Jonathan Carroll: Valkoiset omenat

Sanottakoon heti alkuun, että minä rakastan Jonathan Carrollin kirjoja. En siis osaa olla kovin objektiivinen kertoessani tästä kirjasta, siis Carrollin toisesta suomennetusta teoksesta Valkoiset omenat (Loki-kirjat, 2006; White apples 2002).

Sen sijaan hän kysyi, mikä Vincentistä oli tärkeintä elämässä. Hän toivoi, että mies sanoisi jotain ihmeellistä tai ainakin hämmästyttävän erilaista, ei, että tärkeintä oli "rakkaus" tai "vapaus" tai "yksilöllisyys", ei niitä nuivia kliseitä. -- Siinä missä Vincent halusi rakastaa kuin hullu, Isabelle halusi, kerrankin elämässään, ihailla ja kunnioittaa miestä. Ettrich aisti, että paljon riippuisi hänen vastauksestaan siihen kysymykseen. Hän katsoi pitkään käsiään ja vastasi lopulta: "Se, että tulee ymmärretyksi."

Vincent Ettrich on naistenmies, eikä välttämättä mukavin sellainen. Eräänä päivänä hän onnistuu iskemään viehättävän naisen, Coco Hallisin, ja tästä tarina vasta alkaa. Coco Hallis ei nimittäin ole mikään joka päivä vastaantuleva pimatsu, eikä Ettrichkään ole enää sitä mitä luulee; hän on nimittäin kuollut. Lisäksi kuvioihin pölähtää vielä entinen rakastettu Isabelle, joka ilmoittaa olevansa raskaana ja että heidän lapsensa, Anjo, on tekevä myöhemmin jotain ihmeellistä.

Jos tässä vaiheessa huippaa, niin lohdutan vähän. Carrollin kirjat eivät ole fantasiaa, vaan ennemmin maagista realismia. Kummallisia asioita tapahtuu, mutta kaikki on integroitu tähän niin kutsuttuun normaaliin maailmaamme hyvin perustellen.

Kaaos arvostaa särkyneitä sydämiä ja petettyjä lupauksia. Niin pateettista kuin se onkin, rakkauden edessä kaikki ovat samanarvoisia, ja yksin kuolema voi aiheuttaa ihmissielussa yhtä suurta myllerrystä.

Vincent Ettrich ei ole mitenkään miellyttävä ihminen. Hän on manipuloiva (ja vielä taitava siinä), vähän itsekäs eikä aina niin kohteliaskaan. Ja silti, jollain tavalla, niin kovin inhimillinen, että en minä voi kuin pitää hänestä. Aina minulle ja näille kirjojen renttumiehille käy näin. Eikä Isabellekaan ole mikään pyhimys; hänellä on monia luonnevikoja eikä hän osaa aina tehdä oikeita päätöksiä. Toisaalta, ehkä juuri siksi olen niin viehättynyt tähän kirjaan. Että kaikki ei ole aina niin täydellistä, henkilöhahmotkaan.

Loppupeleissä Valkoiset omenat on kirja rakkaudesta ja valinnoista, joita teemme elämämme aikana. Sen maailma ei ole mustavalkoinen, vaan näyttäytyy harmaan sävyissä. Ja se tuo tähän maailmaan ripauksen jotain maagista, joka on kuitenkin uskottavaa. Esimerkiksi kirjan esittelemä mosaiikkiteoria on mielestäni yksi kiinnostavimmista kuulemistani ajatuksista siitä, mitä meille kuoleman jälkeen saattaa tapahtua.

Miehen mielipide

Valkoiset omenat on selvästi myöhempää Jonathan Carrollin tuotantoa, sen olisin osannut aavistaa jo tekstistä. Yleinen tyyli joka Carrollilla oli Naurujen maassa on nyt jalostunut hieman eksentrisemmäksi ja selkeän lukijaa kuljettavan tarinan sijaan puhutaan enemmän tunteista, tilanteista ja eri ajatuksista. Tekstillisesti kirja on todella upea ja Carroll osaa kirjoittaa. Amerikkalaista elokuvaakaan tästä ei taatusti saisi suorilta monien tasojen ja asioiden ratkaisemattomuuden tähden.

Ainoa mikä välillä pisti korvaan oli ns. "exposition fairy", eli henkilöhahmot selittivät enemmän asioita kuin näyttivät. Selittämisestä olisi toki päässyt eroon paksuntamalla kirjaa 100-200 sivua eikä se olisi tehnyt lainkaan pahaa, sillä maagiseen realismiin jäi helposti koukkuun. Mielenkiintoisia hahmoja oli lukuisia ja niiden syventäminen olisi tehnyt terää, potentiaalisesti heihin törmää seuraavassa kirjassa. Viimeisen 50 sivun aikana oli pakko kysyä jatkuvasti montako sivua oli jäljellä, sillä en vain yksinkertaisesti voinut ymmärtää, kuinka tarina voitaisiin siinä sivumäärässä sitoa tyydyttävästi nippuun. Siinä kuitenkin onnistuttiin…tai ehkä sitä ei oikeastaan haettukaan. Loppu oli silti varsin mainio.

Arvostin myös sitä, ettei kirjassa ollut oikeastaan lainkaan hyviä tai pahoja ihmisiä, kaikki olivat enemmänkin harmaan sävyjä. Tästä ilmeisesti jotkut ovat jopa ottaneet nokkiinsa, kun ikäville ihmisille käy hyvin. Minusta se on vain realistista.

***

Sen verran maalailen tulevaa tähän, että tämä kirja on lähdössä tammikuussa blogisynttäreiden aikaan hyllystäni. Pitäisin kirjan itse, mutta koska minulla on sama teos jo englanniksi ajattelin etsiä tälle uuden hyvän kodin. Eli jos tutustuminen herra C:hen kiinnostaa niin pysykäähän kuulolla.

Lisäksi Valkoisten omenien tarina jatkuu kirjassa The Glass Soup (2005).

Mosaiikkiteoriaa ovat makustelleet Penjami, Ilse ja Satu.