Carol Shields: Jane Austen

Elämäkertahaasteen ensimmäistä minihaastetta, josta tosin auttamattomasti myöhästyin, varten tuli lukea yksi ennen 1900-lukua eläneen ihmisen elämäkerta. Valinta osui tällä kertaa Carol Shieldsin Jane Austen -teokseen (Ajatus Kirjat, 2006), josta olin kuullut kehuja jo aiemmin. Lisäksi molempien kirjailijoiden kirjoitustyyli oli tuttu ja pidetty, joten tuskin siitä mitään huonoa saisikaan aikaan.

Jane Austenin (1775-1817) elämästä ei ole säilynyt jälkipolville mitenkään runsaasti tietoa. Kirjeistä ja aikalaisten huomautuksista on kuitenkin koottu jonkinlainen kuva vanhaksipiiaksi jääneestä ja upeita romaaneja kirjoittaneesta teräväkielisestä ja älykkäästä naisesta. Shieldsin kirjoitustyylissä kuultaa lämpö Austenia kohtaan, mutta se ei kuitenkaan tee tekstiä pelkästään ylistyslaulun kaltaiseksi. Shields on löytänyt kirjailijan luonteesta myös säröjä ja ne tuovat Austenin elävämmin tähän päivään.

Pokkarina alle 200-sivuista teosta ei ole pituudella pilattu, mutta pienestä koostaan huolimatta teos on kattava. Itsekin ajattelin reteästi lukevani kirjan hetkessä, toisin kuitenkin kävi. Toki pokkariversion fontti on myös pieni, mutta kuvailu on niin tarkkaa ja terävänäköistä, että puolet menee ohi jos sivujen yli yrittää juosta mahdollisimman nopeasti. Tyydyin siis lukemaan mainion kirjan rauhassa ja ajan kanssa.

Paras adjektiivi, jonka tästä teoksesta keksin, on miellyttävä. Siinä on jotain samaa kerronnallista poljentoa kuin Austenin romaaneissa ja on kiinnostavaa, kuinka elämäkerran avulla kerrotaan myös teosten historiasta yrittämättä ylitulkita niiden yhteyksiä Austenin omaan elämään. Ehdottoman kiinnostava, herkkä ja selväsanainen, suosittelen.

Luetut, lukemattomat -blogin Liisa ihailee, kuinka Shields on onnistunut tekstissään välttämään persoonattoman objektiivisuuden, Kirjojen keskellä -blogin Maija kehuu tätä ensiluokkaiseksi.

Carol Shields: Jane Austen (Jane Austen, 2001)
Ajatus Kirjat, 2006. 208 s.
Suomentanut: Maria Lyytinen

Carol Shields: Larryn juhlat

Carol Shieldsin Larryn juhlat (Otava, 1998; Larry's Party 1997) ei ollut lukulistani kärjessä, mutta se päätyi luettavaksi lähes olosuhteiden pakosta: olin sienestysreissulle lähtiessäni jättänyt avaimet kotiin ja tajusin sen tietysti vasta kotimatkalla siinä vaiheessa kun mies oli jo bänditreeneissä. En viitsinyt mennä pihalle istumaan, koska mies olisi kuitenkin menoistaan haettava, joten ajoin samoin tein treeniksen eteen. Avainunohduksen lisäksi olin tehnyt myös toisen vaarallisen virheen: lähtenyt matkaan ilman kirjaa. Onneksi myös mies lukee ja oli kätevästi jättänyt hänellä kesken olevan opuksen autoon, joten näin siis tulin aloittaneeksi Larryn juhlat.

Ja nyt tässä puutarhasokkelossa kierrellessä tuntui, että asian ydin oli se, että vuoroin eksyi, vuoroin löysi tien, niin juuri, mutta siihen kuului myös hetki, jolloin halusi unohtaa kaiken, kokea odottamattoman hurmion antautuessaan kulkemaan sokkona eteenpäin.

