Lavalta: Läski (Teatteri Takomo)

Kuva: Kari Hakli

Onneksi on muita bloggaajia, jotka muistuttavat ja huikkailevat kiinnostavista esityksistä, meinasi nimittäin tämä Teatteri Takomon Läski livahtaa ohi. Saimme sen kuitenkin kalenteriin mahdutettua varsin korkein odotuksin.

Raisa Omaheimon kirjoittama ja Elina Kilkun ohjaama ja dramatisoima esitys käsittelee lihavuutta. Sitä, millaista on olla lihava tässä yhteiskunnassa, jossa mukavia vaatteita ei löydy omassa koossa ja lehdet kehottavat säännöllisin väliajoin laihduttamaan. Sitä, miten kadulla vastaantuleva satunnainen ihminen saattaa yhtäkkiä kokea oikeudekseen haukkua sinua ja olemustasi. Sitä, miten vaikkapa lääkäri saati sitten treffikumppani ei näe ihmisessä muuta kuin kilot. Sitä, miten surullinen ihminen voi olla. Ja toisaalta sitten myös sitäkin, miten ihminen voi olla iloinen, onneksi.

Läski naurattaa tarkkanäköisyydellään, saa ajatukset rullaamaan ja mielen käymään ylikierroksilla. Samaistuttavaakin löytyy, varmaan jokaiselle jostain. Välillä on myös ihan kamalaa, kun lavalla periaatteessa kerrotaan humoristisia asioita ja ketään ei naurata yhtään, ei tekijää eikä yleisöä.

Puhepätkien välissä valot välkkyvät ja taustalla soi kumea äänimaisema. Toiminta lavalla tuntuu tällöin uhkaavalta ja ahdistavalta, ehkä niin oli tarkoituskin. Itselleni ne jäivät esityksen vaikeimmin lähestyttäviksi osiksi, vieraannuttivat.

Esityksen jälkeen puimme miehen kanssa ajatuksia minäkuvista, oman pään omituisuuksista ja siitä, että on hirveän kiva mennä lenkille vain siksi että haluaa mennä lenkille. Ollaan ihmisiä toisillemme ja itsellemme, käsiohjelmassa mainittua täydellistä maailmaa odotellessa.

Lukekaa ihmeessä myös Tallen rohkea ja hieno teksti tästä esityksestä ja itsestään.

Lavalta: Cats (Laukes / Lahden kaupunginteatteri)

 Kuva: Johannes Wilenius

Olen nähnyt Andrew Lloyd Webberin Catsin vuosia sitten Hartwall Areenalla ja sen musiikki on jäänyt pitkäaikaiseksi kumppaniksi, mutta musikaalin uudelleennäkemisestä en varsinaisesti ole haaveillut. Lahden kaupunginteatteriin ja Lahden Uuden Kesäteatterin yhteisproduktio päätti kuitenkin ujuttaa mainioiden kappaleiden lomaan aimo annoksen nykysirkusta, joten ei ollut muita vaihtoehtoja kuin suunnata jälleen kerran kohti mäkihyppykaupunkia.

Webberin Cats on saanut innoituksena T.S. Eliotin runoteoksesta Old Possum's Book of Practical Catsista. Mikko Koivusalon käännöksessä hellikkikissoiksi vääntyneet kissat kokoontuvat kaatopaikalle ja kisailevat siitä, kuka pääsee aloittamaan kissanelämänsä uudelleen. Kissoissa löytyykin aikamoisia persoonallisuuksia hieman höpsähtäneistä teatterikissoista akrobaattisiin temppuihin ja kujeisiin taipuvaisiin kattinuorukaisiin.

Lahti ei pettänyt (musiikki)teatterikaupunkina tälläkään kertaa, sillä Catsin katsominen oli pelkkää iloa. Tutut kappaleet kuulostivat mainioilta myös suomeksi ja esiintyjät olivat Lahdelle tuttuun tapaan erinomaisia. Itse innostuin erityisesti kappaleista, joita hyräilen muutenkin itsekseni usein. Juha Pihanen oli tavattoman sympaattinen teatterikissa Kysinä (miten nerokasta kääntää Asparagus Kyssäkaaliksi!), Mikael Saari syöpyi siipan verkkokalvoille skarppina junakissa Kiikunkinttuna ja olihan se Peter Nyberg nyt oikein mainio Räntäntouho.

