Lavalta: Olipa kerran minä (Kansallisteatteri)

Minna Haapkylä Kirjailijana. Kuva: Stefan Bremer

Kansallisteatterissa sai viime viikolla ensi-iltansa Heini Junkkaalan uusin näytelmä Olipa kerran minä, alaotsikoltaan Narsistin kootut totuudet. Junkkaala lähti kirjoittamaan tekstiä huomattuaan itsessään narsistisia piirteitä ja kiinnostuttuaan narsismin tutkimisesta. Pienellä näyttämöllä nähdään tämä narsistin näkökulmasta kerrottu tarina Milja Sarkolan ohjauksessa.

Kirjailija (Minna Haapkylä) on kutsunut paikalleen ystävänsä (Katja Küttner) arvioimaan ja näkemään. Mahtaako uusi teksti olla hyvä? Ystävää hieman vaivaa se, että katsomo on täynnä ihmisiä, mutta Kirjailija toteaa ettei jaksa tehdä enää mitään ilman yleisöä. Ensimmäisellä puoliajalla nähdään otteita Kirjailijan kirjoittamista tarinoista, kohtauksia kahden pariskunnan elämistä, joissa eletään narsistin pillin mukaan. Riidat paisuvat, toinen saa väistellä paikoin väkivallankin uhan alla. Irti ei kuitenkaan pääse. Toisella puoliajalla ääneen pääsee liuta julkisuuden henkilöitä, Mika Myllylä, Jari Sarasvuo, Breivik, kertomaan asioitaan. Yksipuolisesti toki, narsismin lasien läpi. Äänen saa lopulta vain Kirjailija, muiden kommentteja ei kaivata.

Minna Haapkylä on tavattoman hyvä. Lavalla nähdään piinkova, mutta sisältä kuitenkin kovin hauras hahmo, joka etsii oikeutusta olemassaololleen ja tavalleen olla. Kirjailija on julma ystävälleen ja katsomolle, marssittaa esiin muita omiin tarkoitusperiinsä, yrittää niin kovasti. Katja Küttner lempeänä ystävänä toimii tälle hyvänä vastaparina. Muu työryhmä (Jessica Grabowsky, Iida Kuningas, Heikki Pitkänen ja Antti Pääkkönen) taiteilee läpi muut roolit komeasti. Hahmot ovat toki paikoin olemisessaan hyvin yksiulotteisia, mutta tarkoituskin lienee juuri valaista narsistisia piirteitä eikä tehdä kompleksisia karaktäärejä.

Jokainen löytänee näytelmästä samaistumispintoja, kyllä jokainen ihminen taitaa olla narsisti edes vähän. Toisaalta samaistua voi myös toiseen suuntaan, jos tunnistaa lavalla itselleen tai lähipiirilleen tuttuja tilanteita. Narsistin kanssa elävä saa tasapainoilla ohuella köydellä miellyttääkseen puolisoaan, pitääkseen konfliktit harvassa. Narsistien vahvaa karismaa ei Junkkaalan näytelmässä kuitenkaan juuri käsitellä, siis sitä kuinka narsisti voi myös olla tavattoman viehättävä ja vastustamaton. Rankkaa aihetta kevennetään paikoin lakonisella huumorilla, katsomossa naurattaa, mutta ei se tästä kyllä kevyttä tee.

Toimittaja (Heikki Pitkänen) haastattelee Jeesusta (Antti Pääkkönen). Kuva: Stefan Bremer

Olipa kerran minä saa vetämään henkeä kerran jos toisenkin. Tapahtumia ja hahmoja läväytetään silmien eteen, kuullaan oikeita puheita, puheenvuoroja, narsistien totuuksia. Näytelmässä esiintyvät julkisuuden henkilöt, kuten Mika Myllylä, Jari Sarasvuo ja Breivik esitetään Kirjailijan välineinä. Suunvuoron saanee loppujen lopuksi vain yksi henkilö ja se on kirjailija.