Larry Weller on floristi. Tai oikeastaan häntä määrittelee paremmin se, että hän on hurahtanutrakastunut (istutettuihin) sokkeloihin. Sokkeloiden lisäksi Larryn elämässä on naisia, ennen kaikkea vaimoja mutta myös äitejä, siskoja ja ystäviä. Ja lopuksi vielä on 20 vuotta, joiden aikana Larryn elämää seurataan. Lyhyesti sanottuna koko kirja on oma sokkelonsa kiertyen oman itsensä ympärille, ajautuen toisinaan umpikujaan ja joka lopulta johdattaa lukijan maaliin.

Shields kirjoittaa juuri niin shieldsmäisesti kuin osasin odottaa: lämpimästi, henkilöhahmojansa lempeästi ymmärtäen. Sekä Larry että hänen läheisensä ovat hyvin inhimillisiä. Ja mietin jopa, että ovatko he liian lämpöisiin viltteihin käärittyjä, tuntuiko tämä liikaa siltä kuin pitäisi päällään lämpimää villapaitaa (kuten mies lukukokemustaan kuvaili)?

Toisaalta, ehkä tällaista inhimillisyyttä toisinaan kaipaa. Tarinaan kääriytymistä, tarkoituksellista eksymistä sokkeloihin. Larryn juhlat ei noussut suosikikseni näistä nyt kolmesta lukemastani Shieldsin teoksesta, mutta kyllä se paikkansa pitää. Siinä on hieno tarina, se on mukava kirja.

Carol Shields: Larryn juhlat (Larry's Party 1997)
Otava, 1998 / Seven-pokkari, 2002. 452 s.
Kannen kuvat: Vivian Gast.
Suomentanut: Hanna Tarkka.

Carol Shields: Rakkauden tasavalta

Kun huomaa bussissa istuessaan, että vähän itkettää vain siksi että kirja on niin kaunis tuntee olonsa lievästi hölmöksi. Hetkisen. Sitten toteaa c'est la vie ja jatkaa lukemista, miettii kuinka mukava tällainen tunne oikeastaan on. Juuri tuonkaltainen olo minulla oli lukiessani Carol Shieldsin Rakkauden tasavaltaa (Otava, 1992; The Republic of Love 1992).

Useimmissa kielissä se kuulostaa soinnukkaalta ja rytmikkäältä - minä rakastan sinua, minä rakastan sinua. Se on miniatyyriruno joka täyttää koko suun, vaikka joskus se lausutaankin kumma vaivalloisesti, lähes vastahakoisesti.

Fay ja Tom asuvat molemmat Winnipegissä omine elämineen, Fay merenneidoista kirjoittavana kansanperinteen tutkijana ja Tom radion yöohjelman juontajana. Sattuma, tai pikemminkin kummipoika, ilmapallot ja melkein jo syksyiset kadut tuovat pariskunnan yhteen. Onko tämä nyt sitä, rakkautta ensisilmäyksellä? Miten siihen pitäisi suhtautua? Miten toisen ihmisen menneeseen tulisi suhtautua?

Rakkauden tasavalta on Tomin ja Fayn tarinaa suurempi. Siihen on liitetty vanhemmat ja sisarukset, joukko ohikulkijoita. Erilaisia kohtaamisia, sitä miten helppoa ja samalla vaikeaa rakkaus voikaan olla. Ja se miten siihen suhtaudutaan ja mitä rakastetaan, kuinka paljon rakkautta on sopivasti? Olemmeko me kaikki vain intohimoa kaipaavia merenneitoja vai lepattaako sydän niin levottomasti öisin, että meidän on pakko soittaa radioon saadaksemme puhua jonkun kanssa.

Minua myös viehätti kovasti se, että alkuperäisteos on kirjoitettu 90-luvun alkupuolella. Kirjassa ei siis ole kännyköitä ja siinä ei lähetellä sähköpostia, vaan muille on soitettava kotiin ja tekstiviestin sijaan lähetellään kirjeitä ja fakseja. Ihanaa.

