Kupista: Café Lasipalatsi

Café Lasipalatsi on niitä harvoja kahviloita, jotka ovat Helsingin keskustassa auki vielä illalla. Tämä siis, jos ketjukahvilat otetaan yhtälöstä pois. Lasipalatsin puolesta puhuvat viihtyisät sisätilat ja kohtuulliset hinnat (sekä se, että aina on tarjolla kakkua eikä sitä pelkkää suklaakakkua tai muffinssia). Kävin Lasipalatsissa vierailemassa (taas kerran) joulukuussa, mutta parempi se on kirjoitella myöhemmin kuin ei milloinkaan.

Tällä kertaa kahvi tosin jäi reissulla välistä, sillä kipeytynyt kurkku vaati jotain lämmintä. Tähän Lasipalatsi tarjosi iloisen yllätyksen: listalta löytyi lämmin teemojito, joka sisäksi Anti Stress - yrttiteetä (Forsman Tea), hunajaa, minttua ja limeä. Juoma oli ihan älyttömän hyvää ja tässä juuri pohdiskelen, että pitäisikö samanlaista ihmekeitosta tehtailla kotonakin. Hinta taisi olla siinä neljän euron paikkeilla. Ai niin ja sitä teetä sai muuten santsata kuppiin lisää.

Teemojiton kylkeen nautiskelin feta-paprika-jotain-piirasta, joka oli kivan täpäkkää (paprika taisi olla chilipaprikaa tai sitten seassa oli myös jalapenoja) mutta ei polttavaa. Kurkku kiitti tästäkin.

Seuralainen nautiskeli paikan lounaan, joka vuodenajan huomioon ottaen oli silloin joululounas. Hyvää kuulemma oli. Koko lounasbuffetti kustantaa 12 euroa, keittolounaan saa hinnalla 6,50. Suosittu tämä ainakin on, tämä lounas, itse en ole syönyt. Jos siis haluaa ihan vaan kahville ja kakulle tulla, niin klo 11-15 ei ehkä kannata yrittää tunkea sekaan. Brunssikin on kuulemma kiva, se on 15 euroa.

Lasipalatsille siis kiitosta suhteellisen järkevistä hinnoista, santsikupeista ja ilmaisesta w-lanista (ainakin aikaisemmin on ollut). Ja siitä kivasta fiiliksestä.

Michael Ende: Mielinkielinliemi

Oli miehen vuoro lukea ääneen ja ehdoton valinta olisi kuulemma Michael Enden Mielinkielinliemi (WSOY, 1991; Der Wunschpunsch 1989). Kirja ehdittiin lainaamaan kerran jo kirjastostakin, mutta onni oli myötä kun löysimme kirjasta aivan uudenveroisen kappaleen kesäiseltä kirpputorilta. Koska Mielinkielinliemen tapahtumat sijoittuvat uudenvuodenaatolle, luimme kirjan sopivasti loppuun aattopäivänä ennen iltajuhlinnan aloittamista.

Pelsepuupi Pönttöpää juoksi aamutakki liehuen pitkin käytäviä ja huoneita etsiessään epätoivoisesti keinoa pelastuksekseen. Itse hän tiesi liiankin hyvin, että kaikki oli jo myöhäistä. Hän voihki ja huokaili kuin rauhaton aave ja mutisi itsekseen. Hänen askeleensa kajahtelivat talon hiljaisuudessa.

Kähmäneuvos Pelsepuupi Pönttöpäätä ei vuodenvaihde ilahduta; Pönttöpää on täyttänyt pirulle velkaa olevansa velvollisuudet tänä vuonna vain puolittain eikä puolitiehen suoritettuja ilkeyksiä katsota hyvällä vaan edessä on pantin lunastaminen Manalassa. Samassa sopassa on myös Pönttöpään täti, rahanoita Tyyranna Vampyrra. Viivästykset ilkitöissä johtuvat siitä, että molempien pahantekijöiden luokse Eläinten Ylin Neuvosto on asettanut vakoojat tutkimaan noitujien toimia.

