Lavalta: Pieni Samuraityttö (Suomen Actionteatteri ja Nukketeatteri Sampo)

 Esitys nähty kutsuvieraslipulla.

Kuva: Samuli Kuusisto

Sisäistä sankaruutta etsimässä

Pieni Samuraityttö on Suomen Actionteatterin debyyttiteos, joka kuljettaa katsojan videopelien maailmaan. Vaikeiden tunteiden ja kasvamisen kanssa kipuileva Sira imaistaan mukaan Samuraisotureiden salaisuudet -peliin ja joutuu valitsemaan, millainen sankari hän tahtoo olla. Mystisesti pelimaailman tapahtumilla saattaa olla myös yhteyksiä tosimaailman pulmiin. Perheessämme pelaavat niin lapsi kuin aikuiset, joten teemaltaan esitys sopi meille kuin nenä päähän. Todettakoon, että lapsi oli kyllä hieman harmissaan, kun esityksen peliä ei ollut oikeasti olemassa.

Pieni Samuraityttö on päivitetty versio samannimisestä, vuonna 2019 esitetystä tanssiteoksesta ja osa työryhmästäkin on samaa. Tanssillisuus näkyykin esityksessä edelleen näyttävissä taistelukoreografioissa. Niihin on yhdistelty hienosti nukke- ja varjoteatteria ja harkittuja videoefektejä, erityiskiitokset annan oivallisille pelivalikoille. Lavastus on minimaalista ja nautin siitä, miten esityksessä luotettiin katsojan mielikuvitukseen.

Hanna Kalo oli löytänyt esiteini-ikäiseen Siraan juuri sopivasti särmää ja Arvo Jean-Michael Ärlig nähtiin sekä seesteisenä senseinä että teinin kanssa kipuilevana isänä. Ärlig on myös koreografioinut esityksen taisteluosuudet. Elina Vehkaoja ja Jess Jones-Gauslå tekevät oivalliset roolityöt muina onna-bugeisha -kokelaina ja Siran tunteiden peilinä. Ensemble pelaa hyvin yhteen ja näyttelee lastenesitykseen sopivalla intensiteetillä. Lapsen suosikkihahmo oli luonnollisesti Sira, ja nukkehahmoista hänelle jäi mieleen erityisesti kujeileva kappa.

Esityksen ikäsuositus oli 7+, ja se vaikutti mielestäni oikein sopivalta. 8-vuotiasta seuralaista jännitti nähdäkseni sopivasti ja hän jaksoi keskittyä esitykseen hyvin. Takanamme istuva hieman vanhempi lapsikatsoja eläytyi puolestaan esitykseen täysillä, ja minua huvittivat tunteella sopotetut kommentoinnit ja hahmojen toiminnan kritisointi. Jännittäviä kohtia tasapainottivat hyvin humoristisemmat kohtaukset ja viittaukset tuttuihin peleihin ja elokuviin.

Itselleni tarina ei tarjonnut juurikaan yllätyksiä, mutta lapselleni Pienen Samuraitytön kaltaiset kasvutarinat ovat edelleen uusia ja ihmeellisiä. Myös oma katselukokemukseni oli silti oivallinen sillä esitys on selvästi tehty rakkaudella ja rakkaudesta pelaamiseen ja pelimaailmoihin.

Lapselta 120 pistettä kymmenestä, eli isot suositukset.

Pieni Samuraityttö on nähtävissä Sampossa ainakin vielä huhtikuussa.

Kiitokset nukketeatteri Sampolle kutsuvieraslipuista.

Love is love (Kesäkisan seitsemäs viikkoraportti)

Kesäkin on alkanut pilkahdella täällä Etelä-Savossa näin Kesäkisan seitsemännellä viikolla. Itselläni on ollut hiukan kisaväsymystä ja tuntuu, etten kamalasti ole saanut mitään aikaan. Onneksi taaperon nukutukset vie sen verran aikaa, että olen ennättänyt kuunnella kisalaisten lempikirjoja sekä katsottua dokumentteja. Jazzia en ole vieläkään saanut kuunneltua, koska en ole valvonut yöhön asti. Tosin lasketaanko, jos sitä kuuntelisi herätessä 4.30? Jouduin myös pitämään neljän päivän tauon kisailusta kun puoliso pyysi, että hänen viimeiset neljä lomapäiväänsä eivät sisältäisi Kesäkisailua. Onneksi hän on nyt työreissussa koko heinäkuun niin saan rauhassa kisailla. Suunniteltuna on ainakin neljän lapsen kanssa toteuttava road trip, mitä odotan kyllä innolla!

Yllätin itsenikin ja heitin napakympin!

Kuluneella viikolla Linnea leipoi herkullisia korvapuusteja, joita en valitettavasti itse päässyt maistamaan.

Lisäksi pyydettiin anteeksi, melottiin kanootilla, vierailtiin lavaisteissa, käytiin lavatansseissa ja otettiin

kuva suokukosta (vink Luonnontieteellinen museo). Mira ja Katri tekivät Vehkalta saadun reseptin, jonka

jälkeen Mira julisti syövänsä loppuelämänsä mielummin avokadosoosseja kuin jäätelöä. Teimme myös

koko joukkueen yhteisen luonnonsuojeluteon ja lahjoitimme summan Suomen luonnonsuojeluliitolle.

Linnea myös opetteli aivan huikean korttitempun. Itse merkkailin jotain kivaa kalenteriini vuodeksi

eteenpäin, esimerkiksi marraskuulle Jyväskylän kirjamessut.

Katri ja Linnea osallistuivat Helsinki Prideen.

Vaikeissa tehtävissä pasiansseista tuli ensimmäinen tehtävä, jonka kaikki joukkueen jäsenet ovat suorittaneet. Muutenkin vaikeita tehtäviä edistettiin tällä viikolla varsin ahkerasti. Podcastit ovat muilla suunnitteilla, miä silitin lammasta ja on syöty jäätelöitä ja juotu mehuja sekä vierailtu yli 30 vuotta vanhoissa rakennuksissa. Mira ja Katri ja saivat uskomattomat 9 museota sekä 3 kirjastoa kahdessa päivässä! He nostivat esille Taidehallin (Nervanderinkatu 3, 00100 Helsinki) ja sieltä Kesäsade-näyttelyn.

Mira kokosi 750 palan palapelin, jossa oli hiukan pelottavia lampaita.

Näistä on hyvä jatkaa kohti uutta kisailuviikkoa, jospa sitä itsekin saisi tämän taas uuteen nousuun. Onneksi joukkuekaverit tsemppaavat hienosti. Katsotaan mitä saadaankaan aikaan. Hauskaa viikkoa kaikille!

- Hanna

Lavalta: Huone jossa me tavataan (Jenni Kivelä)

Kuva: Darina Rodionova

Mitä meistä jää

Taidekoti Kirpilä Pohjoisella Hesperiankadulla on ihmeellinen paikka, asunto täynnä taidetta. Voisi sinne mennä ihan muutenkin vain, aukioloaikoina, mutta nyt menin sinne jo toista kertaa kokemaan tanssiesitystä. Jenni Kivelän Huone jossa me tavataan on neljän esiintyjän ja kuulokkeista kuuluvan äänen teos isän kuolemasta ja sen käsittelystä.

Ostin lipun sillä perusteella, että pidin valtavasti vuonna 2018 näkemästäni Rosemaryn huone -teoksesta ja niinpä en edes tutustunut siihen, mitä esitys käsittelee. Ehkä hyväkin, menin takki auki ja mitään odottamatta, en ehtinyt jännittää aihetta. Aihe ei sinänsä ole onneksi juuri nyt itselleni ajankohtainen, mutta kyllä se aina pysähdyttää ja mietityttää, samanlaisia ajatuskulkuja, häpeää, katumusta, epämääräistä surua on tullut koettua.

Teos on Kivelälle omakohtainen, mutta sisältää myös fiktiota ja tulkintaa. Omakohtaisuus tuo teokselle tiettyä painoa ja vakavuutta, ja samalla siihen voi kuitenkin suhtautua esityksenä. Minun ei tarvitse pohtia, mitkä tapahtumista ovat "totta", mutta uskon että tunteet ovat.

Huone jossa me tavataan tuntuu huokoiselta. Muistot tulvivat esiin tavaroiden ja hajujen kautta, samalla ollaan nykyhetkessä. Turhautumista, kipua, surua, rakkautta, monimutkaisia tunnesyhmyröitä. Tanssijat (Linda Holm, Elina Kivioja, Ninu Lindfors ja Jenni Kivelä) samankaltaisissa mustissa asuissaan, hiukset nutturalla, tuntuvat olevan keskellä prosessia, työstämistä, liike ei ole sulavaa eikä sen sellaista ole tarkoitus ollakaan.

Taidekoti Kirpilän tilaa hyödynnettiin esityksessä mukavasti, sen tietty pysähtyneisyys sopi aiheeseen hyvin. Katsojat jaettiin alun jälkeen kolmeen ryhmään, joissa liikuttiin esiintyjien ohjaamana tilasta toiseen. Se oli miellyttävää, osa huoneista kun oli suhteellisen pieniä ja näin tunnelma säilyi intiiminä, ja toisaalta ei tarvinnut kuikuilla kenenkään olan yli. Aluksi ajattelin kuulokkeista kuuluvien ohjeiden rikkovan illuusiota, mutta lopulta ne tuntuivat olennaiselta osalta. Vierainahan siellä oltiin, toisessa, joten hyväkin että oli ohjeita, siirtymiä. Joonas Outakosken äänisuunnittelu tuntui tarkoituksenmukaiselta.

Huone jossa me tavataan tuntui hyvin aukiolevalta teokselta. Sen kertoja havainnoi tunnetilojaan, nyppi auki rupia ja pyrki toisaalta katsomaan lempeästi sekä itseään että esityksen isää kaiken sen keskeneräisyyden keskellä.

Esitys on kulkenut mukana ajatuksissani tämän viikon, ja luultavasti majailee siellä vielä pitkään. Hyvän esityksen merkki.

Huone jossa me tavataan esitetään maaliskuussa Taidekoti Kirpilässä vielä kaksi kertaa, lisätietoja täältä.

Lavalta: Angels in America (Kansallisteatteri)

Kuva: Mitro Härkönen

Elämässä kiinni

Muistan, kun Angels in America -tv-sarja rantautui Suomeen 2000-luvun alussa. Sarjaa mainostettiin laajasti ja katsoinkin sitä muutaman jakson, mutta sen ajan minulle sarja oli liian ”aikuinen” ja jätin sen kesken.

