Pirkko Saisio: Punainen erokirja

Olen yrittänyt miettiä huhtikuusta asti mitä kirjoittaisin Pirkko Saision Punaisesta erokirjasta. Lähimmät ajatukseni mukailevat tätä jokin aika sitten internetissä näkemääni tekstisikermää:

Lähinnä tekisi siis mieli vain sanoa fhipewhfuowhouawegfiywlfgyif lukekaa tämä kirja, se on hieno.

Sanottakoon sen lisäksi, että Saisio kirjoittaa hurjan hienosti rakkaudesta ja rakastumisesta ja kaikesta siitä tahmasta ja vaikeasta ja ihanasta mitä siihen liittyy. Samaistuttavaa on paljon, vaikka ei olisi elänyt 70-luvun poliittisessa kiihkossa tai pyörinyt intensiivisesti teatteripiireissä.

Tämä on myös niitä harvoja lukemiani Finlandia-voittajia, joka on saanut minut todella pyörryksiin. Upea. Ja sopii siis myös Pride-viikon teemoihin, mikä on sekin hieno homma.

Pirkko Saisio: Punainen erokirja 

WSOY, 2003. 297 s.

Becky Albertalli: Simon vs. The Homo Sapiens Agenda

Sanottakoon se heti alkuun: Becky Albertallin Simon Vs. The Homo Sapiens Agenda oli ihana kirja. Onneksi teos nousi esiin niin monessa blogissa, että se päätyi omaankin tutkaani vilkkumaan ja tajusin lainata kirjan kirjastosta. Muun mainioutensa lisäksi Simon sopii lukuseuraksi erityisesti hyvin nyt, kun meneillään on myös kirjablogien Pride-viikko kuten postauksen kuvastakin näkyy.

Simon on nimittäin visusti kaapissa. Vaikka lähipiirin suhtautuminen homoihin ei tunnu uhkaavalta, ei Simon ole kertonut suuntautumisestaan kellekään muulle kuin sähköpostikaverilleen Bluelle. Bluen kanssa voi jakaa kaikki salaisuudet ja samalla on puolin ja toisin ihastuttukin, mutta henkilöllisyytensä molemmat pitävät kuitenkin edelleen salassa. Salaisuuksien paljastuminen on kuitenkin lähellä, kun luokkakaveri Martin sattuu näkemään Simonin viestit ja alkaa kiristää Simonia. Joko Simonin on yritettävä saada Martin hyviin asemiin symppiksen Abbyn kanssa tai viesteistä tulee julkisia. Toki nuoren elämässä tämä ei ole ainut ongelma, vaan päälle kasataan vielä koulun teatteriproduktio, Bluen henkilöllisyyden selvittäminen, ystäväpiirin keskinäiset kinat ja perhesuhteet. Koetapa siinä sitten olla ja pysyä joten kuten täysjärkisenä.

Kirjan nuoret tuntuvat nuorilta. He rakastuvat, mokaavat, stressaavat, suuttuvat, sopivat. Ovat välillä täydellisiä kusipäitä toisilleen, mutta osaavat myös sopia. Mahtavia tyyppejä. Toki Albertallin maailmassa rakkaus ja ystävyys voittaa, niinhän ei aina tosimaailmassa ainakaan tässä skaalassa käy, mutta se tälle teokselle suotakoon.

Symppasin kirjan hahmoja, myös niitä välillä pässinpäisiäkin, ihan hirvittävän paljon ja usein taisin virnuilla leveästi tätä lukiessani. Vaikka teemat ovat isoja ja välillä elämä potkii, on hommassa silti niin paljon kaikkea hyvää. Ja kaikki menee hyvin, lopulta, siihen on hyvä tukeutua.

Otava on muuten myös suomentanut tämän teoksen nimellä Minä, Simon, Homo Sapiens eli kielikään ei ole este tämän teoksen lukemiselle. Suosittelen.

Hyvää Pride-viikkoa kaikille!

Becky Albertalli: Simon vs. The Homo Sapiens Agenda
Balzer + Bray, 2015. 320 s.

Pääjuonen sivusta - Marissa Meyerin Lunar Chronicles ja spin offit

Palloja Kusaman HAM-näyttelyssä.

Pidin aivan hirvittävästi Marissa Meyerin Lunar Chronicles -sarjasta. Satuhahmokuvastoa, dystopiaa ja avaruusseikkailua yhdistelevät teokset kutkuttivat mielikuvitusta ja pidin hahmoista hirvittävästi. Onneksi virallisen sarjan lukemisen jälkeen maailmaan voi vielä palata, sillä spin offeina on julkaistu sekä sarjan "pahiksen" jonkinlainen elämäkerta The Fairest ja tarinakokoelma Stars Above, jossa uppoudutaan hahmojen elämiin ennen ja jälkeen päätarinan.