"Ahaa!" Maurizio sanoi. "Tämä siis tarkoittaa että maailman tulevaisuus on nyt meidän käpälissämme."
"Sinnepäin", vastasi korppi toikkaroidessaan paperikasassa, "vaikken minä kyllä käpälistä puhuisi."

Nämä vakoojat ovat myös tarinan sankarit, eli noitumisen lomassa seurataan vähän hidasjärkisen mutta urhean kollikissa Maurizio de Mauron ja älykkään sekä hieman, hm, kevytmielisen korppi Jaakoppi Korpinvarpaan toimia. Loitsijakaksikko on nimittäin löytänyt käärön, jossa on ohjeet juomaan jonka avulla sekä Pönttöpää että Tyyra saisivat vuoden pahantekonsa suoritettua ja tämähän on estettävä tai koko maapallo on vaarassa. Tuo juoma on tietysti Mielinkielinliemi, joka toteuttaa kaikki juojansa toiveet, mutta päinvastoin. Juoma tosin on juotava kokonaan ennen keskiyötä ja jo ensimmäinen kellojen kumaus kumoaa juoman käänteisvaikutuksen.

Michael Ende kirjoittaa lennokkaasti eikä juurikaan sievistele sanojaan. Välillä kirotaan ja loitsitaan, toisinaan ollaan vähän juovuksissa vahvan juoman vuoksi. Ei tässä kuitenkaan huolestua kannata, esimerkiksi Astrid Lindgrenin Ronja, ryövärintyttärestä taitaa löytyä aivan samantasoista manailua (paitsi että Ronjassa ei taideta mainita perversiohiukkasia, jotka olivat olennainen juoman ainesosa). Kirjan seikkailut on mahdutettu tasan seitsemään tuntiin, joten vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää: välillä tehdään liemiastiaa kylmästä tulesta ja toisaalla kiivetään aivan liian korkeaan kellotorniin.

Kirjassa on myös hauska mustavalkoinen kuvitus. Kuvat on aseteltu tekstin lomaan luonnollisesti, lukemisessa oli helppo vaikka pitää paussi ja näyttää että "no niin, tässä ne nyt tekevät sitä liemimaljaa!"

Oman osansa kirjan viehätykseen antoi tietysti mies, joka ansiokkaasti loi jokaiselle hahmolle oman persoonan. Välillä hekotimme molemmat niin kovaa, että lukeminen oli pakko keskeyttää hetkeksi; kyseessä on siis varsin hauska kirja ihan täysi-ikäisillekin. Viimeisistä luvuista ei meinannut saada selvää kumpikaan meistä, loitsijat olivat juomastaan nimittäin sen verran hiprakasha ja teksti sen mukaista.

Mies ei nyt tällä kertaa kirjoittanut omaa mielipidettään tästä erikseen, koska ei kuulemma pystyisi olemaan objektiivinen yhden lapsuuden lempikirjan äärellä. Sanonpa nyt kuitenkin lukijan puolesta, että selvästi kirja maistui edelleen ja se ei kuulemma aliarvioi lapsilukijaa.

Lyhyesti Michael Enden Mielinkielinliemi on nopealukuinen (sivuja 215), hauska, vauhdikas ja suunnattoman sympaattinen uudenvuodentarina, jota kyllä kelpaa lukea vuoden muinakin päivinä.

Suositellaan luettavaksi porukalla huumorilla ja heittäytymisellä. Jos seuraa ei löydy, otetaan kirjan kanssa jotain hupaisaa juotavaa oman maun mukaan.