Muistan törmänneeni mainintoihin tv-sarjasta ja näytelmän versioinneista maailmalla aika ajoin, mutta teiniminun kokemus ei innostanut lähempään tarkasteluun. Kunnes sitten Kansallisteatterin version promokuvat läjähtivät somessa eteeni, ja totesin tahtovani nähdä esityksen jo puhtaasti sen näyttelijäensemblen vuoksi.

Kannatti, sillä Angels in America on kaikessa massiivisuudessaan upea.

1980-luvun New Yorkiin sijoittuvan näytelmän henkilöt kipuilevat kukin tahoillaan. Aids on vielä uusi sairaus, josta ei tiedetä juuri mitään ja parannuskeinot ovat kortilla. Epätietoisuus synnyttää pelkoa ja eripuraa, eikä tilanne ainakaan paranna seksuaalivähemmistöjen haurasta asemaa. Näytelmässä eri taustoista tulevien henkilöiden kohtalot kietoutuvat sotkuisesti yhteen, ja maallisten pulmien lisäksi maan kamaralle saapuu myös enkeli, joka on valinnut ihmisten joukosta itselleen uuden profeetan.

Kushnerin alkuperäinen versio on massiivinen yli kuusituntinen esitys, mutta Kansallisteatterissa on saatu erityislupa lyhentää teos nyt nähtävään noin neljään tuntiin. Tätä myöten tyhjäkäyntiä ei todellakaan ole, mutta tahti ei silti tunnu hätäiseltä, ja ainakin minulle ummikolle tarina avautui selkeänä ja upeana. Ohjaaja Linda Wallgren on tehnyt upeaa työtä niin sovituksen kuin ohjauksen kanssa, ja Juho Gröndahlin suomennos kuulostaa hyvältä. Erityismaininta siipassa suurta hilpeyttä herättäneelle Susikoira Roi -vitsiväännökselle.

Työryhmä on käsittämättömän hyvä. Aleksi Holkon ja Markku Haussilan olen nähnyt näyttelevän yhdessä ennenkin ja myönnän, että heidän vuoksi esityksestä alunperin kiinnostuin. Kannatti. Inke Koskisen maanisen intensiivinen enkeli on hengästyttävä. Kristiina Halttu liikkuu näennäisen keveästi roolista toiseen ja tasapainoilee koomisten hahmojen kanssa tarkasti. Timo Tuominen on ihastuttavan rasittava Roy Cohnina. Otto Rokan ja Aksa Korttilan esittämän pariskunnan solmujen ratkonta on kiehtovaa katsottavaa. Leo Ikhilorin hahmoa nähdään verrattain vähän, mutta hänestä piirtyy ihailtavan moniulotteinen kuva. Kehumista voisi jatkaa vielä pitkään, mutta saanette ideasta kiinni.

Hyvää näyttelijäntyötä tukee Tarja Simonen onnistunut lavastus ja Ville Virtasen tyylikäs valosuunnittelu ja käsittämätön upea livemusiikki, josta vastaavat Stina Koskinen ja Joonas Outakoski. Meni nyt namedroppailuksi, mutta minkäs teet kun tahdon kaikkia hehkuttaa.

Että jos tällaista tuntien pituista puheteatteria tehdään, niin ihanaa, että se tehdään just näin. Kushnerin teksti on Wallgrenin ja työryhmän käsissä yhtaikaisesti kiinni tapahtuma-ajassaan ja tässä päivässä, ja sen sanoma radikaalista toivosta osuu viime aikojen runnomaan sydämeeni syvästi.

Tällä oli huimaa aloittaa oma teatterivuosi 2025.

***

Syksyn 2025 esitykset tulevat myyntiin nyt tammikuussa, suosittelen.

Todettakoon esityksen ulkopuolelta vielä, että oli riemastuttavaa löytää väliaikatarjoilun valikoimasta hodareita. Yli neljätuntisen esityksen kanssa tankkaus oli perusteltua, serviisi kävi sutjakasti ilman ennakkotilausta ja vegaanivaihtoehtokin löytyi.

Lavalta: Kellari (Kauri Honkakoski Company)

Teos nähty kutsuvieraslipulla.

Kuva: Laura Vuoma

Perunoita mielen kellarissa

Kauri Honkakoski Companyn uusin sooloteos Kellari johdattaa katsojan alitajunnan syövereihin. Siellä radio pulputtaa sensuroimattomia ajatuksia, uni tulee jos tulee, ja se jokin oli ihan varmasti ihan just äsken taskussa. Yhdessä ja yksin uppoamme jonnekin mielen pohjalle, ja yhdessä ja yksin nousemme sieltä onneksi myös ylös.

Käsiohjelma kertoo Honkakosken valinneen teoksen keskiöön yhteisöstä irrallaan olevan yksilön. Ajattelin ensin, että tämäpä rajaa tulkintaa, sillä voihan sitä toimia osana yhteisöä ja silti upota ajatustensa kellariin. Ja sitten totesin, että eipä sitä kovin yhteisöllinen tai vuorovaikutuksessa ole, jos jää yksin ajatustensa kaikukammioon. Tässä ajatuksessa on itselleni pureskeltavaa.

Honkakoski on upea esiintyjä. Hänen olemisessaan on sellaista vetävyyttä, että tunnin kestävä esitys pitää tiivisti otteessaan. Avecina ollut ystäväni kehui samaa. Myös Honkakosken liikekieli viehättää silmääni: jotenkin sitä tuppaa odottamaan jotain Suurta ja sitten muistaa, että pieni ja harkittu voi olla paljon tehokkaampaa. Esimerkiksi toisteinen taskujen tutkiminen osui ja upposi, ja nautin suuresti myös vajoamisen tunteesta. Liikkeen ulottuvuudet tuntuivat todelliselta, vaikka ympäristö pysyikin paikallaan.

Kuva: Laura Vuoma

Ihastuin kulahtaneeseen, muttei hienostuneisuuttaan unohtaneeseen estetiikkaan ja pölyisyyttä huokuvaan maskiin, pysähtyneisyyteen ja tarpeeseen piiloutua. Sisu Nojosen valosuunnittelu ja lavastus on yksinkertaisuudessaan kaunis ja korostaa yksinäisen kellarin tunnelmaa. Erityisesti pidin ikkunasta, pölyisestä kurkistusaukosta. Viehätyin myös monikäyttöisestä ja esitykseen keveyttä tuovasta lavuaarista. Nerokasta.

Kellari tuntuu sitä ajankohtaisemmalta mitä enemmän sitä mietin. Haluaisin sulkea ovet ja ikkunat ja korvat, kun ulkopuolelta kuuluu vain myrskyjä sotaa kurjuutta kauheutta. Mutta ei se ole elämistä.

Olen varma, että minunkin alitajunnassani istuu joku hämärässä nurkassa ja popsii raakaa perunaa. Toivottavasti hän muistaa välillä avata ikkunan ja kuunnella lokkeja.

***

Kellari on nähtävissä Omapohjassa 29.11. asti, suosittelen. Ja lämmin suositys myös Kauri Honkakoski Companyn Hinterlandille, joka palaa Stoaan tammikuussa 2025.

Lavalta: Pipes & Hoses (MimoArt Company)

Kuva: Kai Kuusisto

Vakavia vesileikkejä

Kulttuurikeskus Stoan 40-vuotista taivalta juhlistettiin lokakuussa MimoArt Companyn uusimman teoksen Pipes & Hoses ensi-illalla. Teos tarttuu ajankohtaiseen vesiaiheeseen konkreettisesti ja tuo lavalle 2000 litraa vettä. Se on vain puolet siitä, mitä keskimääräinen suomalainen käyttää yhdessä vuorokaudessa piilovesi mukaan lukien. Ja voin kertoa, että varsin suurelle lavalle levittäytyessään jo 2000 litraa vettä on paljon.

Vesi on elementtinä ehdottomasti yksi suosikeistani, ja sitä käytetään esityksessä kekseliäästi. Vesiletkuilla leikitään kasarirockin pauhatessa, vedessä liu'utaan ja liukastutaan, se toimii heijastavana pintana ja toisaalta se voi myös viedä mukanaan ja hukuttaa.

Viiden tanssijan teoksessa esiintyjistä neljä oli minulle uusia, joten huomasin katseen hakeutuvan tuttuun liikekieleen eli tšekkiläisen Mates Petrákin ilmaisuun. Hänen taitava ja humoristinen ilmaisunsa viehätti minua jo keväällä nähdyssä MimoArt Companyn Body Notes -teoksessa, ja oli ilo nähdä sitä uudelleen. Petrákin liikekielessä on erityistä herkkyyttä, jossa vahva keho liikkuu tarkasti ja samalla antautuu sille, että liike voi olla myös koomista. Esityksen hauskimpia hetkiä olikin Petrákin soolo valtavan vuotavan vesitankin kanssa, klassista fyysistä komediaa taidolla toteutettuna.

Kehut ansaitsee toki koko esiintyjäensemble, Petrákin lisäksi Alina Sakko, Lauri Lohi, Hanna Kahrola ja Antti-Pekka Pudas. Nautin heittäytymisestä, taidokkaasta liikkeestä, herkkyydestä ja yhteistyöstä. Esimerkiksi kohtaus, jossa esiintyjät liukuivat mitä erilaisemmissa asennoissa pitkin lavan reunoja osoitti ihastuttavaa liikkeen riemua. Vaikuttavimpia hetkiä puolestaan oli, kun esiintyjät asettuivat veteen ikään kuin hukkuneina, etenkin kun kontrasti vain hetkeä aikaisempaan ilotteluun oli niin suuri. On aina ilo katsoa liikettä, joka tuntuu ja näyttää vaivattomalta. Pidin myös paljon teoksen kehollisuudesta. Esiintyjillä ei ole kovin paljoa päällään, mutta se tuntuu tässä kontekstissa tarkoituksenmukaiselta ja mahdollistaa tietynlaista visuaalista. Pidin.

MimoArt Companyn teoksissa on toistuvasti tuotu esityksen rakenteita näkyville. Pipes & Hosesissa esimerkiksi liveprojisoinnit toteutetaan näkyvissä lavan sivustalla green screenin edessä, ja Silver Seppin vettä hyödyntävää livemusisointia nähdään sekä lavalla että parvella. Tämä ei nähdäkseni vie mitään pois teoksen lumosta. Päinvastoin, mielestäni on kiehtovaa nähdä miten asiat toteutetaan juuri siinä hetkessä. Todettakoon myös, että liveprojisoinnit ovat yleensä inhokkiasioitani, mutta tässä teoksessa ne tuntuivat perustelluilta, eli sulka videosuunnittelija Mikko Lampisen hattuun tästä saavutuksesta.

