Lavalta: Jotakin kuin Grey Gardens (Jenni Kivelä / Kiltit ihmiset)

 Kuva: Aino Kannisto

Tuntuu hieman hassulta mennä esitykseen, jonka esityspaikasta tiedän ainoastaan sen että se tapahtuu asunnossa ja että katsojat tullaan hakemaan kruununhakalaisesta kadunkulmasta. Oikea kulma löytyy tosin helposti, siinä seisoskelee jo muitakin ja odotamme tihkusateessa josko joku meidät täältä hakisi. Näin käy ja pian kiipeämme vanhan talon rappukäytävässä kohti asuntoa ja Jenni Kivelän esitystä Jotakin kuin Grey Gardens.

Asunnon ovi avataan ja meidät kutsutaan sisään. Sisustus on sekoitus kaaosta ja charmia. Istumme paljaassa huoneessa oleville tuoleille ja esitys alkaa. Viisikymppinen nainen (tavattoman hurmaava Henna Hakkarainen) on jäänyt jumiin menneeseen. Hän haaveilee muutosta New Yorkiin, harjoittelee tanssimista tuntikausia ja kuuntelee äitiään. Asunto on jollain tavalla vinoutunut, makuuhuone on vaatekomerossa ja oleskelutilan seinät on päällystetty lehdistä leikatuilla ruusuilla ja positiivisilla lauseilla.

Jenni Kivelän teosta on inspiroinut Grey Gardens -dokumentti vuonna 1975. Siinä ulkomaailmasta eristyneet äiti ja tytär asuvat rapistuvassa kartanossa East Hamptonissa kertoo käsiohjelma. Tämän jälkeen dokumentti kiinnostaa, se on kuulemma hyvä. Joka tapauksessa Kivelä on dramaturgi Eira Virekosken kanssa koonnut esityksen, jossa nainen haaveilee ja haahuilee erikoisessa asunnossaan ja kaipaa jonnekin, muttei kuitenkaan lähde. Tunnelma on lämmin, hieman koominen, paikoin vähän surullinen. Hyvälle tuulelle tästä kuitenkin tulee, jotenkin sitä uskoo että ruusulajit löytävät nimensä ja ehkä sinne New Yorkiinkin voisi päästä. Ehkä.

Teoksen näyttämönä toimiva asunto on upea, tilasuunnittelusta on vastannut Anniina Veijalainen. Korkeat huoneet, joista pääasiassa kahta käytetään esityksessä, ovat komeat. Ensimmäisessä kalustusta on vähän, seinät ovat turkoosit ja makuuhuoneena toimivassa kaapissa on seinällä valokuvia. Toinen huone on intiimimpi ja pöyheämpi, osa pääsee istumaan sohvilla, seinät ovat punaiset ja nainen lukee meille horoskooppeja. Skorpioninaisten pitäisi kuulemma seurustella vaakamiesten kanssa, en tiennyt, oma siippani on vesimies.

Kuva: Johanna Storm

Henna Hakkarainen on mainio, asunto dekadentin rappeutunut ja silti tahdon vielä antaa erityiserityismaininnan äänisuunnittelulle. Johanna Stormin luoma äänimaisema tuntuu elävän kuin omaa elämäänsä ja äänet ilmestyvät milloin mistäkin ja aina täysin oikeisiin kohtiin. En tiedä millaisin systeemein kaikki on saatu toimimaan niin kuin ne toimivat, mutta ihailen joka tapauksessa. Bravo.

Esityksen jälkeen tuntuu kummalta kävellä takaisin sateiselle kadulle. Auton tuulilasissa ei ole ilokseni sakkolappua. Kaupunkikuvan sijaan mielessä pyörii hämmentävän valoisa asunto pehmeine väreineen ja ajatus hedelmätarhasta kerrostaloasunnossa. Mieli on hyvä. Onneksi vähän kiirehdin että ehdin tänne ja sitten hengähdin.

Jotakin kuin Grey Gardensista on näillä näkymin viimeinen (loppuunmyyty) esitys lauantaina, lisäesitysten toivossa suosittelen seuraamaan vaikka Kiltit ihmiset -ryhmän fb-sivuja.

