Lavalta: Ice (Klockriketeatern/Von Krahli Teater)

Riina Maidre, Matti Raita ja jää. Kuva: Herkko Labi

Epämiellyttävien ihmisten lukupiiri

En tiennyt Klockriketeaternin ja Von Krahli Teaterin yhteisproduktiosta ICE, etukäteen muuta, kuin että se on monikansallinen ja -kielinen projekti ja perustuu Vladimir Sorokinin romaaniin Ice. Tätä myöten esityskokemus oli varsin hämmentävä, epämiellyttäväkin, sillä en ollut aivan varma ollaanko tässä nyt tosissaan ja mitä ihmettä oikein tapahtuu. Jälkikäteen selvisi toki kyseessä olevan satiiri, mutta erikoista oli silti.

Esityksen keskiössä on lukupiiri, joka suhtautuu harvinaisen ihtohimoisesti Sorokinin romaaniin ja siinä esiteltyyn kulttiin. Ajatus siitä, että vain pieni osa maapallolla elävistä ihmisistä on harvinaisia valittuja ja loput ovat uhrattavissa parempien tieltä resonoi tässä ajassa. Kyseenalaistajia ei sallita. Kuusihenkinen, suomalaisista ja virolaisista näyttelijöistä koostuva ensemble eläytyy kirjan hahmoihin ja uppoutuu romaanin hengessä syleilemään ajatusta omasta erinomaisuudestaan.

Kielellisesti esitys on kylläkin kiinnostava. Näyttämöllä kuullaan suomea, ruotsia, viroa ja englantia sekaisin, tekstitystä ei ole. En tiedä millaisen kuvan esityksestä saa, jos osaa kielistä vain esimerkiksi yhtä. Itse selvisin kaikista muista paitsi virosta, vaikka sitäkin osaa tai ainakin kuvittelee osaavansa tulkita edes vähän.

Katsoessa olo on vaivaantunut, en oikein tiedä mitä pitäisi ajatella. Esityksen ihmiset ovat niin syvällä kuplassaan, että pahaa tekee. Lisäksi minua ahdistaa näyttämöllä olevan veden kanssa läträäminen, kaikki tuntuu niin tavattoman epähygieeniseltä ja infektioherkältä. Yleisön osallistaminenkin hämmentää, olin helpottunut kun hurmostilaiset kulttilaiset eivät tulleet mikrofonin kanssa kysymään minulta mitään. Sinänsä voi siis kiitellä näyttelijäntyötä, sillä omaan ideologiaansa uponneisiin tyyppeihin ei todellakaan halunnut sekaantua. Kirjan aion kuitenkin jossain vaiheessa lukea, olisi kiinnostava tietää minkälaisesta alkutekstistä Iida Hämeen-Anttilan dramaturgia ja Essi Rossin ohjaus ovat peräisin.

Poistuessa esityksestä minua puistatti, kokemus ei ollut miellyttävä. Kotimatkalla kelat alkavat vähitellen avautua, etenkin kun teatteriseuralaiseni alkaa kertoa mistä Ice-romaani todella kertoo ja millainen se on. Ennen nukkumaanmenoa pää käy jo ylikierroksilla tulkinnoista ja alan ehkä ymmärtää esitystä tai ainakin olen löytänyt siihen näkökulman. Minulle ICE oli esitys epämiellyttävistä ihmisistä ja yhteen ideologiaan fakkiutumisen vaaroista. En voi sanoa pitäneeni, mutta kiinnostavat kelat tästä ainakin sai.

Esityksiä on Viiruksen tiloissa vielä huhtikuun alussa ja Kansallisteatterissa toukokuussa, lisätietoja täältä.