Meillä oli miehen kanssa keskustelu siitä, millainen kirja Rakkauden tasavalta on. Mies kysyi onko se hömppää ja minä ymmärsin tätä selittäesseäni ehkä ensimmäistä kertaa mitä sana lukuromaani todella tarkoittaa. Koska lukuromaani tämä on, hyvä sellainen, sopivan ajatuksia herättävä, lämpimän humoristinen, henkilöhahmoihinsa lempeydellä suhtautuva, lukijan mukaansa ottava.

Fay on kuitenkin havainnut myös seikan jota ei ollut huomannut aikaisemmin. Sen ettei rakkautta oteta missään vakavasti. Että sitä ei kunnioiteta. Sitä kaikki maailmassa haluavat - hän on vuorenvarma siitä - mutta syystä tai toisesta ihmisten on teeskenneltävä, että rakkaus on hölmöä ja joutavaa.

Suurin piirtein samaan aikaan viime vuonna luin ensimmäinen Carol Shieldsini, Pikkuseikkoja. Loppukaneettina tekstissäni oli Tulen varmasti lukemaan Shieldsiä uudestaankin, sillä tällaisia kirjoja tarvitaan tähän maailmaan ja olen edelleen samaa mieltä. Shields kirjoittaa niin lämpimästi, että lukemisesta tulee hyvä olo.

Täytyy myös sanoa, että muun muassa herrat Darcy ja Thomas Abbey saavat tehdä tilaa Tom Averylle, joka tämän kirjan myötä sujahti kirjallisuusmiessuosikkieni joukkoon. Miten voisin vastustaa miestä, jolla on radioääni ja joka pelkää veroilmoituksia.

En löytänyt Rakkauden tasavallasta muita blogiarvioita (linkatkaa jos on!), mutta täällä Katjan blogissa on puhuttu siitä ja muista rakkauskirjoista.

Luettu myös Satun luetut -blogin Toinen tapaaminen -minihaasteen puitteissa.

Carol Shields: Rakkauden tasavalta. (The Republic of Love, 1992)
Otava, 1992 / Seven-pokkari, 2011. 433 s.
Suomentanut: Hanna Tarkka.
Kannen kuva: Fennopress.

Carol Shields: Pikkuseikkoja

Pääsiäinen on vietetty muuton huipennuksessa ja kyläreissuilla. Syötyä tuli paljon hyvää ruokaa roudauksen lomassa ja eilen tutustuin hyvässä seurassa kolmen uuden lautapelin maailman. Ei hassumpaa. Tänään toivuimme muutosta käyden elokuvissa katsomassa Vettä elefanteille. Ei lainkaan hassumpi, siitä ehkä lisää huomenna.

Pikkuseikkoja (Otava, 2011; Small Ceremonies 1976) ehdin oikeastaan saada loppuun jo ennen pääsiäistä, mutta aika ei vain riittänyt siihen että olisin istunut koneen ääreen ja kirjoittanut tämän. Pikkuseikkoja oli ensimmäinen Carol Shieldsini ja moni lupaili minulle, että tulisin pitämään siitä paljon.

No, oikeassa olivat. Pikkuseikkoja oli mielestäni kertakaikkisen hurmaava pienisuuri kirja. Shieldsin ensimmäisessä, joskin vasta nyt suomennetussa, sukelletaan Judith Gillin elämään. Judith on perheenäiti, naimisissa Milton-tutkija Martinin kanssa ja heillä on kaksi lasta, Meredith ja Richard.

Kirjan nimi kertoo paljon, katsotaan sitten suomennosta Pikkuseikkoja tai alkuperäistä nimeä, Small Ceremonies. Loppujen lopuksi kirjassa, joka kattaa ajallisesti noin vuoden, ei tapahdu paljoakaan. Paitsi rivien välissä. Pieniä asioita, joille me itse annamme merkityksen.

