Vuosi pakettiin - keskeneräisiä ja valmiita haasteita ja vuoden kohokohtia

Joulupukki kantoi meille tällaisia kirjoja.

Vuosi 2013 lähestyy loppuaan. Se on ollut minulle hyvä vuosi, joskin tapahtumarikas sellainen. Aikataulujen pyöritystä ovat aiheuttaneet niin työt kuin muutkin arkiset asiat. Toisaalta tohinaa on tullut myös hyvistä asioista, kuten toukokuussa meille muuttaneesta Pölystä ja syyskuussa olleista häistä. Ensi vuosi tulee toivottavasti olemaan hieman rauhallisempi, mutta se jää nähtäväksi mitä kaikkea se todella tuo tullessaan. Joulu ainakin oli onneksi rauhallinen, olimme kotona, luimme, kävimme geokätköilemässä ja söimme liikaa.

Kirjallisesti vuosi on ollut oikein mainio. Luin kirjoja tähän päivään mennessä 100 kappaletta ja huomenna saan toivottavasti viimeisteltyä Leena Parkkisen viehättävät Galtbystä länteen. Jos tämän päivän tunnelmilla pitäisi valita vuoden viisi kirjallista kohokohtaa, olisivat ne

Annukka Salama: Käärmeenlumooja
Timo Parvela: Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen
Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Tove Jansson: Kesäkirja

ja jokerina Hannu Rajaniemi: The Fractal Prince

Osallistuin vuoden aikana myös yhteentoista lukuhaasteeseen, joita suoritin vaihtelevalla menestyksellä. Kosmoksen lumoa ja tähtisumua  -haaste päättyi jo vuoden alkupuolella, jonka tiimoilta luin avaruuteen liittyviä opuksia. Keväällä suoritin myös kahdeksasluokkalaisten lukudiplomin, haasteen kokosin yhteen täällä. Lukudiplomi oli ehdottomasti yksi vuoden hauskimpia lukuhaasteita. Lisäksi aiemmin valmiiksi saatuja haasteita oli Koe 13 kotimaista kirjailijaa, jonka kautta tutustuin muun muassa Eve Hietamieheen, Ulla-Lena Lundbergiin ja Minna Lindgreniin.

Marraskuussa viimeistelin Maukan loistavan Kansankynttiläin kokoontumisajot -haasteen, jonka kautta luin mainioita tietokirjoja. Kirjalista löytyy esimerkiksi täältä. Puolivälissä joulukuuta sain valmiiksi myös Susan aloittaman Seitsemämän sarja -sarjishaasteen. Luin vuoden aikana sarjakuvia hieman enemmän, mutta valitsin seuraavat seitsemän haasteopuksiksi:

Alison Bechdel: Hautuukoti: Tragikoominen perheeni
Mike Carey & Peter Gross: The Unwritten #1-3
Petri Hytönen & Mark Mallon: Fillarijuttu
JP Ahonen: Puskaradio
Joe Hill & Gabriel Rodriguez: Welcome to Lovecraft (Locke and Key I)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga #1-2
Hanna Koljonen: Sokerihullu

Löysin sarjakuvien joukosta hienoja uusia tuttavuuksia. Ihastuin Alison Bechdeliin, pelkäsin Unwrittenin ja Welcome to Lovecraftin kanssa ja innostuin Sagasta. Kiitos Susalle kivasta haasteesta!

Kevyemmin suoritin haasteita Kiinteistöhaaste, Lukemattomat kirjailijat, Lue ja syö sekä Lukuiloa kukkien keskellä. Suoritukset voi kurkata tuolta Haasteet 2013 -välilehdeltä. Auttamattomasti kesken jäi puolestaan Mari A:n oivallinen Kirjavuori Mount Everestille -haaste. Itse olin aikonut kivuta Mont Blancille ja lukea 50 oman hyllyn kirjaa, mutta korkeanpaikanleirini jäi 32 kirjan korkeudelle. Jatkan kiipeämistä ensi vuonna uusin voimin.