Lavalta: 3 Musketeers - East of Vienna (Klockriketeatern / Mad House)

Kuva: Laura Karen

Euroopan kriisiä ei ratkota pistomiekoin

Alexandre Dumas'n muskettisoturit heräävät eloon Klockriketeaternin ja latvialaisen Gertrudes ielas teatriksen yhteisproduktiossa 3 Musketeers - East of Vienna. Athos, Porthos ja Aramis löytävät toisensa nykypäivän Wienistä ja päättävät lähteä etsimään taistelua, sillä sehän on muskettisoturien tehtävä. Kolmikko matkasi lokakuussa 2015 halki itäisen Euroopan etsien sankareille sopivaa tekemistä taltioiden samalla edesottamuksiaan videokameralla.

Lähtökohtaisesti sulkahattuiset ja pussihousuiset muskettisoturit naurattavat. Matka läpi Euroopan on täynnä uhoa, kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta. Kuninkaita ei kuitenkaan enää juuri löydy käskyjä antamaan, konfliktit eivät ole pistomiekoin ratkaistavissa ja korruptio rehottaa. Musketöörien matka kulkee Wienistä Tsekin, Unkarin, Romanian, Moldovan, Ukrainan ja Transnistrian alueiden halki.

Matkalla kohdataan pakolaisia, poliitikkoja, kymmeniä rajavartijoita ja avuliaita paikallisia. Osa näkymistä, kuten hylätty pakolaisleiri rajalla, vetävät kovin hiljaiseksi. Chisinaussa pidätetään korruptoitunut entinen pääministeri Vlad Filat juuri kun musketöörit ovat paikalla, Kiovassa sytytetään kynttilöitä Maidanin aukiolla kuolleiden muistoksi. Sulkahattusankareiden aika tuntuu olevan ohi.

Aramis (Carl Alm), Porthos (Matti Raita) ja Athos (Noora Dadu). Kuva. Laura Karen

Noora Dadu, Matti Raita ja Carl Alm puhaltavat erinomaisesti yhteen hiileen tässä kolmikielisessä, pääasiassa kuitenkin englanniksi, rullaavassa esityksessä. Ranskalaisella aksentilla solkkaavat sankarit yrittävät löytää tekemistä ja omaa paikkaansa nykypäivän kuohuvassa Euroopassa siinä kuitenkaan onnistumatta. Onneksi on kuitenkin olut, karaoke ja ennen kaikkea oikeanlaiset passit, niillä rajanylitys onnistuu vaikka kuvauslupia ei aina herukaan. Valters Silisin ohjauksen tuloksena livetoiminta vaihtuu videon katseluksi ja takaisin hyvin rytmitetysti.

Matka halki Euroopan on absurdi tai ainakin niin sen omassa päänsisäisessä narratiivissani selitän. On hankala hahmottaa sitä kaikkea ihmeellistä ja kamalaa, korruptiota ja ihmisten hätää, vaikka sitä tuutataan päivittäin uutisista. Vastapainona tälle on kauniita maisemia Sibiun kaupungin lähettyvillä ja roskakorista löytyvä ukulele. 3 Musketeers tuo oman kortensa poliittiseen keskusteluun ja esittää tärkeän kysymyksen: kuinka paljon sinun tulisi tietää voidaksesi sanoa olevasi jonkun tietyn ryhmittymän puolesta?

Esityksiä on Mad Housessa vielä koko huhtikuun ajan.

Lavalta: PLAY RAPE (Anna Paavilainen / Baltic Circle)

Anna Paavilainen. Kuva: Tani Simberg

Olin pari viikkoa sitten Espoossa katsomassa Breaking the Wavesia. Esityksessä oli paljon sellaista mistä pidin, mutta siinä olleet lukuisat raiskauskohtaukset tuntuivat pahalta sekä katsomossa olijana että näyttelijöiden puolesta. Mietin pitkään olivatko kohtaukset tarpeellisia ja toisaalta myös sitä miten niistä on työryhmässä keskusteltu ja niitä valmisteltu. Toivottavasti oli puhuttu edes jotenkin. Tähän omaan aivotyöhöni tuntui vastaavan kuin kaikuna Baltic Circlessä esitettävä Anna Paavilaisen sooloteos PLAY RAPE, "vihaisen nuoren naisen tilitys teatteriraiskauksien problematiikasta 2000-luvun Suomessa".

Monologissaan Paavilainen roolittaa itsensä vanhemman näyttelijättären nahkoihin ja alkaa hahmon kautta puida teatteriraiskauksia, niiden tekemistä ja seurauksia. Hahmon takaa paistaa kuitenkin kirkkaana omakohtaisuus ja se, että tämä Verna Piponiuksen puhe on Paavilaisen omaa prosessia. Tilanteet puskevat läpi, viimeistään siinä vaiheessa kun tajuaa että yhden puheen kohteena olevista esityksistä on nähnyt. Nuoren naisen näyttelijänuran alku on niin rankka, että lopulta burnoutien kierre johtaa taukoon koko näyttelemisestä. Paavilainen vetää koko esityksen tavattoman hienolla preesensillä lähtien kaikkien katsojien kättelystä heidän saapuessaan esitykseen ja olemalla lavalla tavattoman auki.

Esitys pui teatterimaailman lainalaisuuksia ja rakenteita. Kuka päättää mitä ja miten tehdään ja miten tietyt asiat esitetään ja sitä hankaluutta mikä on sanoa, että minä en halua, voi tai pysty esittämään tätä näin. Ja toki myös sitä, että tämä teatteriraiskauksien problematiikka on nimenomaan naisten ongelma. Miesnäyttelijä joutuu harvoin työssään raiskatuksi, naisnäyttelijä saattaa illasta toiseen maata lavalla selällään ja tuijottaa teatterin katon freskoa. Välillä on turvauduttava defenssinauruun ja komiikkaan, vaikka eihän tämä hauskaa ole.

Minulle tämä kysymys on tärkeä myös teatterikatsojan näkökulmasta. Onko tosiaan tarpeellista altistaa näyttelijä (kuvitteelliselle) väkivallalle illasta toiseen ja toisaalta näyttää tätä katsojille? Itse en katso raiskauskohtauksia ajatellen, että onpa tässä nyt väkevää näyttelemistä. Ne aiheuttavat fyysistä ahdistusta. Lavalta käsin voi vaikuttaa muutenkin, silmille hyökkäävää väkivaltaa konkreettisesti tai viitteellisesti en kaipaa. Siksikin tämä Paavilaisen puheenvuoro oli minulle tärkeä, se antoi ehkä jotain avaimia käsitellä esimerkiksi tuota Breaking the Wavesia. Toivottavasti tämä on myös alku sille, että voi ja pitää keskustella ja avata ja rikkoa rakenteita.

Hyvää keskustelua oli myös esityksen jälkeen Klockrikenin tiloissa järjestetyssä paneelissa, jossa keskustelijoina olivat Paavilaisen lisäksi Mika Myllyaho, Elina Knihtilä, Pyry Nikkilä ja Hanna Helavuori. Muutosta on ehkä tapahtumassa, hitaasti ja ainakin nuoremmassa polvessa, mutta avauksia tarvitaan. Paljon puhuttiin siitä, kuinka vaikeaa näyttelijän voi olla vetää rajoja siihen mitä voi tai kykenee tehdä ja että kenen on viime kädessä vastuu siitä että mitä näyttämöllä (tai tv-ruudulla tai elokuvissa) näytetään. Keskustelematta tosin jäi se, että miten asiaan puututaan tai miten sitä hoidetaan sen jälkeen kun ikävyyksiä on jo tapahtunut. Millainen on paranemisprosessi ja millaista tukea siihen saa, sekin olisi tärkeää.

Pohdituttava ja silmiäavaava ja jollain tavalla myös puhdistava ilta. Kiitos Anna Paavilainen. Kiitos keskustelunavauksesta ja, no, ajatuksista.