Teos oli muutenkin visuaalisesti ja auditiivisesti näyttävä. Herkkäkorvaisille ja lapsille suositeltiin korvatulppia, mutta koin että äänenvoimakkuutta säädeltiin tarkoituksenmukaisesti. Joskus on tarpeen laittaa nupit kaakkoon. Ja sama valoissa. En osaa enää eritellä tätä sen tarkemmin, mutta vaikuttunut olin, ja haluan siksi mainita vielä erikseen Karel Šimekin valo- ja Lasse Turusen äänisuunnittelun.

Mimosa Lindahlin ja Arto-Oskar Reunasen yhteisohjaus on teoksena kiinnostava, sillä se koostuu useista ensisilmäyksellä toisiinsa kuulumattomista paloista. Kasari-iloittelu, fyysinen komiikka, improvisoitu ilmastopuhe, taiteelliset projisoinnit, tuhannet vesilitrat ja kiehtova äänimaailma muodostavat kuitenkin yllätyksellisyydessään kiinnostavan kokonaisuuden, jota oli ilo katsoa.

Teoksen vesiteema on painava, olen ajatellut sitä paljon. Pipes & Hoses on täynnä vaikuttavia näyttämökuvia ja herättää ajatuksia veden leikillisyydestä, sen tuhovoimasta ja toisaalta katoavaisuudesta. Huomaan, että tänä varsin synkkänä aikana olisin kaivannut teoksen loppuun vielä jonkinlaista selkeämpää toivonkipinää, mutta ehkä sellaista ei ole nyt tarjota. Ja nyt en voi ainakaan virittäytyä valheelliseen turvallisuudentunteeseen siitä, että mitään ei tarvitse tehdä.

Syyskauden osalta Pipes & Hosesin esitykset on nyt taputeltu, mutta esitys palaa Stoaan maaliskuussa. Ajattelin viedä silloin myös lapsen katsomaan tätä (ikäsuositus 7+), olisi kiinnostavaa kuulla mitä hän on tästä mieltä.

***

Loppukaneettina todettakoon, että tunnen äänisuunnittelija Turusen, mutta lipun ostin ihan itse.

Lavalta: Kani ja ihmeellinen pilvi (Nukketeatteri Sampo)

Teos nähty kutsuvieraslipuilla.

Lavalla nähdään Satu Lankinen, Anne Lihavainen ja Elina Vehkaoja. Kuva: Uupi Tirronen

Kanikin kaipaa ystävää

Teatterin taikaa, kuiskasi seuranani ollut kuusivuotias, kun lavasteet ensimmäistä kertaa liukuivat pöytätasolla kuin itsestään. Pienen hetken päästä kuiskaus sai riemastunutta jatkoa: äiti, se on liukuhihna! Tämä ei suinkaan ollut ainoa hetki, kun korvaani kuiskuteltiin innostuneita havaintoja nukketeatteri Sampon uusimman lastenesityksen Kani ja ihmeellinen pilvi aikana.

Kani ja ihmeellinen pilvi on suloinen esitys pörröisestä kanista ja ystävän kaipuusta. En ole lukenut teoksen inspiraationa olevaa Mary Wise Brownin lastenkirjaa Pupu ja muna, mutta eipä se ole tarpeenkaan. Viehättävä pieni tarina vie mukanaan ja runomuotoinen teksti sopii lavalle oikein mainiosti. Kanin päivät toistuvat samanlaisina ja leppoisina, mutta vähitellen Kanin mieltä alkaa painaa. Kenen kanssa jakaisi metsästä löytyneet herkut tai suorittaisi aamujumpan? Kun Kanin mieli alkoi painua entistä matalammaksi, seuralaistani huolestutti mahtaako esityksellä olla onnellinen loppu. Olihan sillä, tietenkin. Seuralaiseni totesikin, että hänen lempikohtansa oli esityksen loppu pilvimatkoineen.

Anne Lihavaisen ja Elina Vehkaojan lavaolemista on miellyttävää seurata. Kania nukettava Lihavainen saa pehmo-otuksen eloon ja oloon tunteiden koko kirjon, ja se jos mikä on minua aina nukketeatterissa viehättävä asia. Vehkaoja puolestaan muun muassa auttaa Kania yleisössä paljon riemastusta herättäneiden aamu- ja iltatoimien suorittamisessa, ja tuo iltaisin taivaalle ihmeelliset pilvet. 

Esiintyjät kannattelevat esitystä omalla läsnäolollaan ja lavastuksen osalta selvitään minimaalisella valikoimalla. Tummalle pöydälle ilmestyvät esimerkiksi sänky, keinutuoli ja pöytä, mutta pääosin fokus on pörröisessä kanissa. Kanin koti ja vaihtuvat metsämaisemat ilmestyvät silmien eteen mielikuvituksen ja äänimaiseman voimalla.

Satu Lankisen soitinosaamista onkin ihana tarkkailla. Omat ääniefektinsä saavat niin kurlutukset kuin koputukset, ja elävä musiikki tuo luonnollisesti aina oman lisänsä tunnelmaan. Tuntui myös olennaiselta, että kaikki tapahtui siinä silmien edessä. Ainakin olin vaistoavinani riemua myös muualla katsomossa, kun saimme nähdä miten hauskat äänet syntyivät paikoin aivan tavallisilla arkipäivän jutuilla. 

Koska esitys on suunnattu kaikenikäisille, joten ikäjakauma katsomossa oli poikkeuksellisen laaja, ja jos jonkinlaista sipinää ja supinaa kuului etenkin esityksen loppupuolella varsin paljon. Pienimmätkin katsojat jaksoivat silti seurata noin puolituntisen esityksen varsin hyvin, ja omia lempihetkiäni oli erään pienkatsojan kirkkaan innostunut vinkaisu erääseen tarinan loppupuolen käänteeseen. Arvostan, että esityksessä oli omia koukkujaan monenikäisille katsojille, ja nostan hattua esiintyjien keskittymiskyvylle haastavassa, joskin varmasti myös palkitsevassa ympäristössä.

Viehättävä pieni esitys, joka sopii hyvin ensimmäiseksi teatterielämykseksi, mutta viehättää myös kokenempaakin katsojaa.

Kani ja ihmeellinen pilvi on Sampon ohjelmistossa kevätkauden aikana tammi-maaliskuussa.

***

Kiitokset lipuista nukketeatteri Sampolle.

Lavalta: Hinterland [joutomaa] (Kauri Honkakoski Company)

Kuva: Laura Vuoma

Ihmisyyden joutomailla

Viime syksynä ensi-iltansa Stoassa saanut Kauri Honkakoski Companyn Hinterland [joutomaa] on jäänyt tunnemuistiin vahvana kokemuksena. Liikekieleltään fyysisen rujo ja visuaalisuudeltaan kärjistetty, mustavalkoisuudessaan jopa räikeä teos käsitteli minulle ihmisyyttä ja sen synkkiä puolia, varjoja meissä kaikissa, jotka näkyvät tämän päivän yhteiskunnassa ympärillä turhankin terävästi.

Pelkistetty näyttämökuva ja kalpeakasvoiset, tahraisiin vaatteisiin puetut rujot hahmot ovat visuaalisesti kiinnostavia. Lavalla nähdään seitsemän esiintyjää (Oona Jama, Sonja Järvisalo, Ines Kakkonen, Liv Meijer Nordgren, Ruben Nagore Santandreu, Freia Stenbäck ja Valter Sui), joiden väliset valtasuhteet vaihtelevat ja jotka käyttävät toisiinsa valtaa julmilla tavoilla, toisten, tai ehkä oman inhimillisyytensä unohtaen. Kuka saa matkustaa vaunuissa, ketä saa ruoskia, kuka jätetään ulkopuolelle? Ja miten tämä perustellaan?

Toisinaan hahmot liikkuvat synkronoidusti ja ensiajatuksenani oli, että yhdessä toistetuissa liikkeissä on jotain rauhoittavaa. Loppujen lopuksi ne osiot olivat ajatuksen tasolla kuitenkin kaikkein pelottavimpia: miten helppoa onkaan luiskahtaa ensialkuun itsestäkin vastenmielisiin ajatusmalleihin ja tapoihin, kun niitä näkee ympärillään riittävän paljon. Esitys ei kuitenkaan sinänsä tuntunut ahdistavalta, vaan toimi itselleni ennemminkin peilinä.

Hinterlandin kaltaiset fyysisen teatterin esitykset tuppaavat olemaan minulle "hit or miss". Usein niukasti valaistut teokset, joiden äänimaisema on matalataajuuksinen, unettavat minua tai sitten uppoan jonnekin analyysikaivoon, josta en oikein pääse ylös. Tämän teoksen kohdalla tuntui siltä, että palikat olivat kohdallaan: minun oli helppo uppoutua esityksen maailmaan ja energia ei mennyt siihen, että yritän ymmärtää mitä minulle yritetään viestiä. Sisu Nojosen valot yhdistettynä pelkistettyyn lavastukseen ja Tuuli Kyttälän äänisuunnittelu tukivat esiintyjien liikekieltä ja toimintaa hyvin.

Harmittaa, etten saanut kirjoitettua esityksestä syksyllä tuoreeltaan, mutta oli mieluista palata sen pariin vielä näin monta kuukautta myöhemmin. Hinterland oli minulle ehdottomasti vuoden 2023 esityshelmiä, kiitos koko työryhmälle.

***

Hinterland myi syksyllä Stoan esitykset täyteen, ja täynnä ovat tainneet olla tämän uusintaesityskaudenkin esitykset. Lämmin suositus, jos tämä jossain vielä näyttämölle pääsee näkemään tai jos tämän viikonlopun (20.-21.1.2024) esityksiin vielä lippuja saa.

Huhtikuussa Stoassa on mahdollista nähdä Kauri Honkakoski Companyn Pulpetti, sen yritän itse päästä myös katsomaan kun edellisellä kierroksella se jäi väliin.

Lavalta: Bonding (Pori Dance Company)

 Teos nähty kutsuvieraslipulla.

Kuva: Kai Kuusisto

Lempeää luopumista

En odottanut, että Bonding olisi näin hauska! Oli Pori Dance Companyn teos paljon muutakin, ja se herätti paljon ajatuksia sekä itse esityksestä että sen katsomisesta, mutta ennen kaikkea se oli minusta hauska ja lempeä teos.

Jo teoksen aloittava riisuutumiskohtaus on häkellyttävän hauska. Tanssijoiden (ilmeikkäät Alina Sakko, Meri Tankka ja Riikka Tankka) dynamiikka toimii valtavan hyvin, klovnerian vaikutteet näkyvät olemisen tavasta ja liikekielestä. Pidin myös valtavasti siitä, että vaatteiden riisuminen näyttäytyi tarkoituksenmukaisena ja luontevana osana teosta. Minusta on kiehtovaa katsoa erityisesti tanssiteoksissa nimenomaan kehoja ja liikettä ja tässä siihen luotiin hyvät puitteet.

