Lavalta: Entertainment Island -trilogia (Oblivia / Mad House)

Kuva: Eija Mäkivouti

Olen haudutellut tätä tekstiä jo toista viikkoa. Perjantaina 23.10. kävimme katsomassa Oblivian kiitellyn Entertainment Island -trilogian, joka esitettiin Suomessa ensimmäistä kertaa kokonaisuudessaan. Esitys, siis kaikki kolme osaa putkeen esitettynä, kesti kaksi ja puoli tuntia ilman väliaikaa. Pää oli jokseenkin puuroinen sen jälkeen ja on edelleen. Mieskin tuli raahattua mukaan, kun ystävä sanoi että tämä on sellainen esitys joka on just sille sopivaa. Mutta hauskaa kuulkaas oli.

Entertainment Island on viihdeteollisuutta tutkiva esityssarja, jonka osat saivat ensi-iltansa vuosina 2008-2010. Ensimmäisessä osassa tutkittiin viihdeteollisuuden rakenteita ja toimintatapoja, toisessa elämäntyylejä, uutisia ja saippuaoopperaa ja kolmannessa viihdeteollisuuden pimeää puolta ja yksityisiä esityksiä. Nämä tulkinnat haravoin Oblivian nettisivuilta, enkä olisi varmaan osannut kuvata niitä itsekseni näin kompaktisti.

Lavalla ovat vain kolme esiintyjää (Timo Fredriksson, Anna Krzystek, Annika Tudeer) seuranaan valot (Meri Ekola) ja äänimaisema (Juuso Voltti). Lavastusta ei tarvita, lisukkeeksi riittää esiintyjien ammattitaito ja oma mielikuvitus. Esimerkiksi toisen osan paperimassamaassa lavalle tuotetaan muun muassa huikeat rantabileet ja jonkinlainen hippien sukupuutto täysin autenttisesti. Loistavaa, hauskaa, vähän kipeää.

Ensimmäisessä osassa olen vielä vähän pihalla. Olen kuitenkin saanut ohjeeksi, että nauraa saa, joten annan homman viedä ja nauran. Katsomossa on hauskaa, vaikkei ehkä ihan tajuaisikaan. I feel good! I look good! Selvä, toimii.

Toisen osion aikana meinasi iskeä väsymys, vaikka se oli loppupeleissä osiosta suosikkini. Takana oli pitkä työviikko ja normaalit pastillit olivat unohtuneet matkasta. Kyttäsimme miehen kanssa molemmat hetkiä, jolloin äänimaisema kohosi riittävän suurelle volyymille, jotta kehtaisimme repiä auki inkiväärikarkkien kääreet. Pahoittelemme kaikille kanssakatsojille ja esiintyjille mahdollisesti kuulunutta rapinaa. Mutta niin, toisessa osassa seikkaillaan paperimassaukkeleiden kanssa jos jonkinlaisissa paikoissa. Se oli loistavaa, vähän kauheaa, hienoa.

Kolmas osa on ehdottomasti synkin ja häiriintynein, mutta samalla se on tehty niin että katsomossa ei tunne ahdistusta. Lavalla roikutaan muun muassa katosta kuin kinkku, sulloudutaan kassiin ja potkitutetaan se alas rappusia ja "leikitään" hit the perv -leikkiä. Tässä vaiheessa myös katsomossa oli sen verran vapauduttu, että nauruntyrskähdyksiä kuului enemmän vaikka välillä olikin olo että tälle ei saisi nyt nauraa.

Aikamoinen pläjäys. Omituinen, hullun hauska, viihdyttävä, synkkä ja katsomisen arvoinen. Mies totesi nauraneensa niin paljon, että kurkku tuli kipeäksi. Kiitos Oblivia tästä iltamasta!

Keskinkertaisuuksia englanniksi - Setterfieldin Bellman & Black ja Palahniukin Beautiful You

Korvanlotkautus.

