla viiltävän analyyttinen vertailu kahden sankarittaren välillä, mutta eipä tullutkaan. Tykkään molemmista. Eivät nämä mitään maailmaa mullistavia ole, mutta oikein leppoisaa lukemista kuitenkin ja ennen kaikkea järkevän mittaisia. Arvostan. Sitten kun saataisiin vielä suomennoksia kehiin, mutta onneksi englanninkielisiä versioita löytyy kiitettävästi ainakin HelMetin valikoimista.

Kerry Greenwood: Cocaine Blues (Phryne Fisher #1)

Poisoned Pen Press, 2007. (alkup. 1989) 175 s.
Kansi: Beth Norling

Kerry Greenwood: Earthly Delights (Corinna Chapman #1)
Poisoned Pen Press, 2007. (alkup. 2004) 239 s.
Kansi: ?

Lavalta: Usko pois! (Tanja Roiha / Metropolia)

Kuva: Tanja Roiha

Lokakuussa tuli pitkästä aikaa käytyä Metropoliassa katsomassa esitystä. Hämeentien toimipisteen Tanssistudiossa esitettiin kuun loppupuolella Tanja Roihan esitystä Usko pois! Työryhmän kanssa yhdessä rakennettu esitys käsitteli uskoa ja uskomisen merkitystä ja tarvetta nykypäivän yhteiskunnassa.

Esityksen näkemisestä on aikaa jo monta viikkoa ja muistikuvat alkavat hälvetä. Herätetyt ajatukset ovat kuitenkin vielä tallella. Uskonnosta ja uskomisesta on puhuttu viime aikoina mediassa ja varmaan kahvipöydissäkin paljon. Aihe herättää paljon tunteita. Samalla sitä huomaa itse pohtivansa omia näkemyksiään. Tapoja uskoa tai olla henkinen on useita, eikä kukaan voine yksiselitteisesti sanoa mikä niistä on enemmän tai vähemmän oikein.

Roihan työryhmä (Ilona Karppanen, Jarkko Mikkola, Janne Mirala, Sonia Taiarol) käsittelee esitystä monelta eri kantilta lyhyiden kohtausten kautta. Lavalla vapautetaan sisäinen eläin, lauletaan virsiä, käydään hyvinvointimessuilla, syödään suklaata, joogataan. Ote on humoristinen, muttei pilkallinen. Asioista pitää voida puhua ja miksei sitten naurun kautta. Mikä on nykyään (kristityn) kirkon asema? Pelkistyykö uskon sanoma kiistelyyn siitä kuka tuo kahvipullaa vai olisiko jossain jotain tärkeämpää? Saako suklaameditaatiolle nauraa?

Käsiohjelmassa olevassa ohjaajan sanassa tiivistetään kuitenkin mielestäni hyvin: --- Että loppujen lopuksi olennaista on, toimimmeko parhaamme mukaan ja rakkaudellisesti. Seisommeko arvojemme takana, kannammeko yhteistä vastuuta, teemmekö jotain toisten hyväksi? Olemmeko iloisia elämästä, koemmeko myötätuntoa, osaammeko nauraa vakavillekin asioille? Niinpä niin. Että ehkä sillä ei ole väliä löytääkö itselleen sisäistä rauhaa kirkon penkistä, joogasalista vai suklaameditaatiosta kunhan osaisimme olla täällä yhdessä ja kuunnella toista.

Ennen esitystä syömäni pulla, liekö ollut työryhmän jonkun jäsenen leipoma, oli muuten ehdottomasti tämän syksyn esityspullista paras. Kiitos pullasta, kiitos ajatuksista.

Esitys oli ohjaaja Tanja Roihan teatteri-ilmaisun ohjaajan AMK-tutkintoon kuuluva työharjoittelu Metropolia Ammattikorkeakoulun esittävän taiteen tutkinto-ohjelmassa.

Suosittelen teatterinnälkäisten tutustuvan Metropolian tapahtumatarjontaan. Esityksiä pääsee katsomaan hyvin matalin lippuhinnoin ja laatu on oman kokemukseni mukaan ollut oikein hyvä.

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään

Tässä kuvassa teos on matkannut kanssani Liminkaan vaikka sitä ei tyynyistä ehkä arvaisikaan.

Joutunen viimein toteamaan, että en voi enää käyttää lausahdusta en niin välitä sotaa käsittelevistä teoksista. JP Koskisen Kuinka sydän pysäytetään (WSOY, 2015) on toki romaani muustakin kuin sodasta, mutta jälleen kerran huomasin olevani keskellä talvisotaa ja pitäväni lukemastani. Luin kirjan ensimmäisen kerran kesällä Norjan matkan aikana ja luin sen uudestaan nyt syksyllä, kun tajusin että en ole vielä blogannut siitä. Teos kesti kaksi melko peräkkäistä lukukertaa erittäin hyvin.