Olin ennakkotietojen perusteella odottanut teokselta ehkä enemmän tai erilaista työskentelyä köysien kanssa, mikä vaati itseltäni ajatusten uudelleenskaalausta katsomiskokemuksen aikana. Tarkemmin ajateltuna on toki ymmärrettävää, että monimutkaisempia sidontoja on haastava toteuttaa reaaliaikaisesti esityksen aikana niin, että se on turvallista. Ajatusten kalibroinnin jälkeen tanssijoiden köysityöskentelyn seuraaminen oli kiehtovaa. Solmut, sitominen, sotkuun menevät ja selvitettävät köydet ovat lisäksi jo itsessään symbolisesti kiehtovia ja mahdollistavat monenlaiset ajatuspolut ja assosiaatiot. Tuoko köysi turvaa, sitooko se paikalleen, onko se kahle vai vapautus?

Ohjaaja Mimosa Lindahl avaa käsiohjelmassa teoksen tematiikkaa ja valmistumisprosessia, mutta jättää ilahduttavasti tilaa myös katsojan omille tulkinnoille. Kykenen kyllä näkemään teoksessa myös teosesittelyssä mainitut sidonnan ja purkamisen, läsnäolon ja irtipäästämisen, mutta ne eivät nousseet minulle katsojana keskeisimmiksi elementeiksi. Minulle Bonding näyttäytyi jonkinlaisena yhdessä rakennettuna ja samalla hyvin henkilökohtaisena rituaalina. Se oli jaettu kokemus, suunnattu ulospäin, mutta samalla sisäänpäinkääntynyt.

Meinasin myös hieman huolestua jossain puolivälin paikkeilla, sillä esityksessä oli paljon minulle katsojana haastavia elementtejä. Koen usein esimerkiksi matalataajuuksiset äänet, butosta ammentavan liikekielen ja "teollisen" näyttämökuvan itselleni vaikeina. Jälkimmäisenä viittaan Bondingin lavasteissa käytettyihin valkoisiin muoveihin ja metallirakenteisiin. Teoksen ansioksi on todettava, että koin katsojana oloni niin turvalliseksi, että nämä yleensä haastavat elementit tulivat minulle helpommin lähestyttäviksi.

Suhtaudun usein myös projisointien käyttöön hieman niheästi, mutta Bondingissa valoa, varjoa ja videokuvaa käytettiin monipuolisesti ja vuorovaikutteisesti suhteessa tanssijoihin. Erityinen hatunnosto siis myös video- (Mikko Lampinen) ja valosuunnittelulle (Karel Šimek).

Bondingin olennaisin ansio minulle oli sen aiheuttama turvallisuuden tunne. On vapauttavaa ja rentouttavaa voida istua katsomossa, kun kokee, että esiintyjillä on turvallista lavalla ja minun on turvallista olla katsomossa. Se on arvokasta. Kiitos.

***

Kiitokset kutsuvieraslipusta työryhmälle.

Lavalta: Kenenkään Edith (HIT Helsinki)

Teos nähty kutsuvieraslipulla.

Kuva: Aino Sinda

Anna tunteiden tulla

HIT Helsingin kesän kuunnelmateos Kenenkään Edith vie katsojan kävelylle Käpylään kuulemaan Edithin tarinan. Se ei ole suuri eikä ehkä loppujen lopuksi erikoinen tarina, ja ehkä siksi se on kuitenkin erityinen. Se tuntuu todelta ja vähän taianomaiselta. Teoksen kokemiseen tarvitaan kuunnelmatiedosto, kuulokkeet ja materiaalipaketti, joka saapuu kokijalle postitse.

Yksin koettavan teoksen aikana liikutaan Taivaskallion liepeillä noin tunnin ajan. Liikuttava matka ei ole erityisen pitkä, yhteensä noin kilometrin, ja tahti oli sopivan rauhallinen, itse jaksoin sen puolikuntoisena hyvin. Hyviä kenkiä ja mukavia vaatteita kuitenkin suosittelen teoksen ohjeen mukaisesti. Reitti ei myöskään ole esteetön vaikkei se olekaan erityisen vaikeakulkuinen.

Paula Kovasen ohjaama ja käsikirjoittama teos käsittelee muun muassa hyväksytyksi ja nähdyksi tulemista ja sitä, miten petollisen helppoa on toisinaan olla kiltti ja toivoa. Varsinaisen tarinan ohella kuulokkeissa on seurana opas, joka kertoo minne seuraavaksi liikutaan ja missä kokijan tulisi milloinkin olla. Selkeää ja yksinkertaista, etenkin kaltaiselleni joka iloitsee selkeistä raameista.

Kuunnelmassa kuullaan yhteensä kahdeksaa ääninäyttelijää ja jonkin verran myös musiikkia. Kokonaisuutena kuunnelman äänimaisema oli miellyttävä, äänet selkeitä. Tästä ehkä huomannee, että ääniteoksen arviointi on minulle haastavaa, mutta joka tapauksessa kuuntelukokemus oli miellyttävä. En myöskään viitsi erotella kuuntelukokemusta sen tarkemmin, sillä tarina on uskoakseni parhaimmillaan kun siitä tietää mahdollisimman vähän.

Koin itse teoksen aurinkoisena mutta viileänä toukokuisena iltapäivänä ja Taivaskallion ympäristö näyttäytyi kauniina. Ihmisiä oli liikkeellä jonkin verran, mikä sopi teoksen tunnelmaan, ja kuunnelman ohjeistuksessa oli hyvin otettu huomioon ne kohdat, joissa saattaa joutua luovimaan paikalla jo olevien ihmisten mukaan.

Kenenkään Edith oli kaikkinensa viehättävä kokonaisuus. Sen tunnelma on läsnä niin varsinaisessa kuunnelmassa kuin materiaalipaketissa, visuaalinen ilme sopii teokseen ja sisältö on hyvin kuratoitu ja mahtuu takin taskuun. 

Eniten pidin siitä, että Kenenkään Edith oli ihmisenkokoinen, ei yrittänyt olla enempää kuin on. Ja se riittää. Se riittää.

**

Kiitokset HIT Helsingille kutsusta kokemaan kuunnelma.

Lipun teokseen voi hankkia 8.7. asti ja kuunnelma on koettavissa 31.7. asti.

Alekoodilla KUJERRUKSIA (voimassa 23.5.-5.6.) saat lipun hieman edullisemmin.

Lavalta: Mistakes (Kinetic Orchestra)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

 Kuva: Mikael Ahlfors

Virheitä ilman häpeää

Etenkin näinä viime vuosina sitä on alkanut unohtaa, miten tanssin katsominen voi elvyttää. Ehkä sitä nyt osaa arvostaa eri tavalla, toivon.

Kinetic Orchestran Mistakes -teoksen piti saada Helsingin ensi-iltansa Stoassa joulukuussa 2020. Ensi-ilta koitti lopulta Oulussa viime kesänä ja nyt teos saatiin myös Helsinkiin osana Stoassa järjestettyä Spring Break -festivaalia. Ehdin itse nähdä festivaalin esityksistä vain Mistakesin, mutta onneksi näin edes sen.

Teoskuvauksen mukaan Mistakes tutkii nimensä mukaisesti "virheen ja epävarmuuden olemusta näyttämöllä". Tämän enempää asiaa ei selitellä, joten tilaa jää tehdä omia tulkintoja. Minulle Mistakes näyttäytyi kokoelmana kohtauksia, joissa venytetään tanssinäyttämöllä totutun liikelaajuuden rajoja, kokeillaan estottomasti uutta ja sekoitellaan häpeilemättä erilaisia tanssityylejä. 

Olen tottunut Kinetic Orchestran teoksissa fyysisyyteen ja orgaaniseen liikkeeseen, törmäyksiin ja kontaktiin. Tutut elementit olivat edelleen ilmaisussa mukana, mutta Mistakesissa nähtiin tosiaan myös paljon selkeitä viitteitä eri tanssilajeihin baletista paritansseihin ja lattareista diskoon. Siihen sai aluksi vähän totutella, aivot vähän nyrjähtivät, mutta oli toisaalta myös upeaa nähdä se liikkeen ja osaamisen laajuus, jota Kinetic Orchestran ensemblesta löytyy.

Lavalla nähtiin tällä kertaa Sanni Giordani, Mia Jaatinen, Kalle Lähde ja Oskari Turpeinen, jotka ovat tehneet teoksen koreografian yhdessä Jarkko Mandelinin kanssa. Kaikki tanssijat saavat tilaa tuoda omaa henkilökohtaista osaamistaan esille sooloissa, mutta parhaimmillaan ensemble on mielestäni pelatessaan yhteen. Kehot kohtaavat, keskustelevat, pelaavat yhteen, ja kaiken tämän lisäksi tanssijoilla näyttää olevan hauskaa. Sitä on ilo katsoa.

Erityismaininta menköön kohtaukselle, jossa valot vilkkuivat ja tanssijat pomppivat kaikkien neljän raajan varassa. Absurdia ja ihanaa. Nauratti myös kohtaus, jossa kaikki tanssijat kiskoivat paidat pois päältään ja esiintyivät yläosattomissa, tuli mieleen Hair-musikaali mutta jotenkin kaoottisen mauttomana. Ja ehkä siksi se oli myös mahtava kohtaus, että se oli todellakin jotain sellaista mitä en odottanut ja se vedettiin kaikessa omituisuudessaan täysillä loppuun asti.

Ilahduttavasti myös teoksen musiikki oli paikan päällä tuotettua, sillä live-muusikot Janne Hast, Eero Tikkanen ja Petri Kautto tuottivat energisen äänimaiseman siinä tanssimaton reunalla. Keskityin niin kovasti liikkeeseen, että en osaa kuvailla musiikkia sen paremmin, mutta sen voi todeta että se sopi teokseen hyvin.

Noin tunnin mittainen teos oli viehättävä kokoelma tanssillisia kohtauksia. En tiedä oliko siinä varsinaista punaista lankaa, mutta en sellaista toisaalta kaivannutkaan. Kohtausten väliset siirtymät tuntuivat tosin paikoin hieman pitkiltä, toisaalta ymmärrän, ettei näin fyysisessä teoksessa voi koko ajan paahtaa täysillä kohtauksesta toiseen.

Mistakes oli liikkeen iloa, häpeämättömyyttä, yrityksiä ja erehdyksiä. Että mitä jos vain tekisi eikä miettisi lokerointia niin paljon. Tanssitaan enemmän, mietitään vähemmän.

***

Lämmin kiitos Kinetic Orchestralle kutsuvieraslipusta.