Lukutoukan katsaus vuoteen 2011 - haaste ja pohdintaa tästä lukuvuodesta

Osallistunpa minäkin tähän Susan kehittelemään Lukutoukan katsaus vuoteen 2011 - haasteeseen. Haasteen idea menee näin: vastaa omassa blogissasi alla esitettyihin kysymyksiin aina yhdellä vuonna 2011 lukemallasi kirjalla per kysymys. Mikäli sinulla ei ole omaa blogia, voit vastata tämän postauksen kommenteissakin. Kirjan valintaa ei tarvitse perustella mitenkään, riittää vain kun mietit, mikä lukemasi kirja vastaa parhaiten kysymykseen.


Eli näillä mennään (paitsi että en minä osaa olla täysin perustelematta aina, tällainen höpöttelijä kun olen).


1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?
Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät.


2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?
Carol Shieldsin Pikkuseikkoja. Ja kälylle uskalsin hankkia David Nichollsin Sinä päivänä, koska sitä on täällä niin kehuttu. Minua se vielä odottaa.


3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken?
Emily Brontën Humiseva harju.


4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?
Anna Pihlajaniemen Adoptiomatka.


5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?
Kyllä se on myönnettävä: Christopher Paolinin Inheritance Cyclen viimeistä osaa, Inheritancea oli odotettu jo monta vuotta.


6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja?
Hugh Laurien tänä vuonna suomennettu Järein asein, jonka luin taas uudelleen englanniksi.


7. Mikä kirja oli suurin pettymys?
Audrey Niffeneggerin Hänen varjonsa tarina.


8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi?
Toivottoman hankala kysymys. Kaipa minä ottaisin kuitenkin Jonathan Carrollin Valkoiset omenat englanniksi ja pohtisin siellä mosaiikkiteoriaa (ja salakuljettaisin samalla muutkin Carrollin teokset mukanani).


9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?
Haruki Murakamin Kafka rannalla. (tosin herätti ehkä ennemminkin halun pohtia ja makustella)


10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?
Mietin ensin ihan muita kirjoja, mutta alitajunta vaati tähän laitettavaksi Jarkko Martikaisen Pitkät piikit.


11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty?
Stephen Fryn Making History.


12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin?
Ville Tietäväisen Näkymättömät kädet.


13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä?
Pamela Des Barresin Let's Spend the Night Together - bändäreitä ja takahuoneiden muusia.


14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista?
Andy Merrifieldin The Wisdom of Donkeys. Kirjassa oli ihana rauha.


15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille?
Bill Brysonin A Short History of Nearly Everything (suom. Lyhyt historia lähes kaikesta, tästä on myös todella hieno kuvitettu suomenkielinen painos lapsille), koska pitäähän nyt tulevan opettajan suositella jotain sivistävää. ;> (ja tämä on hyvä kirja)


Kiitos Susa haasteesta, ensi vuoden kirjoja odotellen!

***

Ajattelin ensin kirjoittaa omasta lukuvuodestani vielä erikseen toisen postauksen, niin moni kun on jo (todella kiinnostavan) sellaisen tehnyt. On ollut kiinnostavaa lukea "vanhempien" bloggaajien pohdintoja siitä, miten tämä kirjablogivuosi on eronnut edellisistä. Mutta niin, päätin nyt sitten liittää nämä tilastohöpinät tähän samaan kyytiin.

Google Analyticsin mukaan blogini luetuin teksti vuonna 2011 oli arvioni Suomenlinnan Ronja, ryövärintyttärestä (esitys oli mainio ja päivä muutenkin ikimuistoinen). Sitä myös on googlattu ylivoimaisesti eniten. Luetuimpia kirjoihin liittyviä tekstejä olivat arviot (Mrs) Stephen Fryn Mrs Fry's Diarysta, Bill Brysonin Short History of Nearly Everythingistä, Siri Hustvedtin Summer Without Menistä ja, minut yllättäen, Haug, Sand & Sjaastadin Ihmisen fysiologiasta.