The Fairest on julkaistu sarjan kolmannen ja neljännen osan välissä ja sen lukeminen siinä raossa olisi voinut muuttaa viimeisen teoksen näkökulmaa huimastikin. Toki olin jo aiemmin tajunnut, että kylmäkiskoisen ja vallanhimoisen Levanan tarinassa on jotain muutakin kuin pelkkää megalomaanista hulluutta, mutta Fairest onnistui joka tapauksessa tekemään hahmosta inhimillisen. Tarinassa kerrotaan, kuinka nuoresta, herkästä prinsessasta kasvaa traagisten tapahtumien seurauksena kylmä ja julma kuningatar. Sopivan tiiviiseen mittaan kirjoitettu tarina kauhistuttaa ja saa samalla tuntemaan vastahakoista sympatiaa hahmoa kohtaan.

Päätarinan päätyttyä Meyer kynäili kokoon vielä yhdeksän pienoistarinan kokoelman Stars Above. Osa tarinoista on julkaistu jo aiemmin internetin ihmeellisessä maailmassa, mutta painetussa versiossa on myös viisi uutta tarinaa. Suurin osa tarinoista toimii esiosina (prequel) päätarinan hahmokaarille ja paljastaa lukijalle muun muassa kuinka Cress alunperin päätyi satelliittikotiinsa, miksi Winter ei halua käyttää lumouksia tai miten Kai koki ensitapaamisensa Cinderin kanssa. Arvostan kovin sitä, että kirjailija on ajatellut hahmotarinoiden kaaren kirjojen sisältöä pitemmälle ja paluu tuttujen hahmojen pariin oli miellyttävää.

Täytyy myöntää, että Stars Aboven lukeminen oli myös tunteikas kokemus. Erityisesti viimeinen tarina, sarjan epilogiksi tituleerattu Something Old, Something New sai kyyneleet kihoamaan silmiin. Kyllä häät vaan ovat välillä niin ihania. Toisaalta myös The Little Android, joka uudelleenkirjoittaa Andersenin Pienen merenneidon, oli kaunista luettavaa ja toimi selkeästi päätarinasta irrallisena osana hienosti osana kokoelmaa.

Spin offeista tulee toisinaan sellainen fiilis, että ne on kirjoitettu rahastuksen vuoksi, mutta näistä Lunar Chroniclesin lisäosista pidin aidosti. Tarinat tuntuivat vilpittömästi kirjoitetuilta ja sama laadukas tyyli kulkee läpi teosten. Jos pidit päätarinasta, pitänet näistäkin. Ja jos et ole vielä lukenut niin nappaapa Cinder jostakin ja lue.

Marissa Meyer: The Fairest (The Lunar Chronicles #3.5)
Feiwel and Friends, 2015. 220 s.

Marissa Meyer: Stars Above (The Lunar Chronicles #4.5)
Feiwel and Friends, 2016. 400 s.

Kata Melander: Älä irrota

Kata Melanderin esikoisromaanissa Älä irrota kivun kanssa elävä Saara löytää yllättäen turvaa ja lohtua entisestä opettajastaan Petteristä. Petteri pakenee onnetonta avioliittoaan Saaraan, mutta empii ratkaisun kanssa. Voiko oman elämän laittaa uusiksi, oppiiko toisen kivun kanssa elämään? Valheessa ei ainakaan voi kauaa elää, se on molemmille pian selvää.

Rakkaustarinana, varatun miehen ja nuoremman naisen välisenä, romaani ei sinällään tarjoile mitään uutta. Toisen kosketusta kaivataan, valheet tulevat alussa liian helposti ja lopulta satuttavat kumpaakin osapuolta. Melanderin kerronnassa ei kuitenkaan juututa perinteiseen pattitilanteeseen ja pohdita vain moraalia vaan myös hengissä säilymistä ja omien tapojen totaalista muuttamista.

Saaran osuudet vievät kivun kierteeseen, johtavat ajattelemaan sitä miltä tuntuisi jos ei voisi tietää millainen mikin päivä tulee olemaan. Tuleeko kipukohtaus tänään ja jos tulee, kuinka paha se on? Vai pärjäisikö sitä päivän, toisenkin? Itsekin pystyy toki muistamaan sellaisia päiviä, jolloin ei ole päässyt sängystä ylös, mutta se on ollut ohimenevää. Saaralle kipu ja sen uhka on jokapäiväistä ja minulle vaikeasti käsitettävää, vähän pelottavaakin. On avartavaa lukea siitä, miltä tuntuu kun on niin paljon toisen varassa.