Juho aikoo estää Suomen sotaanjoutumisen vaikka yksin, vaikka Stalinin joukot kolkuttavat jo rintamalla. Isä, eversti Stendahl, on jäänyt tsaarin kukistumisen jälkeen Venäjän puolelle sotilaaksi ja Juho on kasvaessaan muistanut isänsä opetukset sotataidosta ja pyrkii nyt käyttämään niitä parhaansa mukaan käyttämään. Huolehdittavaa on kuitenkin paljon, sillä valtioiden asioihin on yhdellä miehellä vain pieni vaikutus ja kotona odottaa perhe, jonka elättämisessä Juholla on suuri vastuu. Sotatoimien rinnalla kulkee rakkaus Lauraan, entiseen lapsuudentoveriin, jonka odotukset Juho haluaisi täyttää. Tarinan imua lisäävät sen yhteys historian todellisiin tapahtumiin ja viittaukset sotakirjeenvaihtoon ja uutisiin.

Aloittaessani tätä romaania sodasta ja rakkaudesta en oikein tiennyt mitä ajatella, nopeasti teos kuitenkin vei muassaan. Aikatasojen välillä hyppely luonnistuu sujuvasti ja Juhon hahmosta kiinnostuu. Koko tarina avautuu pikkuhiljaa ja huipentuu lopulta komeasti. Henkilöistä välittää, etenkin juuri Juhosta mutta myös hänen läheisistään.

Parhaimmillaan teos on silloin, kun sitä ehtii lukea pitkinä pätkinä ja rauhassa. Silloin aikatasot asettuvat kauniisti linjaan ja syyt ja seuraukset omille paikoilleen. Lyhyempiä pätkiä lukiessa jouduin palaamaan takaisin: mitä on juuri tapahtunut, mihin tässä viitataan. Koskisen teksti on miellyttävää, jopa jollain tavalla lumoavaa. Otteessaanpitävää.

Kahden lukukerran jälkeen en osaa silti aivan tarkkaan sanoa miksi pidän teoksesta, kirjoittaminen takkuaa. Tavattoman hieno tämä joka tapauksessa on, suosittelen kahden lukukerran tuomalla varmuudella. Kesällä olen todennut tästä: Hieno tunnelma, pitkät kaiut.

Kiitokset kustantamolle arvostelukappaleesta.

Kirsin kirjanurkassa vangitsevaksi kuvatun teoksen taustoja kuvataan tarkemmin, Omppu kuvaa lukukokemustaan äärimmäisen vahvaksi.

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään
WSOY, 2015.
Kansi: Martti Ruokonen

Marissa Meyer: Cinder (The Lunar Chronicles #1)

Etsiskelin itselleni lukemista HelMetin lukuhaasteen kohtaan, jossa tulisi lukea kirja joka on mukaelma jostakin sadusta tai sen sellaisesta. Lukeminen on pääasia -blogin Minna täsmäsuositti minulle Marissa Meyerin The Lunar Chronicles -sarjan aloittavaa Cinderiä (2012) ja minä tartuin syöttiin.

Maailma on jälleen kerran kokenut jos jonkinlaisia mullistuksia ja järjestynyt muutamaksi supervaltioksi. New Beijingin kuningaskunnassa prinssille etsitään morsianta ja poliittisesti varteenotettavin ehdokas olisi kuun, siis Lunan, kuningatar Levana. Prinssi ei kuitenkaan ole hommasta ihan kauhean innostunut, enemmän juttu tuntuisi luistavan mekaanikko Cinderin kanssa. Joka muuten on kyborgi, jolla on ilkeä äitipuoli ja kaksi sisarpuolta. Kuulostaako tutulta?

Eipä sillä, Meyer poimii Tuhkimosta itselleen sopivia rakennuspalikoita ja värittää loput itselleen sopivaksi. Cinder on oikein mainio ja pystyvä hahmo ja prinssikään ei ole mikään vässykkä, vaikka onkin välillä vähän pihalla. New Beijingin alue on kiinnostava paikka seikkailla kaikessa ankeudessaan ja tykkäilin kovasti Cinderin puuhasteluista mekaanisten vempeleiden parissa. Prinssin pariutumisen lisäksi päänvaivaa aiheuttavat teoksessa myös kaupunkia vaivaava vakava sairaus ja Lunan kuningattaren suunnitelmat maapallon asukkien pään menoksi.

Vähän vierastin ajatusta, että aloittaisin taas kerran uuden kirjasarjan lukemisen. Joutunen nyt kumoamaan tämän ja klikkailemaan itseni kiltisti kirjaston sivuille varaamaan loppujakin osia, sarjan neljäs ja viimeinen kirja ilmestyy nyt tänä syksynä. Oli tämä nimittäin sen verran viihdyttävää luettavaa ja tarjoaa ehkä jonkinlaista lohtua sille, että monta vuotta seuraamani Fables-sarjakuva loppui ja jätti jälkeensä satuhahmotyhjiön.

