Putoavatko viiksenne, herra Proust? - Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3 ja tekninen läpimeno

Teatterin taika pääsee valloilleen verhojen avautuessa. Myös narulla on osansa tässä esityksessä.

Teknisen läpimenon ilmoitettuun alkuun on aikaa noin kaksikymmentä minuuttia ja Teatteri Jurkassa on täysi toiminta päällä. Takahuoneessa puvustaja Timjami Varamäki leikkaa pukuun tulevia kankaita täyttä häkää ja käsikirjoittaja-ohjaaja-näyttelijä Hanna-Kaisa Tiainen istuu ompelukoneen ääressä. Esitystilassa säädetään valaistusta kohdalleen samalla, kun kuvaaja Marko Mäkinen valmistelee pressikuvien ottoa. Aulassa puolestaan ihmetellään massiivista savukonetta. Ulostuprahtava pilvi ei ole sitä mitä ajateltiin, mutta laitteen toivotaan vain lämmittelevän. Lopulta kaikki on paikallaan ja esitys voidaan aloittaa.

Minut ohjataan istumaan katsomon takariviin, saan edustaa koko sen puolen katsomoa sillä yleisössä ei tänään ole muita kuin minä ja näyttämötekniikkaa ja ääniä säätävät Saku Kaukiainen ja Viljami Lehtonen. Teknisen läpimenon tarkoituksena on siis käydä esitys läpi niin, että varmistetaan valo- ja ääni-iskut ja että näyttelijät ovat oikeilla paikoilla suhteessa valaistukseen. Täytyy myöntää, että olen innostunut. Esityksen teatteriteema kutkuttaa mieltä ja toki myös työryhmän into ja keskittyminen tarttuvat.

Ensimmäisellä puoliskolla pääsen jo varsinaisen esityksen imuun, sillä keskeytyksiä ei juuri tarvita. Katsomisen tunne on kuitenkin erilainen kuin esityksessä, sillä tilanteessa on aivan omanlainen latauksensa. Sekin totta kai vaikuttaa, että katsomossa ei yksinkertaisesti ole muita ja näkökenttäni peittää toisinaan kuvaaja. Keskityn siis tuijottelemaan pieniä yksityiskohtia kuten näyttelijöiden sukkia ja kirjoittamaan itselleni listaa tarkistettavista asioista, jotta voin lauantain ensi-illassa fiilistellä paremmin.

Toisella puoliskolla epäilen näyttämölle ilmestyneen baskerin olevan minun lukioaikaisen taidevaiheeni baskerini tai ainakin sen serkku, nauran vähän ja melkein itkenkin. Keskeytyksiä on enemmän, kun mietitään asemointeja, valoja ja ääniä, joten kokonaiskuva jää vielä minulle hataraksi. Sisältöä en muutenkaan halua sen kummemmin vielä kommentoida, sillä esityksen rytmi ja kerronta pääsevät todella oikeuksiinsa vasta yhtenäisenä versiona.

Tätä tiistaista läpimenoa seuraavana päivänä eli keskiviikkona läpimenoon on tulossa jo katsojia eikä keskeytyksille ole silloin enää sijaa, mutta yleistunnelma tuntuu kuitenkin leppoisalta. Tarvittaviin korjauksiin suhtauduttiin huumorilla ("Voisko nää olla täällä alla?" "Helvetin hyvä!" ja "Käännä päätä kuvaa varten tuohon suuntaan, toinen puoli ei ole vielä valmis"). Tätä kirjoittaessa tämä yleisöllinen läpimeno on itse asiassa jo ollutta ja mennyttä, mikