Lavalta: Pieni Samuraityttö (Suomen Actionteatteri ja Nukketeatteri Sampo)

 Esitys nähty kutsuvieraslipulla.

Kuva: Samuli Kuusisto

Sisäistä sankaruutta etsimässä

Pieni Samuraityttö on Suomen Actionteatterin debyyttiteos, joka kuljettaa katsojan videopelien maailmaan. Vaikeiden tunteiden ja kasvamisen kanssa kipuileva Sira imaistaan mukaan Samuraisotureiden salaisuudet -peliin ja joutuu valitsemaan, millainen sankari hän tahtoo olla. Mystisesti pelimaailman tapahtumilla saattaa olla myös yhteyksiä tosimaailman pulmiin. Perheessämme pelaavat niin lapsi kuin aikuiset, joten teemaltaan esitys sopi meille kuin nenä päähän. Todettakoon, että lapsi oli kyllä hieman harmissaan, kun esityksen peliä ei ollut oikeasti olemassa.

Pieni Samuraityttö on päivitetty versio samannimisestä, vuonna 2019 esitetystä tanssiteoksesta ja osa työryhmästäkin on samaa. Tanssillisuus näkyykin esityksessä edelleen näyttävissä taistelukoreografioissa. Niihin on yhdistelty hienosti nukke- ja varjoteatteria ja harkittuja videoefektejä, erityiskiitokset annan oivallisille pelivalikoille. Lavastus on minimaalista ja nautin siitä, miten esityksessä luotettiin katsojan mielikuvitukseen.

Hanna Kalo oli löytänyt esiteini-ikäiseen Siraan juuri sopivasti särmää ja Arvo Jean-Michael Ärlig nähtiin sekä seesteisenä senseinä että teinin kanssa kipuilevana isänä. Ärlig on myös koreografioinut esityksen taisteluosuudet. Elina Vehkaoja ja Jess Jones-Gauslå tekevät oivalliset roolityöt muina onna-bugeisha -kokelaina ja Siran tunteiden peilinä. Ensemble pelaa hyvin yhteen ja näyttelee lastenesitykseen sopivalla intensiteetillä. Lapsen suosikkihahmo oli luonnollisesti Sira, ja nukkehahmoista hänelle jäi mieleen erityisesti kujeileva kappa.

Esityksen ikäsuositus oli 7+, ja se vaikutti mielestäni oikein sopivalta. 8-vuotiasta seuralaista jännitti nähdäkseni sopivasti ja hän jaksoi keskittyä esitykseen hyvin. Takanamme istuva hieman vanhempi lapsikatsoja eläytyi puolestaan esitykseen täysillä, ja minua huvittivat tunteella sopotetut kommentoinnit ja hahmojen toiminnan kritisointi. Jännittäviä kohtia tasapainottivat hyvin humoristisemmat kohtaukset ja viittaukset tuttuihin peleihin ja elokuviin.

Itselleni tarina ei tarjonnut juurikaan yllätyksiä, mutta lapselleni Pienen Samuraitytön kaltaiset kasvutarinat ovat edelleen uusia ja ihmeellisiä. Myös oma katselukokemukseni oli silti oivallinen sillä esitys on selvästi tehty rakkaudella ja rakkaudesta pelaamiseen ja pelimaailmoihin.

Lapselta 120 pistettä kymmenestä, eli isot suositukset.

Pieni Samuraityttö on nähtävissä Sampossa ainakin vielä huhtikuussa.

Kiitokset nukketeatteri Sampolle kutsuvieraslipuista.

Lavalta: Kani ja ihmeellinen pilvi (Nukketeatteri Sampo)

Teos nähty kutsuvieraslipuilla.

Lavalla nähdään Satu Lankinen, Anne Lihavainen ja Elina Vehkaoja. Kuva: Uupi Tirronen

Kanikin kaipaa ystävää

Teatterin taikaa, kuiskasi seuranani ollut kuusivuotias, kun lavasteet ensimmäistä kertaa liukuivat pöytätasolla kuin itsestään. Pienen hetken päästä kuiskaus sai riemastunutta jatkoa: äiti, se on liukuhihna! Tämä ei suinkaan ollut ainoa hetki, kun korvaani kuiskuteltiin innostuneita havaintoja nukketeatteri Sampon uusimman lastenesityksen Kani ja ihmeellinen pilvi aikana.

