Lavalta: Sarasvatin hiekkaa (Espoon kaupunginteatteri)

Kuva: Stefan Bremer / Espoon Kaupunginteatteri

Huhhuh. Huhhuhhuh.

Tänään 15.2. Espoon Kaupunginteatterissa ensi-iltansa saa Risto Isomäen romaanin Sarasvatin hiekkaa pohjalta dramatisoitu samanniminen näytelmä. Minä kävin katsomassa näytelmän ennakkoesityksen ystävänpäivänä.

Sarasvatin hiekkaa sijoittuu vuoteen 2021, eli ei kovin kauas tulevaisuuteen. Insinööri Sergei (Antti Virmavirta) on kehittänyt uudenlaisen sukellusveneen, jota tarvitaan Intiassa. Cambaynlahden pohjasta on vuonna 2001 löytynyt kaupungin rauniot ja meriarkeologi Amrita (Miina Turunen) on vihdoin saanut rahoituksen sen tutkimiseen.

Samaan aikaan Grönlannissa toimittaja Pierre Chamberlain (Markus Riuttu) on tullut tukemaan toivoa nostattavaa dokumenttia jäätiköiden sulamisesta. Tutkija Susan Holm (Leena Pöysti) ei vain suostu antamaan Pierren kaipaamaa lausuntoa, sillä ei tässä mitenkään hyvin ole käymässä. On jäätikköjärviä ja huolestuttavia tapahtumia, IPCC:n arviot liian optimistisia. Satu Silvo puolestaan esittää ympäristöministeriä, jolla on hyvinkin realistiset näkökannat siihen, mitä tällä pallolla tapahtuu.

Voiko jäätiköitä enää pelastaa? Tai, pikemminkin, voiko ihmiskuntaa enää pelastaa?

Maria Kilpi on mielestäni tehnyt hyvää työtä dramatisoinnin kanssa. Toisinaan henkilöiden väliset suhteet saavat väistyä sen kaiken informaation tieltä ja se on tässä näytelmässä hyvä. Siis kyllä sitä on, henkilöhahmoja ja juonta, paljonkin ja toimivasti, mutta ei niin paljon ja perinteisesti kuin traditionaalisemmassa teatterikappaleessa. Kirjan juonta (jonka muistin harmittavan huonosti) on jonkin verran muunneltu, henkilöitä poistettu ja tapahtumia sen mukaan muokattu.

Kuva: Stefan Bremer / Espoon Kaupunginteatteri

Aika harva menisi tunkkaiseen luentosaliin vapaaehtoisesti kuuntelemaan kahden tunnin esitelmää siitä, mitä maapallolle ja meille voi tapahtua jos ilmaston lämpeneminen jatkuu. Sen sijaan toivottavasti useampi voisi mennä katsomaan näytelmää, jossa Antti Virmavirta, Miina Turunen ja muut näyttelijät kertovat nämä ihan samat asiat mutta roolihahmojensa kautta.

Yksi nykytanssimainen kohtaus hetken kummastutti, erosi (mielestäni) näytelmän muusta poljennosta. Toisaalta, kohtaus oli myös pysäyttävä ja hieno.

Erityiskiitokset menevät täältä nyt lavastuksella ja tekniikkapuolelle. Oli hiilarijäätä, hiekkaa lavalla ja yksinkertaiset mutta vaikuttavat lavasteet. Loppurytinässä kaatui seinää ja vilkkui valoja, tuli kylmät väreet (ja tulee edelleen, kun sitä ajattelee).

Mies on tässä jo monesti sanonut, että kyllähän se maapallo pärjää, ei sitä tartte pelastaa, mutta me ollaankin sitten vähän eri juttu.

Kiitos Espoon kaupunginteatterille tämän tekemisestä. Menkää katsomaan tämä. Lipputiedot, esitysajat yms. täältä.

Mahtaa huomenna harmittaa.


Sarasvatin hiekkaa on aiemmin taipunut näytelmäksi Rospuutto-ryhmän (esitetään edelleen, kiertueella!) ja Rovaniemen kaupunginteatterin käsissä (teoksen kantaesitys).


(Niin ja siis tämä Risto Isomäen samanniminen kirja (Tammi, 2005) on siis myös tosi hyvä, että jos Espoo on liian kaukana tai teatteri ei muuten iske niin lukekaa. Tai se sarjakuva. Kirjasta on kirjoittanut ainakin Jokke ja LukeVille ja sarjakuvasta Kirjava kukko. On pakko varmaan lukea itsekin. Ja Litium 6 (Tammi, 2007) ja Con Rit (Tammi, 2011) myös.)