Joskus lyhyestä virsi kaunis, niin ehkä tälläkin kertaa. Näiden kahden englanninkielisen teoksen bloggaus on vanunut jo niin pitkään, että lätkäisin kaverit samaan postaukseen.

Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus oli joitakin vuosia sitten (eli vuonna 2006) jonkinasteisen kuhinan kohteena ja itsekin muistelen pitäneeni kirjasta varsin paljon. Ystävä sitten länttäsi käteen tuossa taannoin Setterfieldin toisen teoksen Bellman & Black (Orion, 2013) ja pisti lukemaan. Bellman & Black alkaa kun nuori William Bellman tappaa vahingossa korpin. Asia jää vaivaamaan poikaa ja syystäkin, sillä mustat linnut tulevat vainoamaan Williamia koko hänen elämänsä. Vaikka William alkaa vähitellen menestyä elämässään hyvin,

Idealtaan Bellman & Black oli kiinnostava ja kirjoitustyyliltään vetävä, mutta jotain jäi puuttumaan. Kirjaa mainostetaan kummitustarinana, mutta kummitukset tuntuivat loistavan poissaolollaan ja korppienkin osiota olisi voinut laajentaa. Asiat eivät myöskään tunnu saavan minkäänlaista selitystä ja kirjan loppuessa olo olikin vähän hämmentynyt kun juoni ei tuntunut pääsevän loppuunsa asti. Kaiken kaikkiaan tämä oli kuitenkin ihan mukiinmenevä kirja, joskaan ei sellainen goottityylinen kauhutarina kuin takakansi antoi ymmärtää.

***

Chuck Palahniukin uusin romaani Beautiful You (2014) päätyi kotikirjahyllyyn spontaanina ostoksena miehelle, joka pitää kovasti kirjailijasta. Teos jäi pyörimään olohuoneen pöydälle ja koska se oli mukavan pieni pokkari nappasin sen päivänä muuanna mukaani laukkuun. Beautiful Youssa Penny Harrigan on jokseenkin tavallinen avustaja lakifirmassa, kunnes eräänä päivänä monimiljönääri Linus C. Maxwell kutsuu tämän päivälliselle. Päivällinen johtaa mittaviin seksuaalisiin kokeiluihin pariisilaisessa hotellissa ja Penny nauttii sydämensä kyllyydestä, kunnes saa tietää olevansa lähinnä testikappale Maxwellin suunnittelemalle naisille suunnattujen seksilelujen sarjalle. Suhde päättyy ja Beautiful You -nimiset tuotteet päätyvät myyntiin mullistaen naisten elämän, mutta Maxwellin suunnitelmissa on muutakin kuin saavuttaa liuta tyydyttyneitä naisia. Hurjistunut Penny päättää estää Maxwellin suunnitelmat, mutta se ei ole niin helppoa kuin voisi kuvitella.

Palahniukille ominaiseen tyyliin Beautiful You ei kaunistele tai sievistele, vaan esittelee eritteet sun muut hyvin kirkkaassa valossa. Tämä ei itsessään juuri hätkähdyttänyt, paikoin jopa pitkästytti, mutta eniten tässä pänni kuitenkin teoksen naiskuva. Seksileluista hullaantuneista naisista tulee melkoisen tahdottomia vajukkeja, ärsytti. Lisäksi loppuratkaisu oli niin absurdi, että purskahdin nauruun enkä ole ihan varma että kävikö näin hyvällä tavalla. Oli tässä silti hyvääkin, Maxwellin suunnitelmissa oli tiettyä nerokkuutta ja ei Palahniuk huono kirjailija ole. Ei vaan ollut nyt yhtään meikäläiselle suunnattu tämä.