Olo tuntuu hiljaiselta kävellessä pois katsomosta. Olipa kerran minä on hyvin täysi ja intensiivinen näytelmä, se ei juuri anna tilaa levätä. Kestoakin on 2 tuntia ja 45 minuuttia, ehkä jopa hieman liikaa, mutta intensiteetti kyllä säilyy. Tarkkanäköinen, julma, paikoin hauska, hengästyttävä. Paljon jää mietittävää ihmisistä ja itsestä. Siipan kanssa mietittiin, että onhan tämä hyvä näytelmä, mutta emme ole varmoja voimmeko sanoa pitäneemme siitä.

Kiitokset Kansallisteatterille koko kiinnostavasta bloggariklubista ja lipuista esitykseen.

Käy kurkkaamassa myös esimerkiksi Teatterikärpäsen puraisuja -blogin Tallen tuntemuksia illan esityksestä.

Laline Paull: The Bees

Laline Paullin The Bees -teos (2014) päätyi kirjastosta varaukseen varmaankin jonkun kirjablogin kautta. Mehiläispesän elämästä kertova kirja kuulosti sopivan erikoiselta ja kehuvat huhut toki kannustivat lukemiseen. Lisäksi en tällä hetkellä itse opeta biologiaa, joten nyt myös tuntuu siltä että aivot kykenevät vastaanottamaan enemmän siihen liittyvää materiaalia myös vapaa-ajalla.

Mehiläispesään syntyy uusi työläismehiläinen Flora 717. Suurikokoisessa mehiläisessä havaitaan heti jos jonkinlaisia tavalliselle työläiselle epätyypillisiä ominaisuuksia, joten Flora pääsee papitarmehiläisten myötäavustuksella kokeilemaan erilaisia töitä mehiläispesässä ja jopa tapaamaan palvotun kuningattaren. Floran kokemusten kautta esitellään laajasti mehiläispesän toimintaa ja rakennetta sekä päästään osalliseksi jos jonkinlaista valta-asemakeinottelua ja uskonnon hyväksikäyttöä. Pesän ulkopuolella kohdataan myös erilaisia uhkakuvia linnuista ampiaisiin.

Aluksi olin tavattoman innoissani. Mehiläispesän hierarkia ja toiminta jaksoivat kiinnostaa, mehiläiset tuntuivat vieraudessaan jännittäviltä ja tuskin maltoin odottaa, mihin toimeen Flora 717 seuraavaksi päätyisi. Puolivälin tienoilla homma alkoi kuitenkin vähän tökkiä. Mehiläisten inhimillistäminen oli mennyt mielestäni liian pitkälle, esimerkiksi kanttiinin vielä ymmärsin mutta ruoka valmistettiin "leipomossa" nimeltä Pollen & Patisserie. Nimen olisi voinut jättää pois, vaikka pitääkin paikkansa että mehiläiset valmistavat ravinnoksi eräänlaista leipää. Mehiläisten hierarkkinen kastijako oli myös paikoin hieman sekava ja Floran erityisasema siinä hieman kryptinen.

Pääpiirteissään Paull on kuitenkin tehnyt oivaa tutkimusta ja mehiläiskolonian toiminta tuntuu noudattelevan varsin tarkasti oikeiden mehiläisten elämää. Lukemista voi siis pitää myös jonkinlaisena oppimiskokemuksena. Täytyy myös myöntää, että vaikka tässä nyt jupisin niin The Bees oli kiinnostava teos jonka luki mielellään. Flora 717 oli myös kapinallisuudessaan niin symppis hahmo, siis mehiläinen, että hänen edesottamuksiaan seurasi mielellään ja kannusti eteenpäin.

En ehkä suosittele hyönteiskammoisille, mutta monimutkaisista yhteiskuntarakenteista viehättyvät saattaisivat pitää tästä kirjasta.

Omppu pohtii tekstissään teoksen eri tulkintatasoja, Liina puolestaan kiitteli esimerkiksi parviälyn kuvausta.

Laline Paull: The Bees
2014. (painos Fourth Estate, 2015) 352 s.
Kansi: ?