Lavalta: Juhlat (Gruppen Fyra & Kauri Honkakoski)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Kuva: Noomi Ljungdell

Elämä pelottaa, mutta juodaan silti teetä

Hämärässä tilassa huonekaluja peittävät valkoiset lakanat. Tuntuu, kuin olisimme maan alla, tai vähintään kellarikerroksessa, jonka ikkunoista näkyvät ohikulkijoiden nilkat. Tila ei kuitenkaan ole tyhjä, vaan vähitellen siellä lymyilevät ihmiset heräävät, alkavat juhlia, tai ainakin hapuilevat kohti elämää. Gruppen Fyran ja Kauri Honkakosken tanssiteos Juhlat on tummasävyinen, kiehtova ja hieman hauskakin, vaikka jollain tavalla tekisi myös mieli itkeä.

Neljän tanssijan (Tommi Haapaniemi, Virpi Juntti, Pia Liski ja Katri Soini) hahmot ovat pölyllä ja lialla kuorrutettuja, ikään kuin ajan unohtamia. Teoksen esittelytekstissä puhutaan "ihmisistä", mutta minulle teoksessa varsinaisia ihmisiä oli ehkä vain yksi ja muut olivat jotakin muuta. Oli niin tai näin, he vuorovaikuttavat tilassa keskenään, aluksi näennäisen leikkisästikin mutta jokin vinksahtaneessa tunnelmassa saa aivojen sensorit väräjämään jatkuvasti. Kolme hahmoa tuntuvat määräilevän sitä ihmismäisintä ja usein saavatkin toivomansa, mutta dynamiikka ei ole yksiselitteinen. Voivatko hahmot olla olemassa ilman toisiaan?

Kauri Honkakosken ohjaama noin tunnin mittainen teos oli kiintoisaa katsottavaa. Teos siirtyi fyysisestä teatterista tanssillisempiin elementteihin sulavasti ja tanssijoiden hahmoja, erikoisia persoonallisuuksia, oli herkullista seurata. Liike johdatti ajatusta, tarina vei mennessään, aivot raksuttivat tulkintoja ja yrittivät arvailla motiiveja. Vain lopun pitkässä ja tuulisessa kohtauksessa keskittyminen hieman herpaantui tanssijoiden paiskoutuessa pitkin lavaa ja huonekaluja.

Viehätyin tavattoman paljon teoksen visuaalisesta ilmeestä. Kenollaan seisovat kalusteet näyttävät ajan unohtamilta, ja voin kuvitella, kuinka sohvasta pöllähtäisi ympärilleni paksu pölypilvi siihen istuessani. Huonekaluja käytetään teoksen aikana monipuolisesti ja ne luovat teokseen vahvan tunnelman. Vaikka vinossa seisovat tuolit aiheuttivat aivoissa mukavaa vinksahtamista, oli suosikkini kuitenkin valaistu lasikaappi. Miten häkellyttävä kapistus! Ja mitä kaikkea sen sisällä voikaan tehdä!

Kotimatkalla ilahduin vielä Honkakosken käsiohjelmaan kirjoittamasta tekstistä. Erityisesti tanssiteosten kohdalla huomaan edelleen usein pohtivani, olenko yhtään oikeilla jäljillä, ymmärsinkö. Honkakoski nimittäin puhuttelee meitä katsojia, minua, ja toteaa: Arvoisa katsoja, Sinun tapasi kokea tämä esitys on juuri oikea. Vaikka valtuutusta tähän ei varsinaisesti tarvitsisikaan, tuntuu se silti mukavalta ja tekee kokemukseni näkyväksi. Kiitos juhlista.

Kanneltalon esityskausi ehti valitettavasti jo päättyä, mutta jos esityksiä vielä jonnekin tulee, suosittelen!

Kiitokset työryhmälle kutsuvieraslipusta.

Lavalta: Kaaoksen täydellisyys (Metkan Speksi)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Kuva: METKAn Speksi

Viis onnellisuudesta, jos kulissit on kunnossa

Syksyn alku tarkoittaa ilokseni jälleen kulttuurielämän virkistymistä. Ensi-iltansa sai tällä viikolla myös Metropolian opiskelijajärjestö METKAn Speksi Kaaoksen täydellisyys, jossa saippuasarjamaista juonta rytmittävät Kalevauva.fin humoristiset kappaleet. 

Susanna Ronkaisen käsikirjoittama ja Rosanna Liuskin ohjaama Kaaoksen täydellisyys sijoittuu helsinkiläiseen lähiöön, jossa julkisivun ylläpito on kaikki kaikessa. Naapuri-idylli kuitenkin rakoilee, kun loma-aika koittaa ja päästään vaihtamaan vapaalle. Viinipullojen ja olutlasien äärellä salaisuudet läikkyvät reunojen yli yllättävin seurauksin eikä ensimmäisessä kohtauksessa performoidusta lähiöidyllistä ole lopun koittaessa enää juuri mitään jäljellä.

Musiikki on olennainen osa speksiä ja Kaaoksen täydellisyydessä kaikki kappaleet ovat tosiaan Kalevauva.fi:n repertuaarista. Keskustelupalstojen kyseenalaiset helmet ovatkin oivallista materiaalia karrikoitujen hahmojen rakenteluun ja juonenkäänteiden sumplimiseen. Esityksessä kuultavat 22 kappaletta muodostavat yllättävän ehjän kokonaisuuden, vaikka aasinsillat kappaleisiin paikoin uskomattomilta tuntuvatkin. Tähän lajiin se kuitenkin sopii, komedian äärellä kun ollaan. Lauluissa näyttelijöiden apuna ovat luonnollisesti bändi ja taustalaulajat, joilla oli mainio meininki läpi koko esityksen.

Speksit ovat siinä mielessä kuumottavia, että esiintyjillä ei välttämättä ole aiempaa lavakokemusta lainkaan. Erityisen kivoja niistä kuitenkin tekee se, että yleisö on, tässäkin ja ehkä erityisesti juuri tässä lajissa, esiintyjien puolella. Kun se välittyy lavalle, näkyy näyttelijöissäkin rentoutuminen ja todellinen hauskanpito esityksen parissa voi alkaa. Sitä on mahtava katsoa! Kaaoksen täydellisyyden ensemble pelaa hyvin yhteen ja erityisesti omstarteihin heittäytymisessä tiimityön merkitys on tärkeä. Komiikka on haastava laji, mutta ilokseni pääsin tyrskähtelemään katsomossa useamman kerran.

Kohtauksia kuvitetaan myös tanssilla, kuten musikaalihenkiseen esitykseen hyvin sopiikin. Kulisseista aika ajoin paikalle pölähtävät tanssijat elävöittivät kohtauksia mukavasti.

Esityksen ensimmäinen puolisko tuntui katsoessa napakammalta ja sai hyviä kierroksia erityisesti ennen väliaikaa esiintyneistä runsaista omstarteista*. Toisella puoliskolla suurimmat kriisit on jo selätetty, joten toiminta on suvantomaisempaa. Tarina saadaan kuitenkin vedettyä todella hyvin yhteen ja esityksen päättävästä ja siihen varta vasten tehdystä Kimpsut ja kampsut -kappaleesta jäi hyvä mieli.

Esitys on lavastettu yksinkertaisesti, mutta toimivasti. Muutamalla elementillä lavakuva vaihtuu näppärästi ja tilaa jää lavalla toimimiseen. Erityiskiitokset haluaisin antaa puvustukselle, sillä perheiden värikoodattu pukeutuminen oli toimiva ja pelasi pelkistetyn lavastuksen kanssa hyvin yhteen.

Hatunnosto siis koko Metkan Speksin tiimille! Pandemia kuritti tätäkin produktiota, mutta lavalle on siirtymisten jälkeen tuotettu riemukas ja karikatyyreineen sopivan pöhkö esitys. Omstart, ja potkuja esityskauteen!

Kaaoksen täydellisyyden viimeiselle esitysviikolle 20.-22.9. on vielä lippuja ja livestriimin ääreen pääsee 22.9.

***

* Omstart = Yleisö voi huutaa repliikkien väliin omstart-huutoja, jotka käynnistävät juuri nähdyn kohtauksen uudelleen. Omstartiin voi lisätä myös täsmennyksen, esim. omstart ooppera tai omstart kerro totuus. 

Loppuun vielä disclaimer: Tunnen esityksen käsikirjoittaneen Susannan hyvin, mutta teksti on yhtä kaikki rehellisesti kirjoitettu.

Lavalta: Huoneiden kirja (Aura of Puppets, Aurinkobaletti ja TEHDAS teatteri)

 Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Vanhat taulukot vastaanottavat taloon saapuvan kulkijan. Kuva: Jesper Dolgov

Tunnit tuulenpuhkomassa talossa kuluvat kuin siivillä

Istun vastapäätä ihmistä, jonka kasvoja peittää Vanha Taulukko. Hän avaa taulukon kannet, katsoo minuun ja hymyilee. Heitän hänen kanssaan kolikkoa kuusi kertaa, ja näiden heittojen avulla saan itselleni huoneen. Saan oven, josta aloitan, ja mukaani laukun, jossa on lisäohjeita ja mahdollisesti tarpeellisia välineitä. Kutkuttavaa.

Silti: tällaisissa esityksissä kiroan hätäisyyttäni. Pingon ensin hirvittävää vauhtia ohi tilojen ja huoneiden, yritän vimmaisesti etsiä oikeaa numeroa löytämättä sitä. Lopulta kysyn apua ja saan tietää olevani aivan väärässä päässä rakennusta ja kaiken lisäksi kolme kerrosta liian korkealla. Ei se mitään, ei ole pakko aloittaa huoneesta, jonka numeron sai. Myöhemmin tajuan myös, että kädessäni puristamassa ohjepaperissa on toisella puolella kartta. Tietenkin on. Tästä huolimatta onnistun rauhoittumaan. Astun huoneeseen, katson lattiassa kimmeltäviä värejä ja hengitän. Rauhoitun ja pystyn keskittymään. Ei ole hätää.

Tämän jälkeen matkani talossa helpottuu. Kuljen tapani mukaan melko järjestelmällisesti ja perinpohjaisesti, mutta kuitenkin rauhallisesti. Pysähdyn tutkimaan silloin kun siltä tuntuu ja jos jokin ei kutsu, jatkan eteenpäin. Leikkisämpi ihminen varmaan olisi heittänyt kolikkoa useammin, antaisi sattuman kuljettaa, mutta minä en ole se ihminen ja se on ihan hyvä niin. Minä haluan kokea paljon ja järjestyksessä ja se minulle sallittakoon.

Ja kerrankin ei tullut tunne, että jotain jäi kokematta, vaikka en varmasti nähnyt ja kokenut alati muuttuvassa talossa kaikkea mahdollista siellä viettämistäni tunneista huolimatta.