Kani ja ihmeellinen pilvi on suloinen esitys pörröisestä kanista ja ystävän kaipuusta. En ole lukenut teoksen inspiraationa olevaa Mary Wise Brownin lastenkirjaa Pupu ja muna, mutta eipä se ole tarpeenkaan. Viehättävä pieni tarina vie mukanaan ja runomuotoinen teksti sopii lavalle oikein mainiosti. Kanin päivät toistuvat samanlaisina ja leppoisina, mutta vähitellen Kanin mieltä alkaa painaa. Kenen kanssa jakaisi metsästä löytyneet herkut tai suorittaisi aamujumpan? Kun Kanin mieli alkoi painua entistä matalammaksi, seuralaistani huolestutti mahtaako esityksellä olla onnellinen loppu. Olihan sillä, tietenkin. Seuralaiseni totesikin, että hänen lempikohtansa oli esityksen loppu pilvimatkoineen.

Anne Lihavaisen ja Elina Vehkaojan lavaolemista on miellyttävää seurata. Kania nukettava Lihavainen saa pehmo-otuksen eloon ja oloon tunteiden koko kirjon, ja se jos mikä on minua aina nukketeatterissa viehättävä asia. Vehkaoja puolestaan muun muassa auttaa Kania yleisössä paljon riemastusta herättäneiden aamu- ja iltatoimien suorittamisessa, ja tuo iltaisin taivaalle ihmeelliset pilvet. 

Esiintyjät kannattelevat esitystä omalla läsnäolollaan ja lavastuksen osalta selvitään minimaalisella valikoimalla. Tummalle pöydälle ilmestyvät esimerkiksi sänky, keinutuoli ja pöytä, mutta pääosin fokus on pörröisessä kanissa. Kanin koti ja vaihtuvat metsämaisemat ilmestyvät silmien eteen mielikuvituksen ja äänimaiseman voimalla.

Satu Lankisen soitinosaamista onkin ihana tarkkailla. Omat ääniefektinsä saavat niin kurlutukset kuin koputukset, ja elävä musiikki tuo luonnollisesti aina oman lisänsä tunnelmaan. Tuntui myös olennaiselta, että kaikki tapahtui siinä silmien edessä. Ainakin olin vaistoavinani riemua myös muualla katsomossa, kun saimme nähdä miten hauskat äänet syntyivät paikoin aivan tavallisilla arkipäivän jutuilla. 

Koska esitys on suunnattu kaikenikäisille, joten ikäjakauma katsomossa oli poikkeuksellisen laaja, ja jos jonkinlaista sipinää ja supinaa kuului etenkin esityksen loppupuolella varsin paljon. Pienimmätkin katsojat jaksoivat silti seurata noin puolituntisen esityksen varsin hyvin, ja omia lempihetkiäni oli erään pienkatsojan kirkkaan innostunut vinkaisu erääseen tarinan loppupuolen käänteeseen. Arvostan, että esityksessä oli omia koukkujaan monenikäisille katsojille, ja nostan hattua esiintyjien keskittymiskyvylle haastavassa, joskin varmasti myös palkitsevassa ympäristössä.

Viehättävä pieni esitys, joka sopii hyvin ensimmäiseksi teatterielämykseksi, mutta viehättää myös kokenempaakin katsojaa.

Kani ja ihmeellinen pilvi on Sampon ohjelmistossa kevätkauden aikana tammi-maaliskuussa.

***

Kiitokset lipuista nukketeatteri Sampolle.

Lavalta: Vedenalainen (Nukketeatteri Sampo)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Syvyyksissä voi kohdata kaikenlaista. Kuva: Miso Macura

Kohtaa syvyys, kohtaa itsesi

Nukketeatterin Sampon Vedenalainen liikkuu sujuvasti kahden maailman välillä. Tila on pilkkopimeä, hätäuloskäyntien kyltitkin kajastavat vain ajatuksina. Mustuuden keskelle ilmestyy veden eliöitä, valoa hohtavia ja mystisiä. Pieni mietiskelijäkala liikkuu vaivattomasti veden halki. Maan pinnalla sairaalasängyn valaisee kelmeä valo ja laiturilta ei näe pintaa syvemmälle. Pinnan alle on kuitenkin helppo valua, kun todellisuuden rajat hämärtyvät.