Lavalta: Transgeneration-torstai (Mad House)

Mad Housessa vietettiin marraskuun ensimmäisellä viikolla Transgeneration-viikkoa, jonka aikana ohjelman painopiste oli lapsissa ja senioreissa. Torstaina 5.11. oli mahdollista nähdä kolme ns. senioriosastoon kuuluvaa esitystä eli belgialaisen Geert Vaesin performanssi Come Watch Me Die - or how to take life less seriously ja kahden kotimaisen performanssitaiteen vanhemman polven taitajan eli Helinä Hukkataipaleen ja Inari Virmakosken performanssit Suloinen (suklaasydän) ja Sweet and sour milk.

Geert Vaesin performanssi esitettiin Tiivistämön takalavalla intiimissä tunnelmassa. Katsomo on melko pieni ja täynnä. Lavalle astelee 84-vuotias Walter Bourdin avustajansa, luurankoasuun pukeutuneen muusikon Pascalin avustuksella. Olen vähän hämmentynyt. Bourdin ei vain voi olla oikeasti vanha, huomaan ajattelevani, hänellä on pakko olla maski. Käytän paljon aikaa siihen, että mietin naamioita ja maskeja ja tuijotan käsiä. Lopulta annan periksi ja annan Vaesin hahmon, anteeksi siis Bourdinin, tarinan viedä mukanaan. Pahvilaatikosta poimitaan esineitä ja niiden tarinat kerrotaan, yleisö saa esineet itselleen. Esitys on hyvin elämänmakuinen, piristävä, nautin elämänfilosofiaa mieluusti tällä tavalla. Lopuksi pankki räjäytetään hulvattomalla loppunumerolla täynnä energiaa. Jäi hyvä mieli. Yhdessä laulettua Tumbalalaikaa olen hyräillyt aina välillä esityksen jälkeenkin.

”You want to know how to take your life less seriously? Imagine your parents having sex. Really, that’s how life starts. These two people had sex. How serious can that be?” - Walter Bourdin
Tauon jälkeen nähtiin vielä edellä mainitut kaksi performanssia. Helinä Hukkataival aloittaa omalla esityksellään, jonka kerrotaan saaneen alkunsa siitä ajatuksesta, että ollaakseen hyväksytty tai rakastettu pitäisi näyttää joltain muulta tai jollain tavalla paremmalta kuin itse on. Pienen pöydän ääressä Hukkataival valmistaa ihanan tuoksuisen suklaahauteen suklaasta ja kermasta ja valelee sen kasvoilleen. Tekoprosessiin kuuluu toki myös suklaan napostelu, se on hellyttävää. Esitys on meditatiivinen, minusta on mukavaa katsoa kun joku puuhastelee ruoka-asioiden äärellä. Hypnoottisuutta lisää samanaikaisesti kuvattu ja Hukkataipaleen päälle heijastettava video esityksestä. Tapahtuma loppuu hyväksyntään, yhteiseen läsnäoloon. Suklaa ja hymy yhdistävät.

Virmakosken performanssista, jonka aiheen luin myöhemmin olevan pakolaisuus, en sen sijaan päässyt aivan kärryille. Seisoimme avoimen tilan seinustalla ja lähinnä tilan keskellä tapahtuvassa performanssissa muun muassa kylvetettiin jalkoja maidossa, edettiin matolla kuin jääpiikkien avulla ja huudettiin. Toisaalta oli se hetki, kun Virmakoski kulki katsojan luota toiselle ja katsoi kaikkia silmiin. Se oli hyvä katse, hieno hetki, jotain kaunista siinä välittyi. Että ehkä se oli tässä se tämän esityksen tärkein minulle. Sen katseen muistan vieläkin.

Tällaiset seikkailut esitystaiteen maailmassa tällä kertaa. Saa nähdä mitä seuraavaksi.

Lavalta: Make My Day (Pilvi Porkola) ja Dark Energy Kitchen (Leena Kela & Kaisa Henttunen)

Syksyn Mad House -festivaali käy nyt viimeistä viikkoaan ja tänään ehdin itse viimeistä kertaa paikalle. Tällä kertaa kahden esityksen illassa oli vuorossa Pilvi Porkolan Make My Day ja Leena Kelan ja Kaisa Henttusen Dark Energy Kitchen. Pitkä päivä painoi vähän takaraivossa, mutta jotenkin siellä oli myös kutina että pitäisin näistä esityksistä. Onnekseni kutina oli oikeassa.