Kiitokset työryhmälle kutsusta esitykseen.

Lavalta: Varasto (Teatteri Kultsa)

Rousku ja Jylhäkorpi. Kuva: Jorma Hellström

Menoista pitäisi välillä leikata, siis omista teatterimenoista, mutta niinpä vaan suunnattiin kohti Kalliota ja Teatteri Kultsaa kun kutsu kävi. Viime viikolla siellä sai ensi-iltansa Arto Salmisen romaaniin perustuva Varasto ja vaikka vähän arvoinkin että mahtaako tämä olla meikäläisen näytelmä niin sinne paineltiin. Katri Valan puiston alla sijaitsevassa väestönsuojassa oleileva teatteri oli ilokseni oikein mukava uusi tuttavuus. Kolkosta sisäänkäynnistä huolimatta sisällä on kovin viihtyisää, paikalta sai kahvia ja pulla tuoksui.

Rakennustarvikeliikkeen varastossa painavat pitkää päivää Rousku (Juha Meriläinen) ja Raninen (Jari Mattila). Arki ei ole kaksista, työntekoa rytmittävät lähinnä tikanheitto alastoman naisen kuvaan ja tupakan poltto. Normaalirutiinit katkaisee poliittisesti valveutuneen Jylhäkorven (Nestori Välitalo) vierailut, joiden aikana tavara myös vaihtaa omistajaa ilman käyntiä kassan kautta. Selkäänsä valitteleva liikkeenhoitaja (Mikko Ravantti) puolestaan yrittää säilyttää työpaikkansa temperamenttisen omistajan (Vesa Salmi) valvovan silmän alla ja kassalla keikistelee Karita (Kaisla Flood), kouluja käymätön mutta naiiviudessaan viehättävä nainen. Matkan varrella tavataan myös lukuisia muita elämän enemmän tai vähemmän kolhimia hahmoja, heitä esittävät Kati Hynninen ja Mikko Rokka. Kummoisia ei joka tapauksessa ole kellään tästä elämästä odotettavissa tai siltä ainakin vaikuttaa, elämässä mennään päivä kerrallaan ja yritetään pärjätä parhaansa mukaan.

Varasto jättää jälkeensä vähän ristiriitaisen fiiliksen. Alkuteksti ei itsessään ole kovin tuttu, leffan olen kyllä nähnyt, ja tuntuu siltä että tähän kaipasi lukukokemusta alle. Hahmot ovat paikoin niin stereotyyppisiä, etenkin sivuhenkilöt, että ei tiedä pitäisikö paheksua vaiko eikö. Että tehdäänkö tässä vain huonoa huumoria, vai onko tämä just se juttu ja enkö minä nyt ymmärrä jos olen vähän varuillani. Toisaalta huomaan myös sen, että Salmisen teksti on minulle haastavaa sillä se ei ole sellaista mitä yleensä luen tai teatterin lavalla katson. Myönnetään silti, että säännöllisin väliajoin jokin repliikki vetää maton minunkin jalkojeni alta ja hörähdän nauramaan. Muu katsomo oli enemmän linjoilla ja nauroi useammin, hyvä niin.

Kylässä Karitan äidin luona. Kuva: Jorma Hellström

Näyttelijät ovat joka tapauksessa oikein hyviä. Etenkin meininki varaston takahuoneessa on mehevästi esitettyä, pääosin aika synkkää mutta välillä siellä pilkahtaa ystävyyttäkin vaikka sympatiat kohdistuvat aina omaan napaan. Tikkaa heitetään hyvin tuloksin siihen omaan kustomoituun tauluun. Lavastus ja tarpeisto on myös hienosti tehty, siinä on saatu raahata maalipurkkia ja pikabetonia toinenkin hetki. Rytmitys toimii myös, kaksi ja puoli tuntia kestävä näytelmä ei tunnu pitkältä.