Vanha käpertyy sängyssään koko ajan tiukemmalle sykkyrälle, käsi ei jaksa enää kurottua vesilasia kohti. Jossain pimeydessä kelluu pieni sikiö, jonka sydän sykkii tasaiseen rytmiin. Pieni poika sukeltaa lampeen ja ui kimaltavan kalan perään. En ole ehkä koskaan nähnyt yhtä kaunista nukettamista kuin tässä esityksessä. 

Hämmästelen jälleen sitä, miten nuket elävät ja hengittävät taitavien nukettajien käsissä. Hahmot ovat ilmeikkäitä, hauraita, surullisia. He kaipaavat. Nukettajat Perrine Ferrat, Johanna Kultala, Linda Lemmetty ja Mila Nirhamo havaitaan lavalla vain mustina hahmoina, jos heitä nähdään lainkaan. Ihmettelen, miten he näkevät liikkua pimeässä loihtien samalla ihmeitä esiin. 

Kuva: Miso Macura

Vedenalainen on visuaalisesti ja rytmillisesti harkittu kokonaisuus. Jenni Rutasen luomaa visuaalista maailmaa täydentävät Luca Sirviön valosuunnittelu ja Tuuli Kyttälän äänisuunnittelu. Tuntuu, että Maria-Elina Koivulalla, joka on ohjannut ja käsikirjoittanut esityksen sekä myös rakentanut sen nuket, on ollut vahva visio

Jos jotain olisin esityksestä ottanut pois, olisin ottanut puheen. Äänet kertoivat tärkeitä asioita hahmoista ja ajasta, kyllä, mutta ne myös kiskoivat minua irti esityksen maailmasta. Olisin halunnut olla veden vietävänä. Toisaalta, niinhän se oli esityksessäkin. Veden alta voi löytää vastauksia, siellä voi käydä, mutta jäädä sinne ei voi. 

Todelliset asiat on tehtävä pinnalla, ihmisten parissa. Piirrettävä omat rajat. Tehtävä valintoja. Oltava parempi. Oltava parempi, jotta muutkin voivat sukeltaa. 

Vedenalainen on yksinkertaisesti upea esitys. Se ei ole kevyt, mutta veden alla on loppujen lopuksi yllättävän helppo hengittää. Pimeydessä, lumpeenvarsia katsellen.

Kun minä kuolen, toivon että voin kohdata loistavasilmäisen suuren kalan pelotta.

Esitys on mahdollista nähdä nukketeatteri Sampossa vielä 21. ja 22.2. 

***

Kiitokset nukketeatteri Sampolle kutsusta esitykseen.

Lavalta: Laiva on lastattu (Nukketeatteri Sampo/SAMPO2018-festivaali)

Kissan Kehtolaulun aika. Kuva: Uupi Tirronen

Laiva on lastattu lauluilla ja leikeillä

SAMPO2018-festivaalilla oli varsin mukavasti tarjolla myös lasten nukketeatteria ja kävimme minimesenaatin kanssa katsomassa perjantaiaamuna Nukketeatteri Sampon oman Laiva on lastattu -esityksen. Yllätykselliseksi laivamatkaksi naamioitu nukketeatterikonsertti tarjoilee monipuolisen valikoiman hauskoja ja lempeitä lauluja.

Laivan miehistönä puuhailevat Susan Aho, Iivo Barić ja Antero Niemistö soittaen huimaavaa valikoimaa soittimia. Mukana seikkailee kyydin Marenkisaarille pyytävä sympaattinen Eetu-otus ja matkan varrella törmätään muun muassa merenneitoihin, merirosvoihin ja käärmeisiin. Nuketus, josta pääosan hoitaa Barić, on onnistunutta ja esimerkiksi köysikäärmeet olivat viehättäviä ja Eetusta oli saatu todella ilmeikäs tyyppi.

Tempoltaan Laiva on lastattu on rauhallinen ja etenkin siirtymissä jopa hieman hidas. Toisaalta nautin leppoisasta tunnelmasta, mutta paikoin olisin kaivannut hieman napakampaa otetta. Esiintyjät olivat joka tapauksessa mainioita, hyvin yleisönsä ottavia ja innostavia silloin, kun yleisön apua kaivattiin.