Kuva: Pilvi Porkola

Make My Dayssa Pilvi Porkola työskenteli yhdessä neljän koreografin kanssa lähtökohtanaan ajatus vaikutteille alttiina olemisesta. Porkola valloittaa näyttämön yhdessä vierailevan tähden eli poikansa Antonin kanssa. Tilaa mitataan (1080 cm x 1070 cm, muuten) ja otetaan haltuun kävelemällä erilaisin tyylein ja erilaisin varustein. Miten kävelyyn vaikuttavat lökärit ja tennarit tai valkoiset bootsit? Keneltä ihminen näyttää, näyttääkö esiintyjä kenties joltain julkkikselta ja miten se häneen vaikuttaa?

Porkolan esitys on lämminhenkinen ja intiimi. Yleisöön otetaan paljon kontaktia, mutta toisaalta näyttämöllä nähdään myös hyvin yksityisiä hetkiä äidin ja pojan välillä. Nojatuolissa luetaan sarjakuvia, kynsiä lakataan. Äidin toimintaa voi katsoa ja vähän nauraa ja palata taas omaan olemiseensa. Ja sitten taas mietitään, että onko se ookoo että esiintyjällä on käytössään iso tila ja katsojalla vain hyvin pieni, se yksi penkki vain. Lisäksi jos myös esiintyvä nuori mies haluaa oikeasti näyttää isona Ewan McGregorilta, yhdeltä lempinäyttelijältäni, on hänellä siihen hyvät mahdollisuudet. Kyllä. Ihan tosi lempeä esitys. Tykkäsin.

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Lyhyen tauon jälkeen päästiin ruoanlaiton maailmaan, tavallaan, Leena Kelan ja Kaisa Henttusen Dark Energy Kitchenin myötä. Kela on performanssitaiteilija ja Henttunen fenomenologinen kosmologi ja yhdessä he kokkailevat koekeittiössään pimeän energian teorioita. Aivan loistava idea, sanon, ja se on oivasti toteutettu.

Jos lyhytmuistini ei pätki hirveästi testattiin keittiössä yhteensä viittä pimeän energian teoriaa ruokaa laittamalla ja lopuksi vielä tutkittiin pallomaista universumia ja sen laajentumista. Kaavat eivät ehkä jääneet mieleen saati sitten ne hienot nimet, mutta keittiössä syntyi niin boolia, smoothieta, salaattia, pääruokaa kuin jälkiruokakahviakin. Ruokalajeissa sekoiteltiin toisiinsa sopivissa suhteissa vakioita, säteilyä ja milloin mitäkin. Osa teorioista toimi kauniisti, osa ei niinkään, mutta kaikki oli äärimmäisen viihdyttävää. Voin kertoa, että näyttää huimalta kun porkkana pilkkoutuu masiinassa, kun smoothieta jäädytetään kuivajään avulla kiinni kankaaseen ja miten tällä jälkimmäisellä demonstroitiin muun muassa avaruuden kaareutumista ja aineen kiihtymistä. Ja että booli ei ollut kovin hyvää, mutta teoria toimi. Ja että pallomainen vauvauniversumi on todella söpö, etenkin kun sen pinnalla on strösseliä galaksiklustereita. Jos televisiosta tulisi tällaisia tieteellisiä kokkiohjelmia niin katsoisin saletisti.

Molemmat esitykset ehtii nähdä vielä huomenna perjantaina Mad Housessa klo 19.00 ja 20.00, kaiken lisäksi samalla lipulla pääsee molempiin esityksiin. Menkää ihmeessä.

J.S. Meresmaa: Keskilinnan ritarit -trilogia

Mies hankki taannoin minulle lahjaksi e-kirjalukija Nookin ja olin siitä tavattoman innoissani. Olen kuitenkin hidas käyttöliittymään siirtyjä ja laite kirjasisältöineen viettää yleensä aikaa olohuonepöytämme hyllyllä. Vähänkin pitemmille reissuille otan masiinan kuitenkin mielelläni mukaan ja niin Nook sisällään J.S. Meresmaan Keskilinnan ritarit -trilogia (Osuuskumma, 2013-2015) pääsi koiranäyttelymatkalle Jyväskylään. Verevästi kirjoitetun pienoisromaanien sarjan ehti hyvin lukea viikonlopun aikana.