***

Huoneiden kirja on massiivinen taide-elämys aikana, jona kulttuurin kokeminen on ollut kortilla. Teoksen ovat yhdessä tuottaneet TEHDAS teatteri, Aurinkobaletti ja Aura of Puppets ja yhteistyössä on selvästi voimaa, sillä pienin ponnistuksin ei näin isoa ja hienoa saada aikaan.

Teos perustuu Saila Susiluodon samannimiseen runoteokseen, mikä on kerrassaan nerokasta. Susiluodon teoksen 64 runoa ovat kaikki oma huoneensa ja ne pursuvat jo tekstimuodossakin visuaalisuutta ja tulkintojen mahdollisuuksia. Runot ovat myös luettavissa jokaisen esityksen huoneen yhteydessä ja joissakin ne myös kuullaan tavalla tai toisella.

Turun Kivipainon tehdasrakennukseen levittäytyvät huoneet on luonut yli sata taiteilijaa ja toteutukset ovat ihastuttavan monipuolisia. Osa huoneista on pieniä, kaikkiin ei voi edes varsinaisesti astua sisään. Jotkin huoneet ottavat sisäänsä vain yhden katsojan kerrallaan, toiset levittäytyvät niin laajalle alueelle että katsojia mahtuu monta kymmentä. Toisissa voi kohdata esiintyjän, mutta ei välttämättä aina, toisinaan se onnistuu vain tiettyyn kellonaikaan.

Itse pidin erityisesti yksityisistä kokemuksista ja kohtaamisista. Toivuin vihreällä sängyllä tyynyä halaten. Seisoin upottavalla patjalla, keinuttelin kantapäilläni, herkistyin. Astuin ahtaaseen kaappiin ja katsoin keinuvaa tiikeriä. Istuin kannolla ja sain käteeni jääpalan sisältä löytyneen märän ja kylmän lehden. Tunsin tulevani nähdyksi, olevani vähän enemmän olemassa.

Toisaalta muistelen nyt myös laulaen leipomista ja sitä, kuinka seinät eivät olleet rajana tämän teoksen kokemiselle. Oli ihanaa olla samassa tilassa muiden ihmisten kanssa, kokea yhdessä esitystä, vaikka se kaikille olikin erilainen.

Vietin talossa yhteensä neljä tuntia. Kiipesin portaita, avasin ovia, kävin kahvilassa juomassa vissyä, jatkoin kulkemista. En muistanut heittää kolikkoa uudelleen, mutta hypistelin sitä kyllä paljon. Avasin salaperäisiä kirjeitä ja noudatin niiden neuvoja silloin tällöin. Lopuksi löysin itseni istumasta pihalta, katsomassa esityksen kokoonkeriytyvää loppua. Ilta oli ollut intensiivinen ja ehkä sekin vaikutti siihen, että loppu ei niin sykäyttänyt. Ehkä tuntui hassulta, että yhtäkkiä koin jotakin kaikkien paikalla olevien kanssa, jaettu kokemus söi jotain yksityisyydeltä. Toisaalta en osaa ehdottaakaan, miten teoksen olisi pitänyt loppua. Ehkä esityksen ei tarvitse edes loppua, koska tässähän se nytkin elää päässäni.

Mielessäni napautan helisevää lampea, avaan rahisevan paperin, suljen silmäni painaessani kuulokkeet päähäni. Miten upeaa oli olla osa tätä esitystä edes hetken verran.

***

Vaikka Huoneiden kirja tuntui lahjalta, samalla sattui sydämeen. Olisi ollut ihanaa nähdä kohdattujen ihmisten kasvot kokonaan, läträtä käsidesillä vähän vähemmän, uskaltaa koskea esineisiin ilman hahmotonta pelkoa. Nyt kuitenkin näin. Varsin turvallinen olo talossa kuitenkin oli: turvavälit oli helppo pitää isossa tilassa, käsidesiä tosiaan oli joka kulmassa, ohjeistus oli hyvä. Että jos jotenkin, niin näin sitten.

Teos on tällä hetkellä loppuunmyyty, mikä on samalla sekä iloinen asia että harmillista. Joka tapauksessa taide tekee hyvää ihmiselle ja olen valtavan onnellinen, että jotain tällaista on toteutettu. Toivottavasti Huoneiden kirjan vanavedessä syntyy lisää rohkeita, omansalaisia ja kulkemaan kutsuvia teoksia.

Suosittelen lämpimästi myös Susiluodon runoteosta, josta kirjoitin täällä.

Kiitokset työryhmälle lipusta ennakkonäytökseen.

Saila Susiluoto: Huoneiden kirja

Huokoisia tiloja

Saila Susiluodon Huoneiden kirja -runokokoelman (Otava, 2003) voi kokea monin tavoin. Sen voi avata ja alkaa lukea runoja järjestyksessä, tai sitten voi seurata ensimmäisten sivujen lukuohjetta, heittää kolikkoa kuudesti ja antaa heittotuloksen päättää, mihin runoon tai huoneeseen päädyt. Kolikonheitoilla voidaan päätyä 64 eri lopputulokseen ja kokoelmassa löytyy runoja sama määrä.

Luin tällä kertaa kokoelman perinteisellä menetelmällä, matkasin huoneesta huoneeseen sivujen määräämällä tavalla. Kuljin muutama huone kerrallaan, toisten parissa viihdyin pitempään kuin toisissa. Oli lukutapa mikä tahansa, ennustan tälle teokselle monia lukukertoja. Se on kokonaisuus, kyllä, mutta se mahdollistaa myös harhailun ja eksymisen.

Ai mistä tämä kokoelma kertoo, mihin se keskittyy? Teknisesti ottaen se on kokoelma proosarunoja, jotka asettuvat sivuilleen usein, mutteivät aina, yhtenä kappaleena. Tekstin tasolla niissä on vilahtavia hahmoja, tyttöjä ja poikia, muttei aina heitäkään. Paljon vettä, paljon puita, kosteutta, huminaa. Välillä ihan rauhallista ja toisinaan levotonta, hätäistäkin. Sanat nostattavat mieleen kuvia, eloisia ja pelottavia, loputtoman kauniita.

Susiluodon luomat huoneet ovat tiloja, joihin haluan astua uudelleen. Ne eivät tyhjene kerralla, eivät luovuta vastauksiaan ehkä koskaan täysin, ja hyvä niin. Silti ne ottavat minut vastaan, antavat ihmetellä ja tehdä omat johtopäätökseni. Jokin näissä runoissa tuntuu minusta turvalliselta.

Vauhdiketta tämän kokoelman lukemiseen sain perjantaina Turussa ensi-iltansa saavasta Huoneiden kirja -elämyksestä*. Yli sata taiteilijaa on muuntanut kokonaisen rakennuksen tuulenpuhkomaksi taloksi, jonne Susiluodon runojen huoneet ovat muotoutuneet taiteilijoiden näkemyksiksi. Ja kuten sanottu, nämä runot suorastaan tulvivat visuaalisuutta ja aisteja kutkuttavia sanankäänteitä, joten odotan valtavan paljon sitä, miltä huoneet tosimaailman tilaan tulkittuina näyttävät.

Kokoelman lukeminen ei muuten ole millään tavalla välttämätöntä esityksen kokemista varten, mutta itse uskon tämän kokemisjärjestyksen olevan itselleni juuri hyvä. Turun Huoneiden kirja on avoinna vain 29.8. asti, joten sisään astumisesta haaveilevia suosittelen suuntaamaan lippukaupoille. Nyt lippuja oli vielä hyvin saatavilla!

* olen itse menossa kokemaan Huoneiden kirjan pressinäytöksessä, kiitokset järjestäjille kutsusta!

Lavalta: Äidinmaa (Salon teatteri)

Esitys nähty kutsuvieraslipulla.

Kuva: Timo Huttu

Voimakkaiden tunteiden musikaali

Salon teatteri ei tänäkään vuonna piittaa siitä, että kesäteatteri tupataan usein näkemään kevyenä viihteenä, vaan tuo Vuohensaaren lavalla Äidinmaan. Kotimaisessa musikaalissa seurataan yhden suvun naisten elämää neljässä polvessa ja sitä, kuinka aiemmin tehdyt valinnat ja uhraukset voivat vaikuttaa vuosien päähän.

80-luvulla Anni (Ami Aspelund) saapuu takaisin kylään tyttärentyttärensä Lauran (Anni Salomaa) kanssa kuulemaan äitinsä perunkirjoitusta ja ihmettelemään hylätyksi jääneen kyläkaupan kohtaloa. Menneisyys muistuu kirkkaana mieleen ja osoittaa, että kauan sitten tehdyillä valinnoilla voi olla kauaskantoisia seurauksia. Menneessä, kesällä 1939 nuori lempi roihahti pienessä maalaiskylässä, kun nuori Anni (Vilma Koskela) kohtasi kesätöihin saapuneen Olavin (Peter Nyberg). Yhdessä heidän ystäviensä, Reijon ja Sofian (Helena Boberg ja Jerry Sarlin) maailma tuntui olevan täynnä mahdollisuuksia. Talvisota kuitenkin erottaa pariskunnat ja Anni päätyy kulkemaan polkua, jonka jonkinlainen päätepiste tuntuu lopulta löytyvän äidin perunkirjoituksen myötä.

Vaikka Äidinmaa on paljolti ensemble-musikaali, nousee sen keskiöön kuitenkin Koskelan vahva roolityö. Koskela vakuutti minut taidoillaan jo viime kesän musikaalissa eikä suotta, sillä musikaali kiertyy tiukasti nimenomaan Annin tarinan ympärille. Kokonaisuutena ensemble tekee varmaa työtä ja onnistuu tekemään hahmoistaan uskottavia. Teoksessa olisi voitu heittäytyä jopa enemmän tunteen valtaan ja jättää muutama olettaakseni keventäväksi ajateltu kohtaus pienieleisemmäksi, sillä nyt ne tuntuivat olevan hieman eri rekisterissä musikaalin kokonaisuuden suhteen.

Äidinmaan tarina on rivien välissä suuri, mutta loppujen lopuksi lavalla tapahtuu oikeastaan aika vähän. Se on mielestäni tämän musikaalin haaste. Näyttäville tanssinumeroille ei ole sijaa ja varsin usein tarinaa kuljetetaan niin, että kohtauksen keskushenkilö laulaa yksin lavalla. Tästä huolimatta Toni Ikolan ohjaus toimii hyvin ja toisaalta on hyväkin, että kohtauksissa on luotettu näyttelijöiden tunneilmaisun riittävä hetken kannatteluun. Minulle vaikuttavimmat laulunumerot olivat 20- ja 70-vuotiaiden Annien duetto Täytyykö sen tuntua tältä ja musikaalin päättävä, koko ensemblen esittämä Aseet laskekaa.