Lopulta päädyn tekemään tästä kaikesta oman tulkintani. Luokkaerot ovat näytelmässä korostuneita ja pientä ihmistä ei siinä tunnu auttavan kukaan. Elämäntavat siirtyvät vanhemmilta lapsille eikä kierrettä saada katkeamaan. Kouluja ei käydä, pahimmassa tapauksessa päädytään pohjalle. Jollain tavalla kaikki tämä näyttäytyy omiin silmiini dystooppiselta, vaikka tilanne on monelle varmasti tosi. Esityksessä kuitenkin korostuu nimenomaan se lohduton kurjuus ja pärjäämisen pakko ja se saa ajattelemaan, että tämäkö täällä nyt yleistyy jos asioille ei mitään tehdä eikä ihmisiä auteta. Niin. Tärkeä asia.

Esityksiä on joulukuun puolivälin tienoille.

Lämmin kiitos Teatteri Kultsalle kutsusta esitykseen.

Helena Waris & Janne Nykänen: Entropia

Tämän kuvan otti Tuomas kesäisellä Norjan reissulla.

Myönnän suhtautuvani epäileväisesti kahden kirjailijan yhdessä kynäilemiin teoksiin. Jännitän että huomaakohan siitä että nyt tuo on kirjoittanut ja nyt tuo ja tuo toinen on paljon huonompi kuin toinen. Näin ei nyt onneksi käynyt Helena Wariksen ja Janne Nykäsen, jotka ovat kaiken lisäksi pariskunta, teoksen Entropia (Kustannus Aarni, 2015) kanssa.

Maailmanmeno on järkkynyt Mustan Tiistain jälkeen. Maaseutu on autioitunut saastumisen myötä ja mukavuuksia on lähinnä Pääkaupungissa. Erakoituneena omalla maatilallaan elävän Jonin rauha järkkyy, kun sateisena iltana pihalle ilmestyy kaupunkilainen ja seurapiiritoimittajana tunnettu Marina. Erilaisista lähtökohdista huolimatta parin on tehtävä yhteistyötä, sillä kummallakin on nyt salattavaa Alueidenhallintavirastolta. Mökin kyseenalaisessa rauhassa alkaa vähitellen kehittyä suunnitelma tilanteen korjaamiseksi, mutta ilman vaikeuksia se ei tule onnistumaan.

Kerronta on jaettu noin viikon ajalle päivien nimien toimiessa jonkinlaisina jaksottajina. Sekä Jon että Marina saavat oman äänensä kuuluviin ja täten lukija pysyy enemmän ja vähemmän kärryillä kokonaiskuvasta. Paljon jätetään kuitenkin rivien väliin ja menneistä tapahtumista saa vain väläyksiä.

Pidin kovasti siitä, että teoksen päähenkilöt Marina ja Jon ovat reilusti yli kolmikymppisiä eivätkä teini-ikäisiä tai parikymppisiä, kuten useimmissa dystopiakirjoissa joita luen. Omien lukutottumuksieni vuoksi jouduin kuitenkin välillä korjaamaan päässäni näkyviä mielikuvia, erityisesti Marina yritti jatkuvasti esiintyä nuorena naikkosena. Entropia on selvästi suunnattu "aikuisemmalle" lukijalle ja minusta onkin mukavaa, että nykypäivän dystopiakentälle mahtuu myös tämäntyyppistä kirjallisuutta. (Tällaisia kirjoja saa minulle vinkata enemmänkin, varmasti moni on mennyt minulta ohi!)

Tunnen Wariksen kirjoitustyyliä vain yhden kirjan, Vuoren, osalta ja Nykästä en ollenkaan. Tältä pohjalta on silti sanottava, että en erottanut teoksesta onko mikäkin osa kenen kirjoittama tai missä kirjailija vaihtuu. Joka tapauksessa teksti toimii. Itse olin vähän pähkinyt josko hahmojen kerronta olisi jaettu ja kertojan äänen vaihtuminen näkynyt radikaalimmin, Parempi varmaan näin, jolloin samassa rytmissä pysyy helpommin.

