Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Aloitan Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena, 2006) eräänä perjantaina junassa. Kirjan alussa kerrotaan Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta. Nostan katseeni ylös ja huomaan minua vastapäätä istuvan nuoren miehen lukevan juuri kyseistä teosta. Tämän on oltava hyvä merkki.

Lukijan nimi oli Ella Amanda Milana. Hän oli 26-vuotias nainen ja hän koostui muun muassa kauniisti kaartuvista huulista ja viallisista munasarjoista.

Ella Milana tekee äidinkielen opettajan sijaisuutta kotikaupungissaan Jäniksenselällä. Piskuinen kaupunki on muuten tavallinen, mutta sieltä on kotoisin maailmallakin tunnettu ja arvostettu lastenkirjailija Laura Lumikko. Lumikko on perustanut Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seuran, johon kuuluminen on suuri kunnia.

Ella kutsutaan Seuran jäseneksi ja tylsänpuoleinen elämä on muuttumassa matkaksi kirjailijuuteen kunnes kummia tapahtuu: kesken hienojen juhliensa Laura Lumikko katoaa mystisesti. Tästä huolimatta Ellan jäsenyys Seuraan on voimassa ja niinpä hän käyttää uutta asemaansa selvittääkseen mahdollisimman paljon kuuluisasta kirjailijattaresta. Sitä varten Ellan on pelattava Peliä, jossa tietoja saadakseen on laitettava myös itsensä likoon.

Hän oli kuin mykän farssin unissakävelijä. Hän räpytteli silmiään, levitti ne ammolleen ja luotasi tyhjyyttä yleisön päiden yllä.
Kun Laura Lumikon jalka osui viidennelle askelmalle, tapahtui se, mitä kaikki yrittivät jälkeenpäin kovasti ymmärtää ja analysoida.

Vertasin jo Harjukaupungin salakäytävien yhteydessä Jääskeläistä armaaseen Jonathan Carrolliini. Lumikon lukemisen jälkeen tunne vain vahvistui ja tunnen löytäneeni kotimaisen vastineen suosikkikirjailijalleni. Jääskeläisen maaginen realismi on sopivan pelottavaa, omalaatuista ja seksikästä. Lisäksi, ainakin tässä kirjassa, on paljon koiria. Arvostan. (Tälle vertailulle en mahda mitään, sillä Carroll on ensimmäinen maaginen realistini ja väistämättä sitä tulee peilattua muita hänen teksteihinsä ainakin jossain määrin.)

Suurin ongelma Lumikon kanssa oli se, että se loppui. Tarinaa olisi lukenut ilokseen vielä pitkään. Toisaalta, kukapa tietää, ehkä kirja on aivan erilainen kun avaan sen seuraavan kerran.

Lumikko ja yhdeksän muuta oli minulle hyvin lähellä täydellistä lukukokemusta. Odotan innolla Jääskeläisen seuraavaa, syksyllä ilmestyvää romaania.

Muun muassa Zephyr ihastui Lumikon maagiseen maailmaan, Amma puolestaan vaistosi kirjassa liikaa kalmanhajua.

ps. Kiitos taas Tuomakselle parhaasta kuvausavusta ja sietokyvystä silloin, kun kuvattava marmattaa.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Atena, 2006. 322 s.
Kansi: Susanna Raunio