Kuva: Johannes Wilenius

Sirkuksen lisääminen kissojen kaveriksi oli loistava valinta! Lavalla nähdään temppuilua muun muassa rengas- ja washingtontrapetsilla, kankaalla ja huikealla cyr-renkaalla höystettynä aimo annoksella akrobatiaa. Itse huomasin jatkuvasti seuraavani erityisesti ärsyttävän taitavaa Karita Tikkaa, miten voikin ihminen liikkua niin! Otto Tammivaaran temppuilu cyr-renkaalla oli myös aikamoista katsottavaa. Toki mukaan mahtui myös tanssikoreografioita, mutta on se myönnettävä että sirkustemput sopivat tähän kuin viikset kissalle ja pudistivat hyvin pölyjä Catsin vakiintuneesta lavanäkymästä.

Pölytys näkyi myös esityksen visuaalisessa ilmeessä, sillä kissamaskit ja tekoturkit oli jätetty suosiolla pois. Heli Salomaan suunnittelemat futuristiset puvut miellyttävät silmää ja silti esiintyjät on helppo kuvitella kissoiksi. Myös Markku Luuppalan luotsaama orkesteri on nostettu täällä isoon osaan ja istutettu lavaa hallitsevalle korokkeelle ja oikein ansiokkaasti siellä soitetaankin, ilo on kuunnella ja kerrankin myös nähdä, siis silloin kun malttoi katsoa pois niistä kissoista.

Kyllä vaan kannatti taas matkustaa, sillä esityksen jälkeen kolmipäisen seurueemme suusta ei tullut kuin hehkutusta. Ihanat hellikkikissat, kiitos, kyllä tässä koiraihminenkin heltyi!

Lavalta: 2341 AD: (A journey from the future) (Juha Valkeapää, Renzo van Steenbergen & Emer Värk / Mad House)

Kuva: Jana Solom

Kaikkea sitä pääsee kokemaan, mietin, kun kävelen tyhjää valkoseinäistä tunnelia pitkin kohti esitystilaa. Tila tuntuu autiolta, vaikka tiedän että edessäni on juuri kävellyt edellinen katsoja ja seuraava tulee jo kintereillä. Olemme kaikki menossa katsomaan Juha Valkeapään, Renzo van Steenbergenin ja Emer Värkin audiovisuaalista installaatioesitystä 2341 AD: (A journey from the future).

Esityssalissa katsojat ohjataan istumaan säkkituoleille ja ohjeistetaan laittamaan kuulokkeet päähän. Olen salissa ensimmäisten joukossa, joten hetken saa odotella kaikkien saapumista yksitellen paikalle. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä luureista kuuluva suhiseva äänimaisema ja edessä näkyvät valot ja varjot riittävät oikein hyvin. Saatoin itse asiassa nukahtaakin muutamaksi hetkeksi, oli miellyttävää.

Kyseessä on siis vuoteen 2341 sijoittuva installaatioesitys. Ihmiskunta on kadonnut ja esitys tarkastelee sitä, mitä on jäänyt jäljelle. Äänien, valojen ja heijastusten kautta tutkitaan elementtejä ja ihmetellään maailmaa. Välillä katsellaan rapistuvaa betonia, kuunnellaan veden pulputusta, ihmetellään sähköä. Minä huomaan pohtivani sitä onko kaikki muukin elävä kadonnut, ajatellut karhukaisia ja mietin, mahtaako missään olla mitään ääntä jos ei ole ketään kuulemassa, sillä äänen havaitsemiseen tarvitaan aistija.

Nautin esityksessä suunnattomasti, vaikka välillä vähän pelottikin katsella yläpuolella roikkuvaa metalliputkea ja kuunnella suhinaa. Oli ihanaa, että ei tarvinnut olla lainkaan sosiaalinen, siis ettei tarvinnut edes katsoa toisia ihmisiä näyttämöllä ja tulkita ilmeitä ja eleitä. Sai vain katsoa kattoon ja seiniin heijastettuja asioita, kuunnella, antaa ajatusten vaeltaa, pysähtyä siihen hetkeen.

Vaikka maailmanlopun meininki ei ehkä kuulosta levolliselta, oli 2341 AD:ssä jotain tavattoman rauhoittavaa. Itse olisin mieluusti jäänyt äänimaiseman keskelle säkkituoliin makoilemaan, ulosmennessä reaalimaailma aistiärsyketulvineen tuntui aivan liian meluisalta kokemuksen jälkeen. Lisää tällaista, kiitos.

Esityksiä on jäljellä vielä kolme, suosittelen lämpimästi.

Raameissa: Revisiting Unknown Places (Maria Pääkkönen / Galleria Huuto)

Tiedättekö sen tunteen, kun tietää että joku ystävä on tavattoman lahjakas ja sitten tämä pääsee yllättämään vielä vähän lisää? Näin minulle kävi, kun astelin sisään ystäväni, kuvataiteilija Maria Pääkkösen näyttelyyn Revisiting Unknown Places Galleria Huudossa Jätkäsaaressa.

