Elias Koskimies: Ihmepoika

Elias Koskimiehen esikoisromaani Ihmepoika (Gummerus, 2014) alkoi kiinnostaa jo keväällä, kun Koskimies esitteli sitä Gummeruksen tilaisuudessa. Kesti kuitenkin tänne räntäiseen marraskuuhun, että sain varattua kirjan ja kuljetettua sen kotiin luettavaksi. Hyvä kuitenkin näin, sillä lempeä kirja toi hyvää fiilistä harmauden keskelle.

Katson lastenhuoneen ikkunasta ulos Pikkumetsään. Kohtaloni on TODELLA KOVA: olen neljätoistavuotias nobody Pohjois-Pohjanmaalta, Suomesta. Sean Penn ei ole työntämässä päätäni kaasu-uuniin eivätkä fanit sekoa edessäni itkuisen kirkuvaksi massaksi.

On vuosi 1988 Pohjanmaalla. 14-vuotias poika, perheessään toisiksi nuorimmainen, hengaa tyttöjen kanssa välituntisin invavessassa, matkaa haavemaailmoihin kodin takaisessa pikkumetsässä ja kaipaa New Yorkiin toteuttamaan unelmaansa. Kaikki ei aina mene kuitenkaan kuin Suosikin megatähtien tarinoissa, vaan pojan isän sairastuu vakavasti ja ajaa koko perheen kriisitilaan. Pojankin on päätettävä, miten hän saisi oman äänensä kuuluviin lähes mykäksi ajautuneessa perheessä ja tukahtuneessa kylässä.

Osittain omaelämäkerrallinen teos kertoo nuoren miehen kipuilusta ympäristössä, jossa erilaisuutta katsotaan alta kulmain. Ajattelin etukäteen teoksen olevan hyvin erilainen, tässä kerronta kuitenkin keskittyy lähinnä perheen sisäisiin kipuiluihin ja niiden heijastumiin sen jäsenissä. En kuitenkaan ollut missään nimessä pettynyt vaan oikeastaan ilahtunut Koskimiehen valitsemasta kerrontatavasta. Tarinan pojan kertomus tuntuu todelta, mutta on samalla sopivan lennokas ja omaääninen, että poikaan voi samaistua ja hänen pyrkimyksiään tsempata.

Kaikki hyvin, minä toistelen, kaikki hyvin. Minun tulee ajatella ja toimia kuin kuvitelmieni möreä-ääninen lääkäri. Äiti tulee tuota pikaa kotiin. Hän mäkättäisi isälle, veisi tämän lääkäriin, ja ennen kuin olisin saanut puhkiselatun Suosikin Madonna-aukeaman luettua, he olisivat taas kotoana. Iltakahvin ääressä mukit käsissämme me nauraisimme yhdessä tälle kaikelle.

Nuoruuden kuvaus huudahduksineen (aivo sulaa!) ja pohjanmaan murteineen on paikoin myös hauskaa luettavaa. Teos lienee omalla tavallaan myös aikansa kuva, vaikken osaa sitä sinänsä kommentoida kun en tapahtuma-aikaan vielä kovin vanha ollut. Koskimiehellä on joka tapauksessa taito elävöittää tekstissään nuorten ehdotonta ja vimmaista elämää, jossa tupakkaa poltetaan salaa, autiotalolla on parhaat bileet ja kaikki pohtivat mahtaako Pökäle tuoda paikalle viinaa.

Ihmepoika on lempeä ja hieno nuoruudenkuvaus erilaisesta pojasta, joka haluaa olla jotain enemmän kuin ympäröivä yhteisö haluaisi. Toivon, että kirja löytää lukijoitaan niin nuorten kuin heidän vanhempiensakin joukosta ja raivaa tilaa kaikille ihmelapsille.

On ilo kirjoittaa tämä Ihmepojan bloggaus päivänä, kun äänestys tasa-arvoisesta avioliittolaista hyväksyttiin eduskunnassa. Ehkä vähitellen tästäkin maasta tulee mukavampi paikka kaikille ihmepojille ja -tytöille.