Musikaali sai aikanaan kantaesityksenä Espoon kaupunginteatterissa alkuvuodesta 2017 ja näin myös tämän version. Vaatimattomammista puitteista huolimatta Salon produktio ei mielestäni kalpene sille lainkaan. Laulu soi Vuohensaaren merellisissä puitteissa komeasti ja yksinkertaiset mutta monikäyttöiset lavasteet toimivat hyvin. Ja mitäpä sitä lavasteilla ylimääräisiä koreilemaan, kun ensemble hoitaa hommansa nappiin.

Kulttuuriköyhän vuoden jälkeen tuntui erityisen hyvältä istua Vuohensaaren katsomossa ja antaa aplodit komealle musikaalille. Seuraavia ensi-iltoja kohti, tulkoon niitä syyskaudella lukuisia niin Salossa kuin muissakin kaupungeissa.

Äidinmaan ehtii nähdä vielä 14.8. asti, suosittelen. Lisävakuudeksi voi käydä lukemassa vielä esimerkiksi Teatterinna-blogin arvion.

Lämmin kiitos Salon teatterille kutsusta ensi-iltaan.

Lavalta: Metsämatka (OSIRIS teatteri)

Esitys nähty kutsuvieraslipulla.

Tanssijat Riikka Siirala ja Hanna Pihko. Kuva: Markus Mutanen

Metsän siimeksessä on hyvä olla

Tuntuu ihanalta, että voin kertoa olleeni esityksessä. OSIRIS teatteri nimittäin kutsui minut (kiitos!) Metsämatkalle ja minähän lähdin. Haltialanmetsän luonnonsuojelualueella Paloheinässä toteutettavassa esityksessä kävellään luontopolkua pitkin, aistitaan metsää ja nautitaan esittävästä taiteesta. Lempeätempoinen esitys tarjosi miellyttävän iltahetken viikon ratoksi.

Metsämatkalle johdattavat tanssitaiteilijat Riikka Siirala ja Hanna Pihko. Lyhyet koreografioidut osiot rytmittävät kävelyretkeä mukavasti ja tuntuvat ympäristöön sopivilta, juurevilta ja liikekieleltään pehmeiltä. Siirala ja Pihko onnistuvat myös lempeästi innostamaan yleisön mukaansa muutamiin metsässä tehtäviin harjoitteisiin. (Ja jos joku tätä pelästyy, niin ei tarvitse esiintyä kellekään tai osata mitään, hyvin yksinkertaista kaikki.) Tuntui mukavalta, kun esitykseen osallistuminen ei tuntunut keinotekoiselta tai painostavalta, vaan olennaiselta osalta kokemusta.

Kävellessäni metsässä mietin, voisiko kokemuksen toteuttaa itse. Menisi vain metsään ja kävelisi, pysähtyisi kun siltä tuntuisi, silittelisi puita. Ja ei se sitten kuitenkaan olisi sama. Jos menisin itsekseni metsään, minun olisi hyvä tiedostaa ainakin jossain määrin missä olen, jotta en eksyisi. Kelloakin saattaisi olla tarve katsoa. Tulisi ehkä himo ottaa puhelin esiin ja kuvata, siinä sivussa katsoisi vahingossa viestit. Ei minusta yhtään niin rentouttavaa.

Metsämatkan etuna onkin nähdäkseni juuri se, että joku muu on tehnyt nämä päätökset puolestani. Voin keskittyä metsän ihmettelyyn ja aistimiseen kokonaisvaltaisesti ja joku muu ohjastaa reitille, kehottaa tarkempaan tarkkailuun ja pitää huolta aikataulusta. Ja harvemmin omalla retkellä on myöskään mukana muusikkoa, tässä esityksessä seurueemme mukana kulki Kaisa Siirala huilun ja saksofonin kanssa. Erityisesti saksofonin laajat äänialueet ihastuttivat ja tuntuivat sopivan ympäristöön erityisen hyvin. Osassa esityksissä saadaan myös kuulla kanteletta Charlotta Hagforsin soittamana.

Ja onhan metsä jo itsessään sisälleensulkeva esitys. Yllätyksiä joka kulman takana, käpyjä hypisteltäväksi, kiviä, joilla on kasvot. Esityksen puitteissa huomasin tarkkailevani ympäristöä eri tavalla kuin tavallisella metsäkävelyllä. Jotenkin rauhalliselle tarkkailulle oli nyt aikaa ja tilaa ja se oli ihanaa. Oli myös hauskaa, kuinka muut metsässäkulkijat muuttuivat ohikulkiessaan osaksi esitystä. Hyvin mahduimme kaikki poluille, esityksen katsojat, lenkkeilijät ja maastopyöräilijät.

Metsämatkoja on tässä kesäkuussa vielä useampia ja esitykset ilmeisesti jatkuvat vielä kesän lopulla. Sopii verenpaineen laskemiseen, rauhoittumiseen, metsästä iloitsemiseen. 

Esitystä suositellaan yli 7-vuotiaille ja tämä olisikin mielestäni mainio tapa tutustua myös ei-katsomosta-katsottavaan esitykseen.

Aion myös ehdottomasti mennä vielä myös omaehtoiselle retkelle Haltialanmetsän luonnonsuojelualueelle. Upeaa, että näin hieno vanhan metsän alue on saatu suojelun piiriin.

Kiitos OSIRIS teatteri mainiosta elämyksestä. Tuli hyvä mieli.

Mikko With: Saakelin satanen

Kirja saatu arvostelukappaleena. 

Aika monen satasen tähden

Olen viettänyt tänä keväänä paljon aikaa fantasiamaailmoissa, joten hyppy pienelle Pyhäharjun paikkakunnalle vaikutti hauskalta vaihtelulta. Mikko Within nuortenromaanissa Saakelin satanen (Myllylahti, 2021; saatu arvostelukappaleena) vietetään kesää ysiluokkaa lopettelevan Uunon kanssa, jolla on elämässään ongelmia yksi jos toinenkin, eikä hämäräperäisesti hänen haltuunsa päätyvä satasen seteli varsinaisesti helpota asioita.

Tarina alkaa vauhdikkaalla prologilla, jossa Uuno on lähdössä ryöstämään pakon edessä lähikauppaä ystävänsä Heikkisen kanssa. Koukuttavan alun jälkeen hypätään ajassa taaksepäin ja tutustutaan paremmin Uunoon, hänen äitiinsä ja veljeensä ja luonnollisesti myös siihen, miten alun erikoiseen tilanteeseen on päädytty.

Myönnetään heti tähän alkuun, että ensimmäisten lukujen aikana ajattelin, että ei tämä lähde. Kurkkasin vaiheiluissani kuitenkin vielä kirjan arvosteluja Goodreadsista ja korkeat tähditykset saivat pysyttelemään kirjan matkassa. Ei siinä sitten mennyt kauaakaan, kun Uunon seikkailu vei minut täysin mennessään, ja epäilen jo, että nihkeilyni johtui pääasiassa aloitushetken väsymyksestä.

Lähikaupan ryöstö on nimittäin lopulta vain sivujuonne varsinaisessa tarinassa, johon liittyy takaa-ajoja, painostavia kohtaamisia ja salaperäisiä urheilukasseja. Jotenkin With onnistuu myös kirjoittamaan näistä vauhdikkaista tapahtumista hämmentävän uskottavasti.

Jännittävien tapahtumien rinnalla Saakelin satasessa on ilahduttavasti myös paljon lämpöä. Uunon ja vanhemman Heikkisen ystävyys on omituisuudessaan lämminhenkinen ja Uunon huoli äitinsä jaksamisesta on sydämeenkäypää. Tunteiden kuvaus tuntuu realistiselta ja on mahtavaa lukea trillerimäistä kirjaa, jossa ihmiset ovat myös tunneskaalaltaan monipuolisia eivätkä vain porhalla tilanteesta toiseen.

Vauhdikkaat tapahtumat, huumori ja tarkkanäköinen ihmissuhdekuvaus kietoutuvat Saakelin satasessa hyväksi paketiksi. Teos onnistui myös riemukkaasti yllättämään tällaisen kolmikymppisen lukijan, mutta toivon kirjan saavan paljon lukukertoja erityisesti varsinaisen kohderyhmän käsissä.

Mikko With: Saakelin satanen
Myllylahti, 2021. 195 s.
Kansi: Kaisu Sandberg

Mystinen trillerinnälkä

Munkit ja trillerit. Ei vältsiin kannattaisi, mutta silti otan vielä yhden.

Liekö se tämä omituinen aika vai mikä, mutta äänikirjakuuntelutapani ovat heittäneet häränpyllyä sekä nyt että viime keväänä. Viime kevään käytin ahmien vähänkin kiinnostavanoloisia chick lit -kirjoja äänikirjapalvelun englanninkielisestä valikoimasta ja nyt siirryin tosiaan trillereihin. 

Omituista siitä tekee se, että en oikeastaan yleensä pidä trillereistä enkä siis juurikaan lue niitä. Eräs blogikollega ehdotti tähän vastaukseksi, että epävarmoina aikoina on miellyttävää uppoutua kirjoihin, joissa tarjotaan lopulta jonkinlainen selkeä vastaus tai päätös tilanteelle. Tämä ei ole yhtään pöllömpi tulkinta, sillä onhan se mukavaa että jotkin asiat menevät elämässä, edessä fiktiivisessä sellaisessa, nätisti nippuun.

Teoksista tuorein, Martta Kaukosen Terapiassa (WSOY, 2021) oli näistä nyt kuuntelemistani trillereistä suosikkini. Psykologisen trillerin juoni on niin monisyinen, että sen tiivistäminen on hankalaa enkä halua spoilata olennaisia käänteitä. Keskiössä on joka tapauksessa parikymppinen Ira, joka tahtoo aloittaa terapiasuhteen tv:stä tutun julkkispsykoterapeutti Clarissan kanssa. Kaukonen pyörittää tiivistunnelmaista juonta neljän kertojahahmon voimin, ja kääntää asetelman päälaelleen heti, kun luulin olevani asioista perillä. Käänteitä olisi ehkä omaan makuuni voinut olla jopa hieman vähemmän, mutta tylsää ei ainakaan tullut.

Tapahtumat ja teemat ovat kuitenkin raskaita (sv: pedofilia, itsemurha) ja tekivät kirjasta siksi paikoin haastavan kuunneltavan. Joka tapauksessa Terapiassa toimi oivallisesti äänikirjana, sillä jokaiselle neljästä kertojasta oli oma lukijansa ja mutkikasta juonta oli siten helpompi seurata myös äänimuodossa.