Erityisesti juuri kivun ja pyörätuolissa olemisen käsittely on tässä teoksessa kiinnostavaa, ne kun ovat minulle jossain määrin vieraita aiheita. Melander myös kirjoittaa selkeästi ja etenkin Saaran osuudet tulevat lähelle, Petteri jää hiljaisena kauemmas. Jollain tasolla ymmärrän molempia.

Toinen Melanderin tärkeänä esiin nostama teema on seksuaalisuus. Siihen on oikeus kaikilla, pyörätuolissa olevallakin. Pyörätuoli ja kipu ei estä tuntemasta rakkautta, kaipuuta ja halua. Julkisessa keskustelussa ehkä usein unohdetaan, että seksuaalisuus ei ole kiinni ihmisen kyvystä kävellä tai mistään muustakaan, jokaisella tulisi olla oikeus siihen.

Älä irrota on kiinnostava ja laadukas omakustanteena julkaistu romaani. Se tuo vahvana esiin pyörätuoliin sidotun mielenmaisemaa ja kohtaamia haasteita ja saa ajattelemaan kipua, rakkautta ja ihmissuhteiden, juuri niiden kaikkein läheisten, vaikeutta.

HelMet-haasteesta kuittaan tällä kohdan kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö.

Kata Melander: Älä irrota
Type&Tell, 2017. 229 s.
Kansi: Jussi Jääskeläinen

Merete Mazzarella: Om livets mening

Jos elämän tarkoitusta on välttämättä pohdittava, on tässä hyvä maisema sille.

Koin helmikuussa vastustamatonta tarvetta ostaa kirja ja jostain syystä tämä himo kohdistui erityisesti Merete Mazzarellan uusimpaan teokseen Om livets mening. Niinpä koukkasin kadulta Niteeseen ja tein kaupat, noin vain, sillä päähän oli iskostunut ajatus että jollain tavalla juuri tämä teos toisi minulle mielenrauhaa.

En tiedä toteutuiko tämä tavoite varsinaisesti. Oikeastaan teos ei tuo mielenrauhaa, vaan hieman ahdistaa, sillä monet teemoista saavat vellomaan ihmismielen synkissä vesissä ja pohtimaan sitä kuinka paljon pahaa tähän maailmaan mahtuukaan. Sota, terrori-iskut ja myös ne pienemmät pahat, ikävät teot arjessa ja haastavat ihmissuhteet.

Tavallaan Mazzarella ei tarjoile teoksessaan mitään uutta. Teemat ovat yleismaailmallisia: pahuus, suru, anteeksianto, myötätunto. Toisen pohdintaa lukiessa kirkastuu toisaalta myös mieli, omia ajatuksiaan voi peilata tekstiin ja pohtia itsekseen. Minulla teksti oikeastaan aukesi kunnolla vasta, kun ryhdyin selaamaan eli toisin sanoen lukemaan kirjaa uudelleen tämän tekstin kirjoittamista aloittaessani. Osin syynä on varmaan myös ruotsin kieli, sen lukeminen vaatii edelleen enemmän prosessointia, mutta tämän kursorisen uudelleenluvun aikana totesin että en ole valmis kirjasta luopumaan vaikka olin sille jo uutta kotia kaavaillut.

Joka tapauksessa teoksen loppu kirkastuu, puhutaan hyvästä elämästä ja valinnoista. Lopulta Mazzarella pääsee ajatukseen, jossa toteaa että elämän tarkoitusta ei loppujen lopuksi ehkä kannatakaan miettiä niin tarkkaan. Ehkä riittää, jos ihmettelee aina välillä ja oppii rakastamaan kysymyksiä vaikkei niihin vastausta löytyisikään.

Teos oli minulla osa finlandssvenska läsutmaningenin suorittamista ollen helmikuun kirja (något som gör dig upphetsad ja innostunut tosiaan olin ostoksilla käydessäni ja miksen myös lukiessani).

Teos on myös suomennettu nimellä Elämän tarkoitus.

Merete Mazzarella: Om livets mening
Schildts & Söderströms, 2017. 225 s.

Lavalta: Teon teesejä (Petri Kekoni/Mad House)

Kuva: Erno Soralipas

Keskittynyt liike vei synkkiin syövereihin

Huhtikuussa Mad Housen neljäs kausi lähestyi loppuaan ja viimeisinä esityksinä paneuduttiin Petri Kekonin taiteilijajuhlan Suomi 100 Kekoni 10 kautta nykytanssin maailmaan. Itse ehdin käydä katsomassa vuonna 2011 kantaesitetyn Teon teesejä, jossa tutkittiin liikkeen kasvamista teoksi.