Esityksessä kuullaan yksitoista hauskaa kappaletta. Minimesenaatin suosikki taisi olla mystisiin tunnelmiin vievä, ennustajanaisesta kertova Tuulia Untuluu ja omassa päässäni on puolestaan soinut kohta viikon esityksen nimikappale Laiva on lastattu. Erityisesti mieleen jäivät myös k-kirjaimella leikittelevä Kapteeni KK ja hauska Merirosvolaulu.

Oman näppituntumani mukaan Laiva on lastattu sopinee parhaiten päiväkoti-ikäisille ja alakoulun ensiluokkalaisille. Kohta vuoden täyttävä minimesenaatti jaksoi kyllä esityksen varsin hyvin ja vaikutti viihtyvän, mutta päiväuniajan lähestyessä ruokatauko lähes tunnin kestävän esityksen puolivälin tienoilla oli välttämätön. Mukava, lämminhenkinen ja leppoisa konsertti sopii myös vähän aremmille katsojille.

Esitys on mahdollista nähdä tänä syksynä lokakuussa Sellosalissa, Malmitalossa ja nukketeatteri Sampon omissa tiloissa. Tarkemmat tiedot löytyvät esityskalenterista.

Kiitokset Sampolle lipuista esitykseen.

Lavalta: Mowgli (Divadlo U staré herečky/SAMPO 2018 -festivaali)

Mowgli ja susi. Kuva: Divadlo U staré herečky

Ulvontaa ja naurua Intian viidakossa

Nukketeatterifestivaali SAMPO 2018 on taas saapunut Helsinkiin ja tarjoilee loppuviikon ajan koti- ja ulkomaista nukketeatteria kaikenikäisille eri puolilla kaupunkia. Festivaalin ensimmäinen esitys oli sopivasti lapsille tai oikeastaan monenikäisille suunnattu tšekkiläisen Divadlo U staré herečkyn Mowgli. Esitys pohjautuu Rudyard Kiplingin teokseen Viidakkokirja ja on siten varmasti monelle tarinaltaan tuttu.

Pieni Mowgli-poika lähtee seikkailemaan Intian viidakkoon ja löytää sieltä paljon uusia ystäviä, kuten leikkisän suden ja huolehtivaisen karhun. Mowgli leikkii viidakossa karhun yrittäessä pelastaa tätä milloin miltäkin vaaralta, mutta varjoissa vaanivan tiikerin kukistamiseen tarvitaan jo aikamoista neuvokkuutta ja yhteistyötä. Ihmispojan seikkailujen rinnalla seurataan viidakossa vaeltavan perhosentoukan puuhastelua. Nukettaja Jana Vyšohlídová esittää kaikki hahmot ilmeikkäästi ja esimerkiksi minimesenaatti hörähteli useaan otteeseen Mowglin hupsuille edesottamuksille.

Esityksen tarina on sen verran yksinkertainen, että sitä on helppo seurata sanattomana. Eläinten äänteet on joka tapauksessa tehty hauskasti ja esimerkiksi karhun brumbrum-ääntelyllä voi ilmentää aikamoista skaalaa tunteita. Äänisuunnittelu ja musiikki tukevat tarinaa hyvin. Esimerkiksi tiikerin lähestymisestä varoitetaan uhkaavalla murinalla useaan kertaan, joka etenkin lapsia ajatellen oli hyvä asia. Jännittävään kohtaukseen ehti vähän varautua, vaikka toisaalta pelkkä äänikin herätti levottomuutta ja kysymyksiä siitä missä ihmeessä se tiikeri oikein lymyilee.

40 minuutin pituista esitystä suositeltiin kolmevuotiaasta ylöspäin ja yleisöreaktioiden perusteella ikäsuositus vaikutti järkevältä. Jännittävät kohdat olivat selvästi aika pelottavia, mutta kukaan ei tahtonut kuitenkaan salista pois vaan turvallisen aikuisen kainaloon käpertyminen riitti. Minimesenaatti ei tainnut vielä pelottavuuksista kauheasti ymmärtää, vaan katseli lähinnä kiinnostuneena välkkyviä valoja. Itse puolestani olin tiikerin hyökkäyksestä hieman järkyttynyt, sillä siinä saivat ystävälliset eläimet aikamoista kyytiä eikä tarinassa kerrottu, selvisivätkö kaikki. Onneksi nukkeja pääsi ihmettelemään esityksen jälkeen ja lapset pääsivät niin rapsuttelemaan karhua kuin myös kokeilemaan tiikerin teräviä hampaita.