Diane Setterfield: Bellman & Black 
Orion, 2013. 307 s.
Kannen kuvat: Getty

Chuck Palahniuk: Beautiful You
Anchor, 2015. (alkup. 2014) 240 s.
Kansi: Rodrigo Corral / Kevin Washburn

Amy Pascale: Joss Whedon: Geek King of the Universe

Myös kuvan stalkkerikoirat ovat katsoneet Joss Whedonin käsikirjoittamia asioita telkkarista.

Muutamia vuosia sitten Joss Whedonin nimi ei olisi, rehellisesti sanottuna, kertonut minulle juuri mitään. Sitten menin hankkimaan miehelle joululahjaksi Buffy, the Vampire Slayer -sarjan dvd-boksin. Itse en ollut sarjaa ikinä katsonut ja ruvettiinkin sitten katsomaan sitä siipan kanssa. Sarja vei mennessään ja sitä myötä avautuivat ovet Whedonverseen. Seuraava Whedonin valmistama rakkaudenkohde oli vuosikausia odotettu The Avengers -elokuva. Sen kävin katsomassa ilmestymisen jälkeen kaksi kertaa leffateatterissa. Tätä myötä Joss Whedonin elämäkerta meni heti kirjastosta varaukseen kun siitä kuulin.

Elämäkerta noudattelee aluksi perinteistä kaavaa. Pascale esittelee Whedonin sukujuuret ja perhettä. Aloitetaan syntymästä ja liikutaan vähitellen kohti opiskeluaikaa. Suurin osa kirjasta poikkeaa perinteisestä elämäkerrasta kuitenkin siinä, että teoksessa käsitellään pääasiallisesti Whedonin taiteellisia projekteja ja niihin liittyneitä ihmisiä, jotka enemmän tai vähemmän muodostivat Whedonille perheen. Omaa perhe-elämää käsitellään varsin vähän ja se on itse asiassa hyväkin. Minua ainakin kiinnosti enemmän kuulla juttuja kuvauksien kulisseista ja näyttelijöiden, joista monesta tuli Whedonin hyviä ystäviä, haastatteluja.

Spoilerikammoisille tosin tiedoksi, että etenkin Buffyn juonikuvioita ruoditaan kirjassa varsin estotta. Samaa tehdään myös muille sarjoille ja elokuville, mutta pienemmässä mittakaavassa. Itse päätin olla välittämättä, koska Angelista olin jo spoilaantunut aiemmin ja ajattelin, että olen niin hidas katsoja että ehdin kuitenkin unohtaa olennaisimmat kohdat.

Ongelmallisinta tässä lienee se, että nyt minulla on pakottava tarve katsoa kaikki kirjassa esitellyt Whedonin työt, joita en ole vielä nähnyt. Katsomislistalle menevät siis Angel, loput Fireflysta, Serenity-elokuva, Dollhouse ja Cabin in the Woods -elokuva (jos vain uskallan). Kaiken lisäksi Whedon suositteli kirjassa Veronica Mars -sarjaa niin painokkaasti, että sekin on katsottava. Pitää toivoa, että nyt ei julkaistaisi hetkeen mitään kiinnostavaa katsottavaa, muuten loppuu tunnit kesken.

Kiitokset Pasi Ilmari Jääskeläiselle oivasta, Twitteristä jaetusta lukuvinkistä. Osallistun kirjalla myös elämäkertahaasteeseen.

Amy Pascale: Joss Whedon: Geek King of the Universe
Aurum Press Ltd., 2014. 440 s.

Linda Liukas: Hello Ruby

Kun elää it-alalla työskentelevän henkilön kanssa voi olla vaikeaa välttyä koodaamiseen tai ohjelmointiin törmäämiseltä. Meillä aihetta sivutaan jossain määrin lähes joka päivä, mutta rehellisesti sanottuna en ymmärrä asiasta juuri mitään enkä aina viitsi pyytää miestä selittämään uudelleen (ja uudelleen). Linda Liukkaan Hello Ruby (Otava, 2015) on alunperin lapsille suunnattu koodisatukirja, mutta teoksesta luvataan myös että aikuinenkin saattaa oppia jotain uutta joten tuumasta toimeen.