Myös teatterivuosi oli minulle oikein mainio. Yhteensä kävin katsomassa esittävää taidetta huikeat 37 kertaa, tosin tähän laskin mukaan sen että näin Ryhmäteatterin Robin Hoodin sydämen kolme kertaa kesän aikana. Aikamoista, saa nähdä pääsenkö ensi vuonna samoihin lukuihin. Vuoden aikana tuli nähtyä niin draamaa, komediaa, tanssia, sirkusta, monologia, musikaalia ja vaikka mitä muuta. Parhaita esityksiä en uskalla lähteä arvailemaan, mutta ehdinpä syksyn aikana nähdä kaikki syksyn tärppilistalle laittamani esitykset!

Sellaista tällä kertaa. Mikäli en huomenna enää palaa linjoille naputtelemaan, niin toivotan jo tässä vaiheessa kaikille oivallista uutta vuotta 2014!

Lavalta: Piaf (Kotkan kaupunginteatteri)

Kuva: Juha Lahtinen

Sateinen vuoden viimeinen lauantai tuli vietettyä teatterissa, kun äiti pyysi minut mukaan katsomaan Kotkan kaupunginteatterin Piafia. Edith Piaf on suunnattoman kiinnostava taiteilija, jonka musiikista pidän kovasti, joten lähdin mielelläni seuraksi.

Musiikillinen näytelmä kertoo Edithin elämästä, jonka aikana nuori Pariisin kaduilla laulava nainen nousee kansainväliseen suosioon mutta vaipuu samalla synkkään tanssiin morfiinin ja yksinäisyyden kanssa. Pariisin pikku varpusen elämään mahtui lyhyitä onnen hetkiä, miehiä, matkustamista ja suunnatonta surua ja sairautta. Kaiken lisäksi persoonallisella äänellään laulava Piaf äänitti useita lauluja, jotka soivat ympäri maailman yhä edelleen.

Kotkan kaupunginteatteri on tehnyt hyvää työtä Piafin elämän lavalletuomisessa. Ensinnäkin esityspaikkana toimiva hämyinen merimieskapakka ravintola Kairo sopi musiikkipainoitteiselle näytelmälle hyvin. Toisekseen Piafin laulut rytmittivät esitystä hyvin ja olivat mielestäni hyvin suomennettuja. Tämän sanon siitä huolimatta, että en osaa ranskaa, mutta sanojen rytmitys kuulosti hyvältä. Lisäksi Pia Lunkka oli mielestäni oivallinen Piaf, sillä hän oli rakentanut roolistaan suomea puhuvan mutta silti autenttisen oloisen vahvatahtoisen laulajattaren.

Piafin elämän taustalla vilisee paljon miehiä agenteista ja klubien omistajista roistoihin ja suojatteihin sekä tietysti niihin rakkaisiin, kahteen aviomieheen ja suurimpaan rakastettuun nyrkkeilijä Marcel Cerdaniin. Miehet hääräävät, tuovat kukkia, hankkivat Edithille keikkoja ja kiertyvät hänen pikkusormensa ympärille. Lisäksi näytelmässä kuullaan Edithin pahasuista nuoruudenystävää Toinettea sekä vakuuttavaa Marlene Dietrichiä, joita molempia esittää Anne Niilola.

Laulujen lisäksi esitykseen on tuotu tanssia, josta huolehtii pääosin Sari Marin. Marin on Pikkuvarpunen, joka tanssii näyttämöllä niin laulajattaren varjona kuin tapahtumia heijastaen. Tanssi sopii esitykseen hyvin ja oli yksi suosikkiasioistani esityksessä.

Kuva: Juha Lahtinen

Jos jostain on kritisoitava, niin itse en pitänyt juurikaan esityksessä olleesta ns. kovaäänisestä huumorista. Tällä tarkoitan siis rivouksien ja kirosanojen huutamista, takamusten läpsyttelyä ja muuta tämänkaltaista. Myös esityksessä ollut (tosin erittäin hienosti toteutettu, sen sanon) hidastettuna esitetty nyrkkeilyottelu sai paikoin turhan koomisia piirteitä vaikka se olisi mielestäni voinut toimia myös siihen lisättyä huumoria. Muuhun yleisöön nämä seikat tuntuivat tosin uppoavan hyvin, eli ei tässä kuitenkaan vikaan ole menty.

Lavastus esityksessä on pelkistetty, lavalla on vain Eiffel-tornin alaosa, ja se riittää hyvin. Pääosassa ovat kuitenkin ihmiset ja tarina upeasta laulajattaresta. Kiitosta saavat myös esityksen muusikot, viisihenkinen Piaf-bändi, joka säesti laulut kauniisti ja huolehti myös hienoista instrumentaaliosuuksista.

Lopuksi esitys saa silmät kyyneliin. Piafin viimeiset konsertit, rapistuva terveys ja yksinäisyys tuntuvat musertavilta. Aivan viimeiseksi annetaan ääni sille alkuperäiselle varpuselle nauhan kautta, jäljelle jää vain valo, lava ja väsynyt laulajatar. Vaikuttavaa.

Esityksiä on jäljellä vielä kolme tammikuun aikana. Suosittelen myös lämpimästi hienoa Piafin elämäkertaa Piaf - Jumalani kuinka olen elänyt, jonka on kirjoittanut hänen sisarpuolensa Simone Berteaut.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Pasi Ilmari Jääskeläisen uusin romaani Sielut kulkevat sateessa (Atena, 2013) muutti meille kotiin heti ilmestyessään, mutta säästelin kirjaa paremmalle lukuajalle. Töissä oli haipakkaa, enkä tahtonut lukea kirjaa kiiressä. Niinpä se valikoitui luettavaksi rauhallisina joulun välipäivinä sohvan nurkkaan kääriytyneenä.

Judit katseli, kuinka nainen luki. Hän oli lapsena lukenut samalla tavalla - niin kuin muuta maailmaa kuin kirja ei olisi. Sitten kirjojen lumo oli jotenkin huomaamatta väistynyt.
Nainen käänteli sivuja. Judit ajatteli: Kuinka kaunis ihminen lukiessaan onkaan!

Sairaanhoitajana toimiva Judit jättää vanhan elämänsä taakseen ja muuttaa Helsinkiin saatuaan ystävältään Martalta työtarjouksen. F-Remediumin palveluksessa Judit pääsisi tekemään kotisairaanhoitajan töitä hulppealla paikalla, kunhan vain suostuu uskonnollisen yrityksen vaatimusten mukaisesti hoitamaan asiakkaidensa fyysisen kunnon lisäksi myös heidän sieluaan. Lisäksi työhön tulee uusia vaatimuksia, kun asiakkaaksi saadaan kuuluisa ateisti Leo Moreau, jota Juditin pitäisi Martan pyynnöstä vakoilla. Vaikka työ on mukavaa, painaa Juditin mieltä huoli kuolemansairaasta kummipojasta Maurista. Tämä juonikuvion asetelma ei kuitenkaan kerro itse kirjasta paljon mitään, sillä kirjassa tapahtuu paljon ja monipuolisesti.

Tuttua Jääskeläisen edellisistä kirjoista Sieluissa oli yliluonnollisen läsnäolo arkitodellisuudessa. Jumalalliset väliintulot, sammakkomaisin piirtein tuijottavat sateessakulkijat ja maailmankuvan nyrjähtäminen kuuluvat peruskuvastoon. Sade kirjassa on tauotonta (sekoitin kirjan vuodenajan jatkuvasti tähän nyt ulkona vallitsevaan sadetalveen, vaikka kirjassa eletään kesää). Arjesta poikkeava tarjoillaan minun makuuni sopivalla tavalla. Alunperin pelkäsin kirjan olevan minulle liian pelottava, mutta ei se onneksi ollutkaan, ainoastaan sopivan karmiva. Karmivuudessaan se toi itse asiassa mieleen jokin aika sitten lukemani Hautalan Itsevalaisevat, mutta Sielut ei saanut minussa aikaan samanlaisia epämiellyttäviä väristyksiä.