Mowgli muistutti minua jälleen kerran siitä, kuinka hienoja tarinoita nukketeatterin keinoilla voidaan kertoa. Luděk Joskan eläväiset nuket ja upeat puut toivat intialaisen viidakon aivan silmien eteen Vyšohlídován taitavan nukettamisen myötä. Humoristinen ja jännittävä tarina sopii niin lapsille kuin aikuisille ja on turvallisessa seurassa myös hieno tapa tutustua nukketeatterin maailmaan.

Kiitokset lipusta nukketeatteri Sampolle.

Lavalta: Lennä lennä leppäkerttu (Nukketeatteri Sampo)

Kuva: Nikke Puskala

Värikäs matka metsän hyönteisten maailmaan sopii monenikäisille

Olen käynyt Nukketeatteri Sampossa edellisen kerran oletettavasti ollessani vaahtosammuttimen kokoinen, joten oli jo aikakin palata sen katsomoon ja tutustuttaa samalla minimesenaatti uuteen teatteriin. Viime viikolla ensi-iltansa sai monenikäisille sopiva sanaton esitys Lennä lennä leppäkerttu. Pieni leppäkerttu turhautuu epäonnisiin lentoharjoituksiinsa ja lähtee kuljeskelemaan metsään tutustumaan muihin siellä eläviin hyönteisiin ja etsimään omaa paikkaansa.

Iivo Barićin käsikirjoittama ja ohjaama esitys on lämminhenkinen. Tahti on mukavan verkkainen ja katsomossa ehtii hyvin ihmetellä milloin mistäkin ilmestyviä hyönteisiä, metsään kasvavia kasveja ja sieniä. Äänimaisema on pehmeä ja kiinnostava ja sen avulla esitys kulkee miellyttävästi eteenpäin. Meillä kotona lauleskellaan edelleen hyönteistrion popiti-pom-laa -laulua.

Perinteishenkisiin puutarhahaalareihin sonnustautuneet esiintyjät Sofia Airas ja Satu Lankinen ovat lavalla läsnäolevia ja keskittyneitä. Hymyileväkasvoisia hyönteisiä nuketetaan hienosti ja esiintyjien yhteispeli on toimivaa. Soitinvalikoimakin on monipuolinen. Minua ilahduttaa joka kerta, kun näen lämmöllä ja taidolla pienille tehtyä teatteria, sillä näistä tyypeistähän ne tulevaisuuden katsojat saadaan.

Kuva: Nikke Puskala

Visuaalisesti Lennä lennä leppäkerttu oli viehättävän runsas ja elinvoimainen. Värit ovat kirkkaita ja sekä nuket että lavasteet (Tape ja Emma Komulainen) on tehty upeasti. Erityisesti ihastelin soivia kukkia ja sieniä sekä eri tavalla viriteltyjä hyönteisiä ja nilviäisiä. Esimerkiksi oopperaa laulava kotilo oli kerrassaan hurmaava. Immanuel Paxin valosuunnittelu toi kauniin lavastuksen hienosti esille.

Minimesenaatin fiilistelyreaktioiden perusteella hänen suosikkejaan olivat loppupuolella lavalle levittäytynyt tähtitaivas rauhallisen musiikin kera ja hämähäkin soolokappale. Muutkin vauvaikäiset katsojat, joita ilokseni oli useampia, jaksoivat katsoa hieman yli puolituntisen esityksen varsin hyvin ja myös hieman vanhempi lapsiyleisö oli innostuneesti mukana. Lastenteatterin aikana saa onneksi välillä hieman sipistä ja riemuita.

Leppäkertun matkaan ehtii kevätkaudella 26.5. asti, esityskausi jatkuu syksyllä.

Kiitokset Nukketeatteri Sampolle kutsusta esitykseen.

Tiedoksi muille (vauva)vanhemmille: nukketeatteri Sampoon pääsevän alle 1-vuotiaat veloituksetta ja jos lapsella menee hermo ja joutuu poistumaan esityksen alkupuolella, voi lipun vaihtaa uuteen.