Galleriatilassa on esillä suuria lyijykynätöitä, jotka kuvaavat paikkaa joka ehkä on jossain olemassa tai sitten ei. Mieleni tekee mennä hipeltämään paperia, en voi uskoa että työ ei ole printti vaan ihan oikeasti kynällä tehty. Juttelen samalla Marian kanssa ja katson töitä, tilaa. Ulkona on harmaa, mutta kirkas päivä ja työt nousevat kauniisti esiin. Auringonpaisteessa tai ihmistungoksessa tunnelma olisi varmasti erilainen.

Jään katsomaan piirrettyjä oksia ja kiviä, ihmettelen ja ihastelen. Näyttely on kiehtova, tekisi mieli jäädä tilaan istumaan ja vaeltamaan, ärsyttää että on kiire mutta minkäs teet. Ihmettelen valkoista paperia piirrosten ympärillä, tavattoman tarkkaa kynänjälkeä, eläviä pintoja. On se vaan huikeaa, että on näin taitavia ystäviä.

Työt ovat esillä Huudon Jätkä 2 -galleriatilassa 28.2. asti, huhtikuussa ainakin osa töistä on esillä Jyväskylän Galleria Ratamossa. Menkää, ihastukaa.

***

Olipa ilo herättää Raameissa-tekstit taas henkiin tällä näyttelyllä, ehkä tämä tästä taas jatkuu.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Trenditietoisena luen toissavuoden Finlandia-voittajan, siis Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi, 2014), vasta nyt. Hyllyssähän tämä mitaltaan massiivinen ja sisällöltään runsas teos on ollut jo aikapäiviä, mutta kukapas niitä hyllyssä olevia lukisi kun kirjastosta tulee jatkuvalla syötöllä lisää luettavaa. No, tämän vuoden lukemiset aloitin joka tapauksessa Valtosen seurassa ja sen verran mittava urakka se oli että loppuun pääsin vasta helmikuun puolivälin tienoilla.

He eivät tiedä mitä tekevät sukeltaa monen aiheen kimppuun. Yhdysvalloissa on neurotieteen professori Joe Chayefski, joka yrittää taistella yliopiston muuttuvia käytöntöjä vastaan, kasvattaa kahta teini-ikäistä tytärtään, pitää avioliittonsa kasassa ja selviytyä eläinkokeita vastustavien aktivistien paineen alla. Suomessa on puolestaan Alina, Joen entinen puoliso, ja ennen kaikkea Samuel, heidän yhteinen poikansa. Nyt Samuel on matkustanut Yhdysvaltoihin eikä kukaan oikein tiedä miksi ja missä aikeissa eikä asiaa helpota yhtään että pojan tilanne Suomessa jäi varsin sekavaksi.

Teos tuntuu kuulemani ja lukemani perusteella jakavan lukijansa kahteen kastiin. Toiset ihastuvat ja jäävät imuun, toiset tylsistyvät ja osa jättää kirjan kesken. Itse kuulun ensimmäiseen porukkaan, enimmäkseen ainakin. Valtosen kirjoituksen rytmi vei heti alussa mukanaan ja viihdyin runsaan kerronnan parissa mainiosti. Kirjan pariin palasi iltaisin ilolla ja huomasin usealla kerralla lukeneeni enemmän kuin aioin. Viimeiset noin sata sivua menin kuitenkin etanavauhtia lukien ehkä kymmenen tai kaksikymmentä sivua kerrallaan, ahdisti, halusin ja en halunnut tietää mitä seuraavaksi tapahtuisi. Loppuun oli kuitenkin päästävä ja siellä sai lopulta hengähtää.

Teemoja on useita, niistä nousivat itselleni olennaisiksi muun muassa tiedemaailman ja sen lainalaisuudet (osin tuttua, helppo sujahtaa mukaan), julkinen keskustelu ja sen monet muodot ja ehkä tärkeimpänä keskusteleminen ja toisen kuuntelemisen tärkeys. Ja tässä siis todella kuuntelemisen, ilman ennakko-olettamuksia ja päällepuhumista. Ja sitten se, että joskus sitä kyllä huomaa vahvistavansa aina vain omia käsityksiään valitsemalla sopivia artikkeleita ja lähteitä, joskus tekee hyvää vähän törmäyttää ajatusmallejaan.

Aikamoinen paketti tämä oli ja pääosin pidin ja viihdyin, kielestä ja kerronnasta nauttien vaikka välillä sitä tuskastuen että eikö sitä viimeistä näkökulmaa ja salassapidettävää asiaa voida jo paljastaa kun on jo vatuloitu vaikka kuinka pitkääm. Kokeilkaa.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Tammi, 2014. 559 s.
Kansi: Jussi Kaakinen