Rubyn isä on piilottanut viisi aarretta, jotka Rubyn tulisi löytää. Vihjeet löytyvät onneksi paperikorista ja yhdessä ystäviensä pigviinien, lumileopardin, kettujen, robottien ja Djangon ja Pythonin avulla Ruby ryhtyy ratkomaan pulmaansa. Matkan varrella törmätään jos jonkinlaiseen ongelmaan, mutta onneksi pulmat voi pilkkoa pienemmiksi palasiksi ja ratkaista käyttämällä vähän mielikuvitusta ja ystävien apua.

Lyhyiden lukujen ja värikkäiden kuvitusten myötä kirjassa tutustutaan ohjelmoinnin lainalaisuuksiin ja harjoitellaan niitä. Mitään yksittäistä ohjelmointikieltä ei opeteta, mutta näin on varmasti jopa parempi. Ohjelmointikieliin lienee helpompi tutustua, jos päässä on jo jonkinlainen mielikuva siitä miten systeemi toimii ja kuinka sen kanssa jutellaan ilman suurempia väärinymmärryksiä.

Ohjelmoinnin alkeet tulevat tässä toisaalta myös vähän kuin sivutuotteena, sillä myös itse tarina on hauska ja mukava lukea. Ruby on kekseliäs tyttö ja hänen ystävänsä mainioita tyyppejä. Omia suosikkejani olivat omaa kieltään lörpöttävät pingviinit ja vähän sählät ketut.

Kirjan lopussa on erilaisia harjoituksia, joiden avulla tutustutaan lisää ohjelmoinnin periaatteisiin ja tärkeisiin termeihin. Termit selitetään myös lopussa olevassa sanastossa. Itse tykkäsin näistä harjoituksista, mukavan simppeleitä ja infobokseissa käytiin läpi sovellutuksia ja kytköksiä ns. oikeaan koodaukseen. Harjoitukset myös liittyvät aina tiettyyn kirjan lukuun, joten lukemista ja tekemistä voi yhdistellä eri tavoin.

En yhtään ihmettele, että tätä kirjaa on kehuttu ja että sitä käännetään ympäri maailman. Hello Ruby tutustuttaa ohjelmointiin kuin vaivihkaa eikä yksinkertaista liikaa, mutta tekee sitä tarpeeksi niin että homma on helposti lähestyttävä. Tällaista lisää! Ja sitten vaan seuraavia RailsGirls-koulutuksia kyttäämään tai itseopiskelemaan, tuosta linkistä pääsee myös vinkkien äärelle. (Saatoin äsken itse koodailla Ruby-tutoriaalia ihan vähän vaan.)

Linda Liukas: Hello Ruby (Hello Ruby: Adventures in Coding, 2015)
Otava, 2015. s.
Kansi: Linda Liukas
Suomentanut: Kirsikka Myllyrinne

Lavalta: Naisten juhla (Valtimonteatteri)

Kuva: Peter Salovaara

Joinakin päivinä sitä ei välttämättä jaksaisi tehdä yhtään mitään. Teatteriin menosta oli kuitenkin sovittu ja seuralainenkin oli, joten ei kun takkia niskaan ja kohti Aleksis Kiven katua. Valtimonteatterin 15-vuotista taivalta juhlistava Naisten juhla onnistui onneksi tarjoamaan erinomaista todellisuuspakoa ja vietinkin ilokseni viihdyttävän illan.