Jatkoin kotimaisen parista tanskalaiseen trilleriin tarttuen pseudonyymin takaa kirjoittavan Anna Ekbergin Uskottuun naiseen (Minerva, 2019; suom. Katarina Luoma). Teos löytyi lukupalveluun tallentamieni kirjojen loppupäästä, mutta oletan jonkun tätä teosta kehuneen kun sen olen listalleni lisännyt. Uskotussa naisessa pyöritellään kolmiodraamaa, jossa aviopari Christian ja Leonora alkavat käyttäytyä toisiaan kohden varsin murhanhimoisesti Leonoran saatua tietää Christianin suhteesta nuorempaan kollegaansa. Ihmiset pelaavat kylmästi toistensa tunteilla ja tapahtumat etenevät totuttuun tapaan nopeatempoisesti ja koukuttavasti.

Olettaisin myös tämän teoksen olevan genressään varsin mainio yksilö ja se onkin kerännyt esimerkiksi Goodreadsissa varsin kiittäviä arvioita. Itse kuitenkin aloin uupua loppua kohden, enkä ymmärtänyt miksi kolmiodraaman rinnalle oli kirjoitettu tarina siitä, kuinka tapausta tutkinut poliisi mukamas kertoi tapauksesta tyttärelleen aivan liian yksityiskohtaisesti. 

Viimeiseksi matkasin vielä Ranskaan ja kuuntelin Pierre Lemaitren Petoksen hinnan (Minerva, 2019; suom. Kaila Holma). Tälle trillerille on ilmeisesti annettu palkintojakin, mutta minut se jätti kylmäksi. Onneksi Markus Bäckmanin lukemista oli sentään miellyttävä kuunnella, kun en sitten osannut jättää tätä keskenkään.

Petoksen hinnassa työttömäksi jäänyt, eläkeikää kohti kulkeva Alain Delambre kuulee ihmeekseen pääsevänsä työhaastatteluun. Haastattelu järjestetään roolileikkinä, jossa haastateltavat pääsevät esittämään panttivankitilanteessa kysymyksiä yrityksen toimihenkilöille, joiden työmoraalia halutaan kätevästi samalla testata. Homma on siis jo alussa alkaen melkoisen korkealentoista, mutta aivan uusiin sfääreihin homma lähtee, kun Alain kuulee työpaikan saajan olevan jo päätetty. Hän on nimittäin käyttänyt jo omansa ja osan tyttärensäkin omaisuudesta valmistautuessaan erikoiseen haastatteluun. Fiktion ei toki tarvitse mallintaa todellisuutta, mutta Lemaitre veti homman tässä teoksessa todella överiksi.

Ryhdyin tässä kolmikon kuunneltuani pohtimaan, että ehkäpä olen myös tottuneempi pohjoismaalaiseen trillerimeininkiin ja vauhdikkaat takaa-ajot Pariisin kaduilla saati epämääräiset rahasotkut eivät niin vakuuttaneet tai innostaneet. Että antakaa mieluummin niitä iänikuisia kolmiodraamoja ja jätetään kansainväliset öljy-yhtiöt ja sen sellaiset muille. Toisaalta tämän kolmikon jälkeen oli myös virkistävää kuunnella taas omalle mukavuusalueelle asettuvaa kirjallisuutta, joten syrjähyppy trillereihin saattoi olla myös hyödyllinen.

Nuivasta suhtautumisestani huolimatta saa kuitenkin vinkata hyviä trillereitä! Ties vaikka kaipaisin tällaista genrehyppelyä toistekin.

Bravo, Bravo!

Kuten niin moni muukin, olen löytänyt itseni striimiväsymyksen syvästä kuopasta. Esitykset kiinnostavat mittaamattoman paljon, mutta saan itseni tallenteiden ääreen vain harvoin. Jokin tässä lastenteatterissa kuitenkin tuntuu erilaiselta. Ehkä siihen vaikuttaa myös se, että katsomiskaverina ollut pienihminen ei vielä hahmota, että striimi ei vain ole sama kuin live-teatterissa oleminen tai että sillä ei ole hänelle samalla tavalla merkitystä. Hän katsoo esitystä ja viihtyy (tai poistuu paikalta, jos ei viihdy!).

Joka tapauksessa maaliskuun alkupuolella vietettiin Bravo!-festivaalia, joka on kansainvälinen lasten ja nuorten esittävän taiteen festivaali. Tänä vuonna tapahtumat olivat luonnollisesti verkossa ja tarjontaan kuului niin pelkästään live-vetoina nähtyjä striimejä, tallenteita kuin editoituja videoversioitakin. Tarjolla oli myös ulko- ja digiesityksiä päiväkodeille ja kouluille.

Ohessa lyhyitä mietteitä katsotuista esityksistä näkemisjärjestyksessä.

***

Keisarin uudet vaatteet (Red Nose Company)

Olen yrittänyt päästä näkemään Red Nose Companyn Keisarin uudet vaatteet jo lähes neljä vuotta, joten taisin likimain vinkaista ilosta kun striimimahdollisuus oli viimein tarjolla. Esitys nähtiin live-vetona Zoomin kautta, mikä toimi itse asiassa yllättävän hyvin.

Tarina on se tuttu Andersenin satu, mutta luonnollisesti klovnimaisilla kiemuroilla höystettynä. Ihailen sitä, kuinka Mike ja Zin (Tuukka Vasama ja Timo Ruuskanen) venyvät ketterästi viihdyttämään lapsia ja aikuisia (ja tekevät sen oikeastaan samoja kikkoja käyttäen, mikä huvittaa minua kovin paljon). Keisarin uudet vaatteet on hieman isommille lapsille suunnattu, ikäsuositus 6-vuotiaasta ylöspäin, ja veikkaan esityksen viihdyttävän erityisesti alakouluikäisiä. Esityksessä kuullaan tuttuun tapaan modernejakin kitarakappaleita, innostetaan yleisöä osallistumaan tarinan kulkuun (mikä tuntui striimin välitykselläkin luontevalta!) ja luonnollisesti hihitellään lopussa paljaalle pyllylle.

3,5-vuotiaalle minimesenaatille esitys ei iskenyt aivan yhtä lujaa ja hän puuhaili osan aikaa omiaan, mutta mikäpä siinä, saimme me vanhemmat ainakin nauttia oivallisesta esityksestä rauhassa.

Lisäpeukku ennen esitystä toteutetulle kulissikierrokselle ja muutenkin osallistavalle meiningille, josta tuntui tulevan hyvä mieli myös esiintyjille. Kiitos!

Prinsessa Pikkiriikki (Tehdas Teatteri ja Kuuma Ankanpoikanen)

Viime kuukausina meillä on luettu ja kuunneltu Hannele Lampelan Prinsessa Pikkiriikki -kirjoja paljon. Virallinen ikäsuositus esitykselle oli 5-vuotiaasta ylöspäin, mutta lapseni tuntien päätin olla tästä välittämättä ja sehän kannatti. 3,5-vuotias Pikkiriikki-fani oli koko tunnin aivan esityksen lumoissa ja purskahti sen loppuessa itkuun, koska olisihan sen pitänyt vielä jatkua.

Pia Kalenius ja Merja Pöyhönen nukettavat Timo Väntsin ohjaaman esityksen riemukkaalla energialla. Esityksessä ehditään käydä läpi kaikki ensimmäisen Prinsessa Pikkiriikki -kirjan kolme tarinaa, tosin viimeistä oli taidettu hieman höystää Prinsessa Pikkiriikin astetta paremmilla iltasaduilla.

Nukkien koot vaihtelivat käsinukkekokoisesta lähes ihmisen kokoiseen ja myös muissa lavastuksen elementeissä leikiteltiin hauskasti kokoeroilla. Värikäs lavastus oli edukseen myös striimin välityksellä, sillä elementit oli helppo erottaa ruudultakin katsellessa.

Seurueemme pienin katsoja on puhunut esityksestä paljon ja muistellut sitä useita kertoja, joten kohderyhmään tämä osui ja upposi, eikä meitä aikuiskatsojiakaan harmittanut tipan tippaa.

OPUNTIA (Ilmatila)

Katsoin tämän viiden minuutin ilma-akrobatiaesityksen muistaakseni neljä kertaa. Talvipuutarhan Kaktushuoneessa tapahtuva esitys oli mieltä silittävä ja rauhoittava. Ilona Jäntti liikkuu Kaktushuoneen katossa jäntevänä ja sulavana, ja pehmeä liike on miellyttävässä vuorovaikutuksessa piikikkäiden kaktusten kanssa. Melkein kykenin aistimaan ja haistamaan Talvipuutarhan kostean ja mullantuoksuisen ilman.

Myös minimesenaatti katsoi esityksen, oikeastaan katsoimme sen kahdesti peräkkäin. Teemu Kyytisen video esityksestä etenee lempein leikkauksin siten, että liike tuntuu jatkuvan luontevasti siitä mihin jäätiin.

Esitys on ilmeisesti tulossa jossakin vaiheessa ainakin ikkunoiden läpi katsottavana versiona ihan paikan päälle, joten kannattaa pitää silmät ja korvat auki sen varalta.

SOON SWOON (Claire Parsons Co.)

SOON SWOON oli minulle festivaalin viimeinen esitys, katsoimme sen myöhään sunnuntai-iltana puolison kanssa. Esitys yhdistelee tanssia, jongleerausta ja mimiikkaa ja etenee ainakin videoversiossaan jonkinlaisen unen logiikan kaltaisella poljennolla. Sunnuntai-ilta saattoi siis olla joko hieman väärä tai sitten aivan oikea aika kokea tämä esitys, sillä meissä aikuiskatsojissa tämä aiheutti ainakin hihitystä ja hämmennystä.

Video eteni nimittäin mielestäni varsin hyppelehtien ja kohtausvaihdokset tuntuivat välillä yllättäviltä. En tosin tiedä oliko esityksessä ylipäätänsä mitään selkeästi seurattavaa punaista lankaa, joten kokemus saattoi olla myös hyvin autenttinen. Joka tapauksessa SOON SWOON oli vinkeä lopetus kivalle festivaalille.

***

Lämmin kiitos Bravo!-festivaalin tiimille, että saitte myös poikkeusoloissa järjestettyä näin mukavat ja monipuoliset verkkofestivaalit. Esityksiä oli helppo katsoa Youtuben ja Zoomin kautta, iloitsimme.

Toivon silti, että seuraavalla kerralla on mahdollisuus päästä taas katsomoon kököttämään. Ja että Prinsessa Pikkiriikki tulisi joskus tänne pääkaupunkiseudulle kiertueelle, jotta perheemme suurin fani pääsisi kokemaan esityksen myös livenä.