Lämpimästi siis suosittelen tätä Cinderiä. Leppoisaa luettavaa, menoa ja meininkiä, kiinnostava maailma ja ainakin näin ykkösosan perusteella pystyvä naispäähenkilö (ja kyborgi! Siistiä!). Että klikklik vaan ja Scarletia varaamaan.

Marissa Meyer: Cinder (The Lunar Chronicles #1)
Puffin, 2012. 387 s.
Kansi: ?

Lavalta: PLAY RAPE (Anna Paavilainen / Baltic Circle)

Anna Paavilainen. Kuva: Tani Simberg

Olin pari viikkoa sitten Espoossa katsomassa Breaking the Wavesia. Esityksessä oli paljon sellaista mistä pidin, mutta siinä olleet lukuisat raiskauskohtaukset tuntuivat pahalta sekä katsomossa olijana että näyttelijöiden puolesta. Mietin pitkään olivatko kohtaukset tarpeellisia ja toisaalta myös sitä miten niistä on työryhmässä keskusteltu ja niitä valmisteltu. Toivottavasti oli puhuttu edes jotenkin. Tähän omaan aivotyöhöni tuntui vastaavan kuin kaikuna Baltic Circlessä esitettävä Anna Paavilaisen sooloteos PLAY RAPE, "vihaisen nuoren naisen tilitys teatteriraiskauksien problematiikasta 2000-luvun Suomessa".

Monologissaan Paavilainen roolittaa itsensä vanhemman näyttelijättären nahkoihin ja alkaa hahmon kautta puida teatteriraiskauksia, niiden tekemistä ja seurauksia. Hahmon takaa paistaa kuitenkin kirkkaana omakohtaisuus ja se, että tämä Verna Piponiuksen puhe on Paavilaisen omaa prosessia. Tilanteet puskevat läpi, viimeistään siinä vaiheessa kun tajuaa että yhden puheen kohteena olevista esityksistä on nähnyt. Nuoren naisen näyttelijänuran alku on niin rankka, että lopulta burnoutien kierre johtaa taukoon koko näyttelemisestä. Paavilainen vetää koko esityksen tavattoman hienolla preesensillä lähtien kaikkien katsojien kättelystä heidän saapuessaan esitykseen ja olemalla lavalla tavattoman auki.

Esitys pui teatterimaailman lainalaisuuksia ja rakenteita. Kuka päättää mitä ja miten tehdään ja miten tietyt asiat esitetään ja sitä hankaluutta mikä on sanoa, että minä en halua, voi tai pysty esittämään tätä näin. Ja toki myös sitä, että tämä teatteriraiskauksien problematiikka on nimenomaan naisten ongelma. Miesnäyttelijä joutuu harvoin työssään raiskatuksi, naisnäyttelijä saattaa illasta toiseen maata lavalla selällään ja tuijottaa teatterin katon freskoa. Välillä on turvauduttava defenssinauruun ja komiikkaan, vaikka eihän tämä hauskaa ole.

Minulle tämä kysymys on tärkeä myös teatterikatsojan näkökulmasta. Onko tosiaan tarpeellista altistaa näyttelijä (kuvitteelliselle) väkivallalle illasta toiseen ja toisaalta näyttää tätä katsojille? Itse en katso raiskauskohtauksia ajatellen, että onpa tässä nyt väkevää näyttelemistä. Ne aiheuttavat fyysistä ahdistusta. Lavalta käsin voi vaikuttaa muutenkin, silmille hyökkäävää väkivaltaa konkreettisesti tai viitteellisesti en kaipaa. Siksikin tämä Paavilaisen puheenvuoro oli minulle tärkeä, se antoi ehkä jotain avaimia käsitellä esimerkiksi tuota Breaking the Wavesia. Toivottavasti tämä on myös alku sille, että voi ja pitää keskustella ja avata ja rikkoa rakenteita.

Hyvää keskustelua oli myös esityksen jälkeen Klockrikenin tiloissa järjestetyssä paneelissa, jossa keskustelijoina olivat Paavilaisen lisäksi Mika Myllyaho, Elina Knihtilä, Pyry Nikkilä ja Hanna Helavuori. Muutosta on ehkä tapahtumassa, hitaasti ja ainakin nuoremmassa polvessa, mutta avauksia tarvitaan. Paljon puhuttiin siitä, kuinka vaikeaa näyttelijän voi olla vetää rajoja siihen mitä voi tai kykenee tehdä ja että kenen on viime kädessä vastuu siitä että mitä näyttämöllä (tai tv-ruudulla tai elokuvissa) näytetään. Keskustelematta tosin jäi se, että miten asiaan puututaan tai miten sitä hoidetaan sen jälkeen kun ikävyyksiä on jo tapahtunut. Millainen on paranemisprosessi ja millaista tukea siihen saa, sekin olisi tärkeää.

Pohdituttava ja silmiäavaava ja jollain tavalla myös puhdistava ilta. Kiitos Anna Paavilainen. Kiitos keskustelunavauksesta ja, no, ajatuksista.