Teos oli teknisesti taidokas, mutta en kyennyt varsinaisesti nauttimaan siitä. Liikekieli tuntui väkivaltaiselta, väistyvät kehot ahdistavilta. Toisaalta kokemukseni sisältä lähtevästä liikkeestä tuki ilmeisesti Kekonin perusajatusta, joten sinänsä teos ei aivan hukkateille minua vienyt. Ja lisäksi lähtiessä jaloissa tuntui tanssin ja liikkeen riemu, askel oli kevyt, mutta mieli kovin synkissä vesissä mikä aiheutti epätasapainoisen olon.

Neljän tanssijan (Maija Kiviluoto, Riina Huhtanen, Tuomas Mikkola ja Tanja Illukka) yhteistyöskentely oli yhtä kaikki kiinnostavaa. Vaatii luottamusta paiskautua, kaatua, antautua toisen käsien varaan. Totaalinen keskittyminen myös näkyi, ei tuntunut siltä että tässä lasketaan iskuja seuraavaan liikkeeseen vaan työskenneltiin orgaanisesti.

Oli teoksessa minun silmiini silti kauneuttakin. Erityisesti lopussa nähty taulukohtaus, jossa tanssijoiden kehot piirsivät hiilellä valkoiseen pintaan, viehätti silmää ja rauhoitti lepattavaa ahdistusta.

Arvostin siis kovasti teosta liikkeellisesti, kokemus oli hypnoottinen ja ilmaisu vahvaa. Todettava kuitenkin on, että katsojana en ollut omalla alueellani ja pidän enemmän erityyppisestä tanssista. Hieno ja outo kokemus siis, vaati paljon sulattelua ja avasi ajatuksia omasta katsojuudesta.

Johanna Sinisalo: Möbiuksen maa

Möbiuksen koira. Tai ainakin melkein.

Johanna Sinisalon lastenkirja Möbiuksen maa jäi mieleen jostakin kirjasuositteluketjusta ja nappasin sen kesän korvalle luettavaksi. Fantasiasävytteinen seikkailuromaani vie päähenkilönsä Piin matkalle Rinkula-maailmaan, jossa kaikki ei ole kohdallaan ja Pii on ainut joka tilanteessa voi auttaa. Neuvokkuudella pääsee tarinassa pitkälle, mutta onnistumiseen tarvitaan myös ystäviä.

Pidin Sinisalon luoman Rinkulan nurinkurisesta maailmasta ja oudoista otuksista, joiden muodostama ekosysteemi oli kaikessa haavoittuvuudessaan mielenkiintoinen. Erikoisesta ympäristöstä huolimatta tarinan kulku on tuttu ja turvallinen: lapsi joutuu jollain tavalla osaksi maailmanpelastusoperaatiota ja pyrkii selviämään siitä parhaansa mukaan. Kaiken lisäksi tässä kuvattu lapsi, mainio Pii, on toki myös sisarussarjansa nuorimmainen ja siten perheen hässäkässä myös hieman jalkoihin jäänyt.

Kirjassa viitataan myös moniin (lasten)kirjallisuuden klassikoihin. Itselle viittaukset esimerkiksi Narnian tarinoihin olivat selkeitä, mutta jäin pohtimaan avautuvatko ne välttämättä lapsilukijalle sellaisenaan. Toki toivoa voi, että viittaukset muihin kirjoihin ohjaisivat sitten niiden pariin? Piin elämä ei tosin välttämättä ole vielä kohderyhmälle tuttu eikä hetkeen ehkä aivan ajankohtainenkaan.

Miisa Lopperin kuvat ovat ihania ja sopivat hyvin kirjan tyyliin. Pidin myös siitä, kuinka kirjassa esiteltyjä haastavampia käsitteitä tai tilanteita lisäselitettiin juuri kuvilla ja ne otettiin olennaiseksi osaksi kerrontaa. Esimerkiksi Möbiuksen renkaan ymmärtäminen sujuu varmasti helpommin kuvien kautta, jos ei ole sellaista ennen käsitellyt.

Vaikka kerronta on sujuvaa ja juoni on jännittävä, jäi jokin tässä kirjassa vaivaamaan. Ärsyttävää, kun ei oikein osaa sanoa mikä, mutta nimenomaan se jokin jäi mieltä kaihertamaan ja esti kirjaan ihastumisen. Ehkä jokin tuntui hieman viimeistelemättömältä loppuratkaisussa, se tuntui jollain tavalla liian helpolta tai perustelemattomalta. Leppoisaa luettavaa kuitenkin ja sopi hyvin kesäluettavaksi.

Johanna Sinisalo: Möbiuksen maa
Teos, 2010. 155 s.
Kuvat: Miisa Lopperi