Sarjatulituksena luettuna teosten juonet menevät päässä iloisesti sekaisin. Homma menee kuitenkin niin, että Konno on aseenkantajien killassa harjoittelijana ja työskennellyt ritari Jehrem Kovdasin alaisuudessa. Tuntiessaan omasta mielestään ritarille sopimattomia tunteita Konnoa kohtaan Jehrem antaa tälle potkut Konnon joutuessa palaamaan kuin häntä koipien välissä kotikylään. Erinäisten juonittelujen seurauksena Jehremiltä kuitenkin riisutaan ritarin arvo. Kolmen kirjan aikana selvitellään, kuka juonitteli Jehremiä vastaan, millaisia valtakuvioita hovista löytyy ja ennen kaikkea sitä, miten Konnon ja Jehremin suhde kehittyy. Tarinaa seurataan vuorotellen kummankin näkökulmasta.

Pidän Meresmaan kirjoitustyylistä kovasti ja olen viihtynyt oivallisesti hänen kirjoittamansa Mifonki-sarjan parissa jo neljän osan verran. Massiivisesta maailmankuvauksesta on kuitenkin tässä Keskilinnan ritarit -sarjassa siirrytty henkilökohtaisempaan muotoon. Keskiössä ovat Konno, Jehrem ja heidän tunteensa, suhteen ulkopuolelle sijoittuvia tapahtumia kuvataan vain vähän ja esimerkiksi ympäröivästä maailmasta saadaan vain vähän tietoa. Tämä oli oikeastaan aika virkistävää, sillä yleensä fantasiakirjoissa saa käyttää aikaa sisäistääkseen karttoja, kaupunkien välimatkoja ja kulttuurisia tietoja. Nyt riittää, että keskittyy päähenkilöiden suhteeseen ja se onkin aikamoinen suhde valtapeleineen, kuumine ja kiellettyine tunteineen ja epävarmuuksineen. Meresmaa kuvaa miesten välistä suhdetta suorasukaisesti niin että korvat saattavat hetkittäin punottaa, joten avoimesta (mutta luontevasta) seksuaalisuudesta pöyristyvät eivät ehkä tästä teoksesta innostu.

Myöhäisherännäisyydessä on puolensa, sillä kaikkien osien ilmestyttyä kirjat pystyi tosiaan lukemaan samantien putkeen. Mittaa oli yhteensä suurinpiirtein saman verran kuin "tavallisella" kirjalla, mutta jotenkin homma tuntui etenevän sutjakammin kuin yhtä teosta lukiessa. Ensimmäisen osan aloitin lauantaina menomatkalla ja viimeiset kuusi sivua kolmannesta teoksesta luin kotona sunnuntai-iltana. Minulle tämä tykityslukutapa sopi, koska pitemmillä tauoilla olisin kuitenkin unohtanut edellisen osan tapahtumat ja ollut kirjojen alut aivan pihalla.

Lyhyesti todettakoon että oikein mainio hahmolähtöinen trilogia pienoisromaanien muodossa. Tykkäsin. Tällä hetkellä teokset ovat saatavina pilkkahintaisina e-kirjoina esimerkiksi Elisa Kirjasta (itse olen ostanut näistä kaksi ja yhden saanut arvostelukappaleena), mutta pakettimuotoa halajavat voivat myös odottaa keväällä ilmestyvää painettua yhteisnidettä.

HelMet-haasteesta kuittaan näillä teoksilla kohdan kirjatrilogia.

J.S. Meresmaa: Aseenkantajan kunnia (Keskilinnan ritarit #1)
Osuuskumma, 2013. 85 s.
Kansi: J.S. Meresmaa

J.S. Meresmaa: Ritarin ansio (Keskilinnan ritarit #2)
Osuuskumma, 2014. 93 s.
Kansi: J.S. Meresmaa

J.S. Meresmaa: Kuninkaan tahto (Keskilinnan ritarit #3)
Osuuskumma, 2015. 82 s.
Kansi: J.S. Meresmaa