Kirja myös sisältää paljon erilaisia viittauksia kauhukirjailija H.P.Lovecraftiin. Koska tunnen kyseistä kirjailijaa varsin huonosti en tiedä kuinka suoria viittaukset olivat, mutta jotain samankaltaisia piirteitä näinkin rajallisella tuntemuksella kykeni huomaamaan. Kirjallisten viittausten ystävät saavat muutenkin nauttia koko kirjan mittaan, sillä vastaan tulee niin tuttuja kirjoja kuin niiden henkilöhahmojakin. Mieleen nousivat hivenen ahdistavat, mutta hienot The Unwritten -sarjakuvat.

Kiinnostavuudestaan huolimatta kirjassa oli myös muutamia piirteitä, jotka jäivät mietityttämään. Mietin, miksi Maurin sairauden piti olla kuvitteellinen, eikö ollut ainuttakaan neurologista sairautta jonka taudinkuva olisi samankaltainen? Lisäksi huomasin, enemmän itsestäni, että minua häiritsee se kun kerrotaan kirjan henkilöiden käyvän vessassa. Itse varsinainen vessaanmeno ei ole ongelma, mutta huomaan vaivaantuvani jos kirjassa kuvataan tarkemmin sitä mitä he siellä tekevät. Pohdin asiaa ja totesin, että vaivaannus johtuu ehkä siitä että se tekee kirjan hahmoista liiankin inhimisillisiä ja toisaalta minua ei oikeastaan kiinnosta kuinka hahmot pyyhkivät takapuolensa. Nämä ovat kuitenkin loppujen lopuksi melkoisen merkityksettömiä seikkoja suuremmassa skaalassa.

Ennen kaikkea Sielut oli minulle kirja lukemisesta ja sen hienoudesta. Vaikka pääteemana nopeasti katsoen tuntui olevan uskonnollisuus, uskonnottomuus ja maailman hahmotus, nousi minulle päällimmäiseksi arvostus lukemista (ja fiktiota) kohtaan. Kirjat voivat kuljettaa lukijan uusiin maailmoihin, saada tajuamaan jotain uutta ja ymmärtämään jotain olennaista ympäröivästä maailmasta. Itselläni ainakin tämän kirjan loputtua päässä surrasi niin paljon, että oli hankala nukahtaa.

En ryhdy tässä suosittelemaan Sieluja varauksettomasti kaikille, sillä jos käyttäisin tähtiarviointia saisi Sielu niitä ihan päivän mukaan jotain kahdesta neljään. Itse kuitenkin loppupeleissä pidin kirjan haasteellisuudesta ja syvyyksistä joihin se kuljetti. Seuraavaa odotellessa.

Minna kuvaa tätä kypsimmäksi ja painavimmaksi Jääskeläisen teoksista, Morre pohtii kirjan nimistöä hienosti ja Salla puolestaan ruotii kirjaa kriittisemmin vaikka lukikin sen loppuun.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa
Atena, 2013. 550 s.
Kansi: Jussi S. Karjalainen

Rentouttavaa joulua!

Toivottavasti teidän aattonne on alkanut hyvin. Meillä herättiin aamulla haukuntaan, kun Pöly ilmoitti uunin ajastimen piippaavan. Onneksi näin, kinkku oli pelastettu ja koipeliini jäi alakertaan valvomaan T:n kanssa paistamisen loppuaikaa.

Aamupalaksi söimme perinteiset joulupuurot, minä sain tällä kertaa mantelin.

Kohta lähdemme joulukirkkoon ja sitten palaamme kotiin syömään ja lepäämään ja kurkkimaan, josko pukki olisi meitä jollain tavalla muistanut.

Olkoon teillä kaikilla juuri sellainen joulu kuin toivotte!

Matthew Quick: Silver Linings Playbook (kirjana ja elokuvana)

Näin ihastuttavan Silver Linings Playbook -elokuvan maaliskuussa. Sympaattinen elokuva sai hyvälle mielelle, lisäksi Jennifer Lawrence ja Bradley Cooper olivat mainioita pääosanesittäjiä. Elokuvan innoittamana ostin e-kirjana myös Matthew Quickin kirjoittaman kirjan (2008), johon elokuva perustuu. Tarkoituksena oli lukea kirja piakkoin, mutta niin homma vain venyi ja vanui ja luinkin opuksen vasta joulukuussa. Tässä joka tapauksessa näkemyksiä molemmista.