Nimensä mukaisesti Naisten juhlassa juhlitaan naisten kesken, tällä kertaa juhlan aiheena ovat Rebekan (Iida-Maria Heinonen) polttarit. Polttariseurueeseen kuuluvat morsiamen paras ystävä, elokuvaohjauksen opiskelija ja vanhoihin rooleihinsa jämähtänyt Alma (Iida-Maria Lindstedt), tanssikoreografi ja vapaata rakkautta ylistävä ex-käly Essi (Outi Ikonen) ja väärinkäsitysten seuraksena myös morsiamen äiti, täpäkkä ja jo useamman aviomiehen kuluttanut näyttelijätär Salome (Mona Kortelampi). Villinä korttina mökkisaaressa vietettävään iltaan pölähtää vielä Rebekan eksän Laurin nyksä Leyla (Aksa Korttila), ulospäinsuuntautunut realityjulkkis. Pimenevässä illassa leikitään leikkejä, juodaan kuplivaa, saunotaan morsiussaunassa ja kiristellään ihmissuhteiden lankoja turhankin kireälle kuten vain liian pieneen tilaan laitetussa naisporukassa voi käydä.

Käsikirjoittajaohjaajat Ulla Heikkilä ja Jenni Toivoniemi kertovat käsiohjelmassa valinneensa näytelmän kantaviksi teemoiksi naisten väliset suhteet ja ihmisten taipumuksen jämähtää tiettyihin rooleihin. Teemat ovat helposti samaistuttavia ainakin näin naiskatsojana ja varmasti välittyvät myös sukupuolirajojen yli. Ilahduttavasti näytelmässä noustaan nainen on naiselle susi -tyyppisen ajattelun yläpuolelle ja näytetään myös sitä solidaarisuutta ja todellista ystävyyttä suorine sanoineen. Näkemys tuntuu tarkalta ja totuudenmukaiselta, mutta samalla aihetta on käsitelty lempeästi ja ymmärtäen.

Lavalla nähtävät naiset ovat taitavia rooleissaan. Esimerkiksi Mona Kortelampi avaa esityksen viiltävällä tulkinnallaan Salomesta, tyttärestään eristyneestä ja voimakastahtoisesta äidistä, huh mikä lavakarisma. Eipä sillä, mainioita ovat muutkin. Heinosen ja Lindstedtin hahmojen vuosikausia kestänyt jossain määrin vääristynyt ystävyyssuhde tuntuu aidolta ja Ikonen on oiva taiteilijuudessaan itsevarmana ja siinä samalla hieman huvittavana Essinä. Aksa Korttila on ihanan ärsyttävä Leylana ja onnistuu lopulta kuitenkin olemaan ehkä yksi aidoimmista hahmoista lavalla. Tarvittaessa lavalla esitetään myös tarinan kannalta olennaisia miehiä eli Petrus-veljeä, Lauri-eksää ja Mikael-sulhasta.

Valtimonteatterin näyttämö on lavastettu vähäeleisesti, mutta mökkisaaren maisema ja tunnelma ulkohuusseineen on tuotu esiin hienosti. Tässä oli muuten myös sellainen esitys, jossa pitkästä aikaa ilahduin kovasti livevideon käyttämisestä, ihmeiden aika ei ole ohi. Videoiden ja näyttelijöiden muuntautumisen avulla päästiin muun muassa vierailemaan Corona-baariin. Oli muuten myös todella hieno joutsen siellä, ymmärrätte kyllä kun käytte katsomassa.

Ja kyllä muuten nauroin esityksessä. Itselleni, myötähäpeälle, naisille, solidaarisuudelle, lempeästi kuitenkin. Esityksen päättyessä olin myös tavattoman onnellinen, että omat polttarini ja hääni on jo (onnistuneesti) vietetty enkä ole tällä hetkellä myöskään sellaisia kellekään järjestämässä. Kyllä se on joskus kuulkaa vaikeaa, ihmissuhteet ja etenkin ne naissuhteet. Vaikka toki myös antoisia, tiedättehän.

Naisten juhlasta on luvassa vielä melkoisen monta esitystä marras- ja joulukuussa, joten tsekatkaapa esityspäivät ja menkää viihtymään.

Lämmin kiitos Valtimonteatterille kutsusta esitykseen ja Pilkkuun asti -blogin Isalle mukavasta teatteriseurasta!