Tämän kylän homopoika rakastui kirjaan jo ennen sen ilmestymistä, Erja kuvaa tätä raikkaaksi ja uskottavan oloiseksi nuorisokuvaukseksi.

Elias Koskimies: Ihmepoika
Gummerus, 2014. 191 s.
Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen

Lavalta: Persona (Kansallisteatteri)

Kuva: Tuomo Manninen

Kansallisteatterin Persona alkoi syksyn mittaan kiinnostella ja näytäntökauden lähestyessä loppuaan värväsin seuralaisekseni Heidin. Näytelmä herätti odotuksia, näyttelijöiden tiesin valmiiksi olevan hyviä mutta sisällöstä en tiennyt juuri mitään.

Näyttelijä Elisabet Vogler (Marja Salo) on lopettanut puhumisen, mutta henkistä tai fyysistä vikaa ei tunnu löytyvän. Lääkäri lähettää Elisabetin nuoren hoitajansa Alman (Minka Kuustonen) kanssa kesäksi merenrantahuvilalle uskoen tämän tekevän Elisabetin terveydelle hyvää. Elisabet alkaakin piristyä Alman seurassa, vaikka puhetta ei edelleenkään kuulu. Alma puolestaan alkaa kertoa Elisabetille hyvinkin tarkkaan omasta elämästään.

Puheliaan ja puhumattoman naisen vuorovaikutus on kiinnostavaa katsottavaa. Marja Salon läsnäolo lavalla on vahva, vaikka ääntä ei juuri kuulu. Minka Kuustonen puolestaan tekee mainion roolityön virkeänä Almana, jolla kuitenkin on on omat salaisuutensa. Naisten yhdessäolon seurauksena todellisuus alkaa muuttua joksikin erilaiseksi, sanomattomia asioita jää roikkumaan ja naisten identiteetit alkavat sekoittua.

Kuva: Tuomo Manninen

Oikeastaan huomaan, että en osaa sanoa näytelmästä juuri mitään järkevää. Tiistai-iltana käytin esityksen nähtyäni kuvailua ymmärrystä pakoileva ja olen edelleen samaa mieltä. Tuntuu, että luovin jossain lavasteiden rantaruovikossa enkä aivan näe sitä perimmäistä tarkoitusta tai saavuta lopullista ymmärrystä. Myöskään lavastus ei herättänyt tällä kertaa mitään erityisiä tuntemuksia (paitsi että se eräs verhokohtaus oli todella hieno) ja äänimaailma tuntui lähinnä hämmentävältä.

Mutta ei se haittaa, sillä näinkin esitys oli joka tapauksessa hyvä kokemus. Salon ja Kuustosen yhteistyötä katseli ilokseen ja heidän roolihahmoihinsa oli helppo uskoa, vaikkei heitä välttämättä ymmärtänytkään. Vahvaa työskentelyä, olen iloinen että kävin katsomassa tämän näytelmän.

Ymmärtämättömyys myös houkutteli varaamaan näytelmätekstin kirjastosta (ruotsiksi!).

***

Meidän oli seuralaiseni Heidin kanssa tarkoitus aloittaa Personasta uudenlaisen, dialogihenkisen bloggaustavan testaus, mutta homma karahti vähän karille. Tulkitsimme esitystä eri tavoin ja lopulta päädyimme juttelemaan muun muassa koirista ja auktoriteeteista. Ei sillä, hyviä keskusteluja nekin mutteivät kovinkaan näytelmää käsitteleviä. Palaamme siis asiaan jonkin toisen esityksen tiimoilta, toivottavasti lähitulevaisuudessa.

Massimiano Bucchi: Newtonin kana

Ei Newtonin vaan miehen valmistama kana.