Judith on hahmo, jota on vain pakko rakastaa. Kaikessa pikkumaisuudessaan ja suuressa uteliaisuudessaan Judith on kuitenkin lämminhenkinen, hyvin samaistuttava (kukapa meistä ei välillä olisi juuri noin yltiöpäisen utelias) ja hyvin hurmaava. Se täti, josta ei vain voi olla pitämättä. Toisaalta Judith oli mielestäni myös hieman surullinen. Tuntui, että kaikki hänen energiansa meni siihen, että hän uppoutui toisten tekemisiin ja analysoi heidän tekemisiään ja sanomisiaan eikä hän oikeastaan tuntenut itseään lainkaan. Tai muita.

On ironista, juuri sillä tavalla ironista mistä itse pidän, että minä, joka kirjoitan elämäkertoja ja saan iloa henkilöiden luokittelemisesta, en osaa lainkaan määritellä omaa tytärtäni. Eilen illalla pöydässä, juuri kun hän alkoi leikata uuniperunaa, hän nosti katseensa, hänelle harvinaisen totisen, ja vastasi johonkin arkiseen kysymykseen, jonka Martin oli hänelle esittänyt. Käden liikkeen ja ylös suunnattujen silmien väliin aukeni tila, ja olin jo vähällä tavoittaa sen jonkin.  / Sitten se livahti pois.

Shields tulee tekstillään todella lähelle. Kaikki on kerrottu niin hurmaavilla sanavalinnoilla, pienetkin asiat nostetaan esiin, ja kaikki on niin elävää ja kaunista. Kuin käsinmaalattu posliinikuppi. Parhaimmillaan Shields on mielestäni ehdottomasti kuvaillessaan asioita, oli sitten kyseessä tila tai jonkun henkilön jokin liike. Ihastuttavaa.

Pidin paljon siitä, kuinka tarina kulkee. Jokainen kuukausi muodostaa yhden luvun, ja näin meitä kuljetetaan syyskuusta toukokuuhun pistäytyen välillä muistojen kautta menneessä. Kuten oikeassakin elämässä, joinakin kuukausina tuntuu tapahtuvan todella paljon ja toisinaan vain elämme, keskustelemme, koemme. Pohdimme loputtomiin lankakerien arvoitusta, odotamme kirjettä Englannista, järjestämme juhlat tai käymme niissä.

Pikkuseikkoja on suloinen kurkistus yhden perheen ja heidän lähipiirinsä elämään Judithin ajatusten kautta. On upeaa, miten paljon saamme Judithilta tietää ja silti voimme lukea rivien välistä niin paljon sellaista mikä ei Judithille välttämättä aukene. Shieldsin ote pitää koko kirjan ajan, ja lempeä teksti kuljettaa lukijaa nopeasti eteenpäin. Toisinaan oli pakko hidastaa lukemista, jotta saisi nauttia pienistä hetkistä vähän pitempään.

Lyhyesti, Pikkuseikkoja oli, käyttääkseni vielä kerran tätä adjektiivia, hurmaava kirja. Tulen varmasti lukemaan Shieldsiä uudestaankin, sillä tällaisia kirjoja tarvitaan tähän maailmaan.

Ravintolan kaksi tarjoiijaa liihotteli sivupöydän luo kuin tummat varjot, ja siinä avarassa tilassa minusta yhtäkkiä tuntui kuin olisin noussut uudenlaiseen sfääriin: pöydässä jossain kaukana näen istumassa kaksi naista, he eivät ole onnellisia eivätkä onnettomia vaan jotain siltä väliltä, kuin ohuen, kirkkaan herkkuhyytelön sisällä, ja he hymyilevät, hymyilevät pöydän yli toiselleen, huoneen poikki, ohi tumman tahriintuneen paneeliseinän, läpi pikkuruutuisen ikkunan ulos parkkipaikalle, jonka lumipeite kasvaa hitaasti, hitaasti, ja muuttaa koko maailman valtavaksi, valtaisaksi tyhjyydeksi.

Pikkuseikkoja on ollut arvioitavana ainakin Katjalla, Leena Lumella ja Karoliinalla.