Pidin Wariksen ja Nykäsen luomasta synkeästä maailmasta, jotenkin teoksen lukeminen sopi tähän tällä hetkellä sateiseen ja harmaaseen marraskuuhun. Ainut mikä itselläni välillä tökki, olivat englanninkielestä väännetyt vitsit ja ääntämismuotoisesti kirjoittaminen, se näyttää tekstinä omaan silmääni hassulta. Muuten ei valittamista, jännitys pysyi hyvin yllä ja pidin hahmoista kovasti.

Takakannessa lupaillaan, että Entropian tarinalle on luvattu jatkoa. Se on mukava kuulla, sillä tarina jää melkoisen kesken ja hahmojen parissa jatkaisi mielellään. Toisaalta teos toimii mielestäni myös hyvin itsenäisenä. Langanpäitä jätetään toki rutkasti solmimatta ja tapahtumien taustat jäävät vielä pimentoon, mutta tavallaan tuntui että kyllähän tätä voisi täydentää itsekin päässään. Kerrankin ei jäänyt tavattomasti ahdistamaan että nyt ne ei kerro mulle mitään.

Julkaisemme bloggaukset tästä yhtä aikaa Nenä kirjassa -blogin Norkun kanssa, käyhän lukumatkalla myös siellä.

Helena Waris ja Janne Nykänen: Entropia
Kustannus Aarni, 2015. 228 s.
Kansi: Grafemi

Lavalta: Eduskunta III (Ryhmäteatteri)

Valtiovarainministeriön huppupäät. Kuva: Ilkka Saastamoinen

Edellisestä Eduskunta-esityksestä viisastuneena hankimme liput Susanna Kuparisen politiikkakollektiivin ja Ryhmäteatterin Eduskunta III -esitykseen perjantai-illalle. Varotoimet olivat paikallaan, sillä Sipilän hallitusta ja sen muodostusta tutkiva esitys kestää likimain kolme ja puoli tuntia ja on täyttä asiaa.

Liian lyhyillä yöunilla ja jokseenkin kiireisen päivän jälkeen odotukseni omasta jaksamisesta olivat matalalla. Kuitenkin nukahdan katsomoon enkä ymmärrä yhtään mistä ne puhuu. Toisin kuitenkin kävi. Käsiohjelman sanasto (kiitos!) auttoi alkuun ennen esitystä ja katsomossa olin loppupeleissä aika tikkana koko sen kolme ja puoli tuntia. Väliajalla nautituilla kahvilla ja pullalla saattoi toki olla myös osuutta asiaan, siellä me oltiin ekana tiskillä jonossa huolella valitun optimaalisen istumapaikan vuoksi.

Esitys koostuu väliselostuksista, otteista eduskunnan istunnoista ja haastetteluista, joita on esitystä varten tehty. Videon kautta ääneen pääsee myös muun muassa Kreikan entinen valtiovarainministeri Yanis Varoufakis. Näyttelijät (Noora Dadu, Jari Hanska, Mitro Härkönen, Santtu Karvonen, Martina Myllylä, Matti Onnismaa, Piia Peltola, Pihla Penttinen ja Robin Svartström) esittävät kaikki roolit satiirin verhon takaa karrikoiden, mutta asiansa selkeästi esiin tuoden. Vaalihässäköinnin ohella osansa ajasta saa muun muassa Lex Finland. Lisäksi ollaan Erkki Liikasen kanssa kalassa ja lätkitään kreikkakorttia pöytään.

Kiitän Jari Hanskaa selkeästä artikulaatiosta. Kertojanääntä on helppo kuunnella, se ei uneta ja siitä saa selvää. Toki kiitokset pitää antaa koko työryhmälle. Tekstiä on paljon ja se pitää osata tarkasti, ovathan repliikkeinä pääasiassa suorat lainaukset esitettäviltä henkilöiltä. Plarit ovat lavalla käsissä, mutta harvoin niistä kukaan tuntui katsovan. Rispekt.

Jostain olin vähän lueskellut sellaista, että esitys on edeltäjiinsä verrattuna liian moniaalle kurottava ja hahmoton. Tavallaan ymmärrän. Näkökulmia on monta ja erilaisia asioita nivotaan yhteen tavalla ja toisella. Materiaalia on paljon ja välillä itsekin hukkuu argumentaation suohon, saattoi sinne joku saapas meikäläiseltä kadotakin. Toisaalta sain, tai koin saavani, itselleni päähän luotua jonkinlaisen selkeän narratiivin tästä, liekö syynä ollut perjantai-illan zen-tila vai se pulla.

