Kuva: Stefan Bremer / Kansallisteatteri
Ei me voida.
Miksi?
No kun me odotetaan Godota.
Ai niin.
Ostin miehelle syntymäpäivälahjaksi liput Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä esitettävään Samuel Beckettin näytelmään Godota odottaessa. Esityksen on ohjannut Arto af Hällström ja rooleissa ovat mainiot Esko Salminen (Vladimir), Estragon (Eero Aho), Hannu-Pekka Björkman (Pozzo) ja Janne Reinikainen (Lucky). Pojan roolissa nähdään nuoria tulevia lahjakkuuksia, Amos Brotherusta ja Elias Majanderia.
Tiesin ennakkoon Beckettin näytelmästä jonkin verran, mutta en tiedä pystyikö tähän silti valmistumaan henkisesti. Päällepäin katsoen lähes kolmituntisessa näytelmässä ei nimittäin tapahdu yhtään mitään, siinä vain lähinnä tapetaan aikaa. Välillä tanssitaan ja sitten taas mietitään, että pitäisikö sitä hirttäytyä. Ja kuitenkin siellä on jokin logiikka, jotain timantinkirkasta totuutta ja hienoutta.
Esko Salminen ja Eero Aho ovat mieletön parivaljakko Vladimirin ja Estragonin rooleissa. Kun näytelmä on lähes pelkästään puhetta ja lavasteet pelkistetyt, on näyttelijän harteilla suuri taakka. Kaikki suoriutuvat tästä kunnialla. Ei ollut yksi kerta kun yleisö alkaa hermostuneesti hihittämään, kun näyttelijät vain istuvat lavalla, ihan hiljaa, tekemättä mitään. Tiedättehän sen tunteen, kun tietää että ei tässä nyt varsinaisesti mitään hauskaa ole mutta kun nuo vain istuvat tuolla eikä oikein tietäisi miten reagoida.
Mies mietti, että mitäköhän on ajatellut kantaesityksen yleisö. Itseänikin hirvitti ihan vähän, että onko toinen puoliaika täysin sama kuin ensimmäinen (en tiedä mistä tämä ajatus tuli, mutta pelko oli siis turha).
Björkman ja Reinikainen tuovat oman lisävärinsä tähän tarinaan. Björkmanin lavakarisma on huikea; välillä hän on kaatuileva koomikko ja seuraavassa hetkessä äärimmäisen uhkaava mies. Reinikaisen läsnäolo on myös käsinkosketeltavaa, vaikka hän suurimman osan näytelmästä vain seisoo ja on hiljaa. Osatapa joskus olla lavalla noin läsnä.
Godota odottaessa oli toteutettu hyvin perinteisesti. Oli itse asiassa todella virkistävää olla katsomassa esitystä, joka perustuu ihan vain siihen, että näyttelijät ovat lavalla ja näyttelevät. Ei ole joka paikkaan lentelevää popcornia tai isoja orkestereja (vaikka musikaalit ovatkin suuri rakkauteni).
Loppupeleissä Godota odottaessa oli todella hieno kokemus. Jopa mies meni sanattomaksi ainakin kymmeneksi minuutiksi kun piti ihan jäädä miettimään, että mitä tässä tapahtui. Näytelmässä on hienoa huumoria ja ystävyyttä, vaikka se on myös todella surumielinen.
On tämä kyllä vielä luettavakin. Sitä ennen meitä kylläkin odottaa yöpöydällä kirjailija toinen teos, Mercier ja Camier.
Syksyn esitykset olivat loppuunmyytyjä, mutta kevään esityksiin saa vielä lippuja, joten käykäähän hankkimassa (Lippupisteestä tai Kansiksen lipunmyynnistä saa).
"Kaikki näytelmäni pitäisi esittää kevyesti ja nopeasti. En halua velloa niiden vakavuudessa... näytelmieni ei pitäisi olla mahtipontisia." - Samuel Beckett
ps. Alun dialogi naputeltu ulkomuistista joten siinä voi olla virheitä.