Ruoka, tiede ja niiden yhdistyminen molekyyligastronomiassa ovat itselleni läheisiä aiheita, olihan gradunikin perusidea siellä. Näin ollen syksyllä suomeksi julkaistu Massimiano Bucchin Newtonin kana - tiede keittiössä (Gaudeamus, 2014) tuli pyydettyä ihan arvostelukappaleena luettavaksi.

Bucchi kertoo teoksessaan ruoanlaiton noususta tieteen pariin valottaen sitä historiallisesta näkökulmasta. Newtonin kanassa viljellään kiinnostavia ja hauskoja anekdootteja kuuluisista luonnontieteilijöistä ja heidän tavalla tai toisella ruokaa koskevista tutkimuksistaan sekä pyrkimyksestä saada gastronomia luonnontieteeksi esimerkiksi fysiikan ja kemian rinnalle.

Kana nousee esiin muuten muissakin kuin Newtonista kertovissa anekdooteissa, muun muassa Baconilla oli oma kanansa. Ruoka-aineet tuntuvat myös liikkuvan tiedepiireissä tiiviisti mukana niin hyvässä kuin pahassa. Toisaalta tuttujen aineiden avulla on helppo tuoda tiede lähelle suurta yleisöä, toisaalta kollegoiden halveksuttuja tutkimuksia verrataan keittiössä puuhasteluun.

Leppoisaan lukemiseen Newtonin kana on kuitenkin hieman raskas. Lähdeviittaukset on jätetty tekstin sisään, joten sulkumerkkien seassa luoviminen hidastaa lukemista ja tuo kaiken lisäksi mieleen sen jo taakse jätetyn gradun. Lisäksi usein turvaudutaan pitkiin lainauksiin, jotka kiinnostavuudestaan huolimatta muuttivat lukemisen luonnetta. Muutoin teksti on kyllä varsin sujuvaa vaikkei mitenkään kovin leikilliseksi missään vaiheessa ryhdy. Rakenteellisesti kirja on joka tapauksessa hauska, se on nimittäin jaettu lukuihin alkupaloista digestiiviin.

Erityisesti pidin lopun molekyyligastronomia-osuudesta, jossa kerrotaan varsin kattavasti tästä nuoresta tieteenalasta ja jätetään hienosteleva molekyylikokkaus nestemäisine salaatteineen sun muineen täysin huomiotta. Mieleen jäivät myös kiistat kaakaon terveyshaitoista, Pasteurin tutkimukset mikro-organismeista ja Robert Hooken tieteelliset kokeet Caffé Garrawayssa.

Newtonin kana oli alkukankeuden jälkeen varsin mielenkiintoista lukemista. Teksti pysyy ymmärrettävällä tasolla, mutta toisaalta lisälähteitä halajavalle on tarjolla kattava luettelo artikkeleita ja kirjoja, joihin tutustua. Ruoan ja tieteen ystävälle tämä ei ole lainkaan hassumpi valittava luettavaksi, eli suosittelen tätä kyllä jos aihe nappaa vähänkään.

Kiitokset Gaudeamukselle arvostelukappaleesta.

Massimiano Bucchi: Newtonin kana - tiede keittiössä (Il pollo di Newton. La scienza in cucina, 2013)
Gaudeamus, 2014. 216 s.
Suomentanut: Laura Lahdensuu
Kansi: Heikki Rönkkö

Lavalta: Viimeinen vuoro (Teatteri Tuike)

Kuva: Teatteri Tuike

Syksyn jännittävimpiä hetkiä oli astelu Teatteri Tuikkeen tiloihin marraskuisena lauantai-iltana. Paikallisen teatterin syksyn esitys, jo IIKKA-palkinnollakin palkittu, Viimeinen vuoro lupaa katsojille kauhua aistiteatterin merkeissä. Esitys siis koetaan silmät peitettyinä ja tapahtumat aistitaan pääasiassa kuulo- ja hajuaistin avulla.