Hakukoneet ovat johdattaneet sivuilleni eniten teatteriaiheisten hakujen kautta. Haettu on niin Jesus Christ Superstaria, eri näyttelijöitä kuin Eero Ritalan osoitettakin (ei, sitä minulla ei ole). Monta hakua on tullut myös blogin nimellä, mikä tietysti lämmittää sydäntä.

Blogini on kohta vuoden ikäinen ja tässä näiden kuukausien edetessä se on hiljalleen muotoutunut nykyiseen asuunsa. Pääpaino taitaa olla kirjoilla, mutta suurinpiirtein joka kuukausi on tullut juttuja myös teatterista tai musikaaleista. Nyt olen myös aloittelemassa kahviloihin keskittyvää Kupista - sarjaa. Juttuja on tällä hetkellä tulollaan ainakin kolme, mutta julkaisu on vähän viivästynyt.

Blogaamisen aloittaminen on selvästi monipuolistanut lukemistani (niin, kiitos Hanna että innostit minut tähän juttuun!). Luen aiempaa enemmän kotimaista kirjallisuutta. Tänä vuonna on tullut myös luettua monta sellaista kirjaa, jotka muuten olisivat todennäköisesti menneet minulta iloisesti ohi. Lisäksi olen lukenut enemmän sarjakuvia: siitä saan kiittää miestä, joka niitä meille eniten kirjastosta lainaa. Muuten pääpainotukset (kaunokirjallisessa) lukemisessani taitavat olla samoja kuin ennen; luen edelleen enemmän mieskirjailijoiden tekstejä, ja kirjat ovat aika tasaisesti suomeksi ja englanniksi.


Osallistuin myös muutamaan lukuhaasteeseen, niistä olennaisimpina Karoliinan Totally British - haaste ja Susan Nostalgian jäljillä - haaste. Ne, joita en ole muistanut tuonne haastesivulle merkitä, löytynevät täältä, sieltä löytyy ainakin kiinalainen satu ja yksi 500+-sivuinen kirja.


Tähän kirjavuoteen mahtuu monta upeaa lukukokemusta. En nyt viitsi lähteä tekemään mitään listaa (koska se olisi liian vaikeaa), mutta mainittakoon tässä nyt sekalaisessa järjestyksessä vielä muutama, joita en maininnut Susan haasteessa: Jani Kaaron ja Väinö Heinosen Evoluutio, Hannu Rajaniemen Kvanttivaras (odotan jo toista osaa), Ann Rosmanin Majakkamestarin tytär, Jacqueline Kellyn Luonnonlapsi Calpurnia Tate, Sokalin Ankardot, Paul Reiserin Parisuhteellisuus ja vähän yllättäen Elizabeth Gilbertin Eat Pray Love - omaa tietä etsimässä.  

Ensi vuotta varten olen jo ehtinyt kasaamaan aimo pinon kirjoja yöpöydälleni. Pyrkimyksenä olisi lukea nyt kirjastosta olevat lainat pois ja keskittyä sitten oman hyllyn antimiin. Lisäksi on tarkoitus osallistua ainakin Morren Kuusi kovaa kotimaista - haasteeseen ja ehkä lanseerata myös oma haaste. Katsellaan. 

Uusi vuosi menee meidän taloudessa ensin niin, että käymme tervehtimässä ystäviä ja suuntaamme sitten kaksi We Love Helsingin Uuden vuoden tansseihin Korjaamolle. Emme ole käyneet pitkään aikaan tanssimassa, joten tätä on odotettu. Saa sitten nähdä, osaammeko vielä, mutta yritämme parhaamme. Mukavaa uuden vuoden odottelua kaikille!

Viime vuonna uutta vuotta vietettiin iloisissa merkeissä Töölössä.

Grant Morrison & Frank Quitely: All-star Superman (volume 2)

Kuten alkukuussa jo uhkailin niin olihan tässä nyt luettava Grant Morrisonin ja Frank Quitelyn toinen osa All-star Supermaniin (DC Comics, 2009).

Here the choice is simple. To remain at play within the field of living, fluid consciousness. Or to turn and face down evil one last time.

All-star Supermanin kakkososassa jatketaan luonnollisesti siitä, mihin ensimmäinen osa jäi: Superman on kuolemassa saatuaan liikaa Auringon radioaktiivista säteilyä. Ennen odotettua kuolemaa Supermanin on suoritettava kaksitoista ihmetekoa, joista hänelle kertoi aikamatkustaja Samson. Supermanin voimat kuitenkin heikkenevät nopeasti, eivätkä tehtäviä helpota lainkaan jos jonkinlaiset maapallolle hyökkäävät olennot kuin juonitteleva Lex Luthorkaan.

Vähän tässä pänni, että selvästi viitattiin monesti muissa sarjoissa tapahtuneisiin asioihin. Ei siinä sinänsä mitään, mutta kun Superman-tuntemukseni edelleen on niin pinnallinen niin kyllähän tässä paljon meni asioita ohi. Esimerkiksi Bizarro-planeetasta olisin ihan mielelläni saanut lisää tietoa.

Täytyy tosin myöntää, että ei tätä sarjaa varmasti turhaan kehuta vaikka minulla ei niin paljon vertailupohjaa olekaan. Loppuratkaisu jätti minutkin ihmettelemään: aikamoista. Lisäksi pidän edelleen Quitelyn piirrosjäljestä, vahvoista viivoista ja Jamie Grantin tarkasta tussauksesta ja kirkkaasta värityksestä.

Saa nyt sitten nähdä, luenko minä näiden sarjakuvien innostamana lisää Supermania. Ehkä, ehkä en. Mutta en ainakaan ihan heti. Taidan keskittyä ensin odottelemaan The Dark Knight Rises - elokuvaa DC:ltä.

Kuva: Frank Quitely / Jamie Grant

Ykkösosasta kirjoittelin täällä.

Christopher Paolini: Inheritance or The Vault of Souls

Ei siitä ajasta, kun suurkulutti fantasiakirjallisuutta ihan tosissaan, taida päästä eroon ihan niin helposti: odotin Christopher Paolinin opusta Inheritance (2011, Alfred A. Knopf) vuodesta 2008. Inheritance on viimeinen eli neljäs osa Paolinin kirjasarjaa Inheritance Cycle, joka on suomennettu nimellä Perillinen.

Tiivistettynä ennen tätä neljättä osaa on tapahtunut jotakuinkin seuraavaa: Tarina sijoittuu maahan nimeltä Alagaësia, jota hallitsee julma ja ilkeä kuningas Galbatorix. Ennen Alagaësiaa suojelivat lohikäärmeratsastajat, mutta heidän aikansa on jo ohi, ja uskotaan että lohikäärmeiden aika on ollutta ja mennyttä.

Nuori maalaispoika Eragon löytää sattumalta retkillään mystisen kiven, joka myöhemmin paljastuu lohikäärmeen munaksi. Eragonissa esitellään suurin osa tarinan keskeisistä henkilöistä, erityisesti vastarintaliike Vardenin jäseniä ja Eragon aloittaa Lohikäärmeratsastajana olon harjoittelemisen ratsunsa Saphiran kanssa. The Eldestissä ja Brisingrissä Eragon jatkaa koulutustaan, joutuu taistelemaan, tapaa vielä yhden vanhan Lohikäärmeratsastajan ja saa tietää omasta perimästään. Lisäksi perehdytään muiden rotujen (kääpiöt, haltiat jne). tapoihin ja perinteisiin ja seurataan vastarinta-armeijan toimia.

"The world is round," he whispered. "The sky is hollow and the world is round."
So it would appear, Glaedr said, but he seemed equally impressed. I heard tell of this from a wild dragon, but I never thought to see it myself.

Inheritancessa keritään sitten kaikki langanpäät yhteen. Kirjassa kahlataan läpi valmistautuminen ratkaisevaan taisteluun, käydään se viimeinen kamppailu ja sitten selvitellään vielä että mitäs me nyt tehdään. Juoni kiemurtelee moneen suuntaan ja kaikkien sen haarojen selvitteleminen tässä olisi varsin turhaa, sillä taustatiedoksi vaaditaan kolmen ensimmäisen osan tuntemista (vähän muuten harmitti, etten oikein nyt ehtinyt kahlata noita kolmea edeltävää tiiliskiveä tähän alle, onneksi netistä löytyvät fanien kirjoittamat tiivistelmät!). Lyhyesti voi kuitenkin sanoa, että Inheritance noudattelee melkoisen perinteistä kaavaa siitä, mitä viimeisissä osissa yleensä tapahtuu ja eipä siinä mitään. Sanotaan nyt sen verran, että Paolini on tehnyt suhteellisen rohkeita vaikkakin myös odotettavia ratkaisuja eräiden henkilöhahmojensa suhteen (siis että ei olla menty sieltä missä aita on matalin, tosin silloin tämä kirja olisi varmaan 300 sivua ohuempi).

Paolinin kirjat eivät missään nimessä ole mitenkään ihmeellisen omaperäisiä, mutta sepä on fantasiakirjoissa varsin yleinen seikka. Melkein mistä tahansa kirjasta voi repiä viittauksia muihin. Inheritance Cyclen voinee yhdistää ainakin Taruun Sormusten Herrasta, Anne McCaffreyn Pernin lohikäärmeritareihin ja miksei Robert Jordanin Ajan pyörä-sarjaan tai vaikka jopa Star Warsiin. Kiinnostavinta on mielestäni se, että Paolini aloitti neliosaisen sarjansa kirjoittamisen 15-vuotiaana, ensimmäinen kirja julkaistiin kun hän oli 19 ja kirjat tuntuvat silti tuoreilta. Vaikutteita tai ei, Inheritance Cycle on mielestäni varsin viihdyttävä ja omillaan seisova fantasiakirjakokonaisuus. Minusta on myös varsin herttaista, että Paolini on kehittänyt yhden olennaisimmista ja mystisimmistä hahmoista pikkusiskonsa pohjalta.

Tosin, okei, myönnetään. Sotastrategiakuvausten ja taistelun kuvaaminen oli välillä ihan pikkuisen puuduttavaa, mutta toisaalta koko ajan tapahtui ja mitäpä muutakaan sitä voi odottaa kirjalta, jonka pääjuonena on se taistelun käyminne. Että niin, en minä viitsi tästä nipottaa.

She sniffed. There's no need to make fun of me. How would you like it if the fur on your head started falling out, or you lost one of those silly little nubs you call teeth? I would end up having to comfort you, no doubt.

Täytyy kyllä myöntää, että minun tulee vähän ikävä Eragonia ja kumppaneita. Sydäntä lähellä on erityisesti hurmaavan turhamainen lohikäärmeneito Saphira, joka mm. eräässä kirjan vaiheessa on kovin huolissaan siitä että eräs hänen kuononsa suomuista lähti taistelussa irti (ks. yllä). Odottelen, että tämä tulee myyntiin pokkarina ja sitten tämä värisarja löytyy minulta hyllystä kokonaan; aina voi onneksi palata tuttujen pariin uudelleen.

Suosittelen lohikäärmeiden ystäville, seikkailua kaipaaville ja fantasian maailmassa viihtyville. Täydellistä viihdettä 849 sivullaan jouluhuminaan samalla, kun mies leikkii salamurhaajaa vanhassa Roomassa.

Ensimmäisestä kirjasta tehtyä elokuvaa en sen sijaan suosittele; erillisenä se on ihan ok mutta ei mielestäni tee oikeutta kirjalle.

Täytyy muuten vielä kiitellä kirjojen kansia; kauniit lohikäärmeenpäät on taiteillut John Jude Palencar.