Elokuva (teksti kirjoitettu maaliskuussa)

Vaikka yleensä pyrin lukemaan kirjan ennen elokuvaa, tein tämän kanssa poikkeuksen Finnkinon Superpäivän sopiessa maaliskuun lopulla niin mukavasti suunnitelmiin. Odotukset Silver Linings Playbook -elokuvan suhteen olivat korkealla, sillä olihan raina kerännyt kiitosta niin palkintoraadeilta kuin tutuiltanikin.

Odotukset eivät onneksi romahtaneet: elokuva oli hyvä. Lawrencen ja Cooperin dynamiikka elokuvan pääparina oli loistava, eivätkä muutkaan näyttelijät jääneet pekkaa pahemmiksi. En oikeastaan osaa sanoa elokuvasta mitään järkevää, kykenen vain hehkuttamaan. Näin lyhyesti sanottuna elokuvassa oli minulle juuri sopivasti kaikkea: rakkautta, hulluutta, tarinaa ja kaiken lisäksi vielä tanssia. Silver Linings Playbook tulee varmasti hankittua myös oman elokuvahyllyn täytteeksi.

Saatan olla myös hieman rakastunut Jennifer Lawrenceen.

Kirja

Matthew Quickin esikoisromaani on mainio. Pat Peoples pääsee pois mielisairaalasta, kun hänen äitinsä lupaa ottaa tämän valvovan silmän alle. Vaimoaan kaipaava Pat viettää päivänsä kuntoillen, yrittäen parantaa huonot käytöstapansa ja käyden terapiassa toivoen että eroaika vaimosta päättyisi ja tämä palaisi hänen luokseen. Vanhempienkaan elo ei ole aivan auvoista. Isälle henki ja elämä on Eagles-joukkueen pärjääminen peleissä ja jos häviö tulee, ovat seuraavat päivät murjotuksen ja kiukuttelun täyttämiä. Lisäksi Patista tuntuu, että perheenjäsenet yrittävät salata häneltä jotain, joka tuntuu liittyvän hänen avioliittoonsa.

Ystävänsä kautta Pat tutustuu Tiffanyyn, jonka mies on kuollut joitakin vuosia sitten. Tiffanya pidetään jossain määrin sekopäänä ja tulkintaa vahvistaa se, että nainen muun muassa alkaa seurailla Patia hänen lenkeillään puhumatta kuitenkaan mitään. Parivaljakon välille alkaa kehittyä vähitellen erikoinen ystävyyssuhde.

Loppupeleissä kirjassa ei oikeastaan tapahdu kauheasti mitään. Kerronta koostuu pääasiassa Patin itse kirjoittamasta päiväkirjasta ja sen lisäksi kirjeistä. Päivien tapahtumat koostuvat pääosin kuntoilusta, jalkapallopelien tuijottamisesta ja vaimon kaipaamisesta. Arkisesta kerronnasta huolimatta tunnetasolla tapahtuva myllerrys on suurta ja on kirjan kiinnostavinta antia. Lukijalle paljastuu vähitellen asioita, joita Patilta yritetään piilottaa.

Kuten elokuva, on myös kirja kovin sympaattinen. Elokuvasta poiketen se pyörii enemmän jalkapallon ympärillä, mikä minulle oli pieni miinus, ja elokuvan suurin jännitysmomentti oli erilainen. Pidin kuitenkin molemmista versioista paljon, sillä kumpikin aiheutti hyvää mieltä ja toimi mainioina viihteenä.

Kuka voittaa?

Loppupeleissä asetan kuitenkin elokuvan kirjaa korkeammalle. Tämä johtuu paljolti Lawrencen huikean hienosta roolisuorituksesta ja elokuvassa nähtävästä henkilökemiasta. Pitääkin tutkiskella, josko elokuvan saisi jo kohtuullisella hinnalla hankittua myös omaan hyllyyn. Suosittelen joka tapauksessa molempia hyvän eikä liian höttöisen viihteen kaipuuseen.

Matthew Quick: The Silver Linings Playbook
Sarah Crichton Books, 2010. 244 s.
Kannen kuva: Weinstein Company