En itse pidä kauhusta ollenkaan, sillä olen todella säikky ja jopa huvipuistojen kummitusjunat tuppaavat olemaan meikäläiselle liikaa. Paikallista teatteritaidetta on kuitenkin ilo tukea, joten pitihän sitä tänne uskaltaa. Sen verran kuitenkin jänistin, että varasin itselleni ns. pelkääjän paikan, jossa katsojaan ei esityksen aikana kosketa. HC-paikkalaisille jännitystä lisätään tuomalla mukaan lähikontakti esitykseen.

Viimeisessä vuorossa astutaan metrojunaan, joka on luonnollisesti illan viimeinen. Matka ei kuitenkaan suju suunnitelmien mukaan, sillä kyyti pysähtyy keskelle metrotunneleita. Kyseessä ei kuitenkaan ole matkustajille niin tuttu tekninen vika, vaan tunnelissa taitaa kulkea muutakin kuin sähköllä toimivia vaunuja matkustajineen. Tämän enempää ei juonesta kannattane paljastaa, sillä yllättävyys on luonnollisesti osa esityksen tehoa.

Esitys on todella intensiivinen alusta asti. Matkustajat saatetaan penkeilleen yksitellen, nyt jo silmät peitettyinä. Kun kaikki ovat kyydissä, kuuluu kaiuttimista tuttuja metron ääniä. Illuusio toteutuu oivallisesti. Metrorataa paremmin tunteva voi alkaa päätellä (kuten minä tein), missä vaiheessa tapahtumat alkavat viimein eskaloitua. Itse istuin siinä mielessä varsin sopivalla paikalla, että esimerkiksi lämpötilan vaihtelut vaikuttivat todella hyvin ja samalla pystyi jalkojen säikkytärinän naamioimaan pienoiseksi paleluksi. Esityksen teho nojaa paljon myös katsojan mielikuvitukseen, kun näköaisti ei ole käytössä. Vilkkaampaa kauhukuvastoa päässään pyörittävät voivat saada itsensä varmasti aikamoisiin tiloihin.

Esityksen päättyessä olo on hieman absurdi. Olimme seuralaisten kanssa täysin varmoja, että esitys ei mitenkään voinut kestää reilua 45 minuuttia, mutta kello todisti luulomme vääriksi. Aika kuluu siis Viimeisen vuoron parissa yllättävän nopeasti. Tiimi on tehnyt hyvää työtä. Käsikirjoitus on Nina Rinkisen ja Aarne Lindenin käsialaa, ohjaus Rinkisen. Näyttelijöinä kuullaan Lindeniä, Venla Vannelaa ja Nina Rinkistä, musiikista ja äänitekniikasta vastaa Otso Helos. 

Täytyy kiitellä, että myös tällainen jänishousu pystyi kokemaan esityksen ilman pakottavaa tarvetta rynnätä panikoiden salista ulos (saatoin kyllä pari kertaa avata silmät silmikon takana ja tuijotella hetken polviani). Meidän esityksessämme ei hysteeristä kiljuntaa kuulunut, mutta muutamassa aikaisemmassa kiljumisen ketjureaktio on kuulemma lähtenyt oivallisesti käyntiin. Paatuneille kauhunkululuttajille suosittelen siis HC-paikkoja, niitä jäivät vähän haikailemaan myös seuralaisista kaksi jotka varmuuden vuoksi ottivat pelkääjän paikat uuden teatteritekniikan parissa.

Extemporen blogissa on hieno Nina Rinkisen haastattelu esityksen tiimoilta ja Kulttuurikuurin Meri on kirjoittanut kiinnostavan muttei spoilaavan arvion esityksestä.

Esityksen uusi tuleminen nähdään helmi-maaliskuussa ja liput ovat tulossa varattavaksi piakkoin, joten kannattaa seurata vaikka Teatteri Tuikkeen facebook-sivuja. Kauhua vierastaville on myös tarjolla aistiteatteria, sillä esitettävänä on samaan aikaan hurmaava Pieni tulitikkutyttö, jonka kävimme katsomassa viime vuonna. Suosittelemme lämpimästi molempia esityksiä.

J.S.Meresmaa: Mifongin mahti

Kuvan matelija ei liity mifonkeihin millään tavalla, ainakaan tietääkseni.

Yksi kirjasyksyni odotetuista teoksista oli J.S. Meresmaan Mifongin mahti (Myllylahti, 2014), joka jatkoi rytinällä Mifonki-sarjaa. Jos sarjan aikaisemmat osat ovat vielä lukematta, voit kurkata vaikka ekan kirjan arviotani täältä. Kirjan takakantta suurempia spoilauksia ei tässä tekstissä tule, mutta jos ei sellaisiakaan tahdo lukea voi ainakin seuraavan kappaleen hypätä yli.

Lapsi, sinun on palattava takaisin. Mahtisi ei jaksa pitää sinua enää hereillä tässä todellisuudessa.
Ei vielä. Haluan tietää mikä oikein olen. Suuri Punainen, kerro minulle. Hänen päänsä nuokahti. Hän taisteli väsymystä vastaan.
Sinä tiedät, mikä olet. Nyt, palaa takaisin.
Ei, minä --
Palaa takaisin.

Tapahtumat alkavat seitsemän vuotta edellisen kirjan lopun jälkeen, mutta turhia muisteloita ei alkuun ole sisällytetty. Kaksoset Ciaran ja Fewrynn ovat kasvaneet teini-ikään ja eron hetki alkaa olla lähellä. Ciaran lähetetään Merontesiin oppimaan ja ottamaan paikkansa kuninkaana Fewrynnin jäädessä pantterikansan luo harjoittelemaan maagisia taitojaan. Vuodet vierivät ja kaksoset etääntyvät toisistaan, mutta kun Ciaran haavoittuu vakavasti salamurhayrityksessä on Fewrynnin lähdettävä myös Merontesiin. Salamurha ei myöskään ole ainoa kuninkaan ongelma, sillä kaupunkia vaivaa ikävä kirous jolla on vakavia seurauksia, mutta kirouksen poisto ei tule olemaan aivan yksinkertaista.

Vaikka edellisen osan lukemisesta on jo jonkin aikaa, ei tarina turhia jorinoitse menneestä vaan hyppää suoraan toimintaan. Henkilöhahmot ja tapahtuvat palautuvat kuitenkin tarinan mittaan mieleen ja se mikä ei palaudu, unohtuu tarinan tiimellyksessä (haaveilen kyllä siitä, että sitten kun sarja on valmis lukisin sen yhteen pötköön). Vauhdikas ja seikkailuntäyteinen tarina vie joka tapauksessa mukanaan ja jaksaa koukuttaa, hengähdyshetkiä ei edes osaa kaivata kun odottaa jo mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan.

Ihailen kovasti Meresmaan kykyä kirjoittaa tapahtumantäyteistä ja omaäänistä seikkailufantasiaa. Mifonki-sarja ei ole ehkä räjäyttänyt tajuntaani, mutta se on koukuttanut minut maailmaansa jo kolmeen kertaan. Viihdyttävä seikkailufantasia tuntuu olevan minulle yksi parhaimmista rentoutuslukemisista ja Mifongin mahti toi ehdottomasti lisää potkua harmaaseen marraskuiseen työviikkoon.

Kirjan reilut 500 sivua tuli nimittäin luettua yhden arkipäiväsatsin aikana lähinnä työmatkojen aikana. Mifongin mahti oli ehdottoman viihdyttävää kotimaista fantasiaa, jota luki ilokseen. Nyt kysymykseksi jää vain, että milloin se seuraava osa tulee?

Myös Kirsi oli viihtynyt kirjan parissa, Kirjaneidon tornihuoneessa kirja luettiin ahmien (tekstissä muutamia juonipaljastuksia aikaisemmista osista, toim.huom.).

J.S.Meresmaa: Mifongin mahti
Myllylahti, 2014. 516 s.
Kansi: unohdinpa tarkistaa tekijän