Esityksen jälkeen olo on hippasen ahdistunut. Hallitus ei ainakaan vielä kaatunut vaikka se perjantaisen esityksen aikana meinasi niin tehdäkin, mutta jotain mätää tässä hommassa nyt on. Toisaalta on mahtavaa, että tällaista teatteria voi tehdä ja tehdään, pysyy joku tällainen kuin minäkin edes osasta asioita vähän aikaa kärryillä. Kiitos työryhmä ja Ryhmis!

Lippuja esityksiin on vielä, etenkin joulukuulle, joten vielä ehtii tämän(kin) näkemään. Lopettakaamme tämä teksti Lasse Laatusen sähköpostiviestejä lainaten: Emoji. Huutomerkki. L.

J.S.Meresmaa: Mifongin kätkemä (Mifonki #4)

Luin kolmisen vuotta sitten ensimmäinen Mifonki-kirjani Mifongin perinnön. Tarina vei mennessään ja sen jälkeen jokaisen sarjan kirjan ilmestyminen on ollut odotettu juttu. Mifongin kätkemä (Myllylahti, 2015) on järjestyksessään neljäs ja siinä J.S.Meresmaa jatkaa tutuksi tulleella ja hyväksi todetulla tyylillä vauhdikkaan fantasian kirjoittamista.

Koska teos on tosiaan sarjan neljäs, on seuraavassa kappaleessa mahdollisesti juonipaljastuksia sarjan edellisistä osista. Lue siis varoen.

Merontes on pelastettu sitä riivanneelta kiroukselta, mutta asiat eivät suinkaan ole hyvin. Ciaran joutuu pakenemaan kuninkaanlinnasta vallananastajan saapuessa paikalle ja Ciaranin sisar Fewrynn joutuu painiskelemaan omatuntonsa kanssa. Tapahtumat eivät ole menneet lainkaan nuoren magiantaitajan aatosten mukaan ja Fewrynn yrittää korjata tilanteen, mutta se ei ole aivan yksinkertaista. Kaksosten äiti Ardis yrittää parhaansa auttaakseen maanpaossa olevaa poikaansa. Tarinassa seikkailee myös mainio Dante Rondestani, joka ymmärtää tarinan kuluessa uusia asioita itsestään ja rakkaudesta, joka ei ole vuosien aikana suinkaan sammunut.

Sarjojen keskimmäisistä osista on aina vähän hankala kirjoittaa, kun ei kuollakseenkaan haluaisi paljastaa mitään olennaista. Itse kirjoitustyyliä voi kuitenkin kommentoida ja sen teen ilolla. Meresmaa kirjoittaa verevää ja nopealiikkeistä fantasiaa, jossa asiat tapahtuvat rivakkaan tahtiin ja lyhyehköt lauseet seuraavat toisiaan. Rytmiin pääsy vie hetken, mutta sen jälkeen sivut kääntyvät kuin itsestään. Lukeminen on oikeastaan aika hengästyttävää ja rauhallisemman kerronnan ystävä saattaa väsyäkin, mutta minulle tämä tahti sopii hyvin. Luvut ovat myös sen verran lyhyitä, että vaihtuvien kertojien erilaisissa tarinoissa pysyy mukana kun yhtä hahmoa ei seurata liian pitkiä aikoja.

Jostain syystä luulin, että tämä on viimeinen Mifonki-kirja. Lopun perusteella näin ei taida kuitenkaan (toivottavasti) olla, joten odotan jo kieli pitkällä seuraavaa osaa. Meresmaa taitaa cliffhangerinsa, hyvässä ja pahassa. Suosittelen Mifonki-kirjoja toiminnantäyteisen fantasian ystäville.

J.S.Meresmaa: Mifongin kätkemä (Mifonki #4)
Myllylahti, 2015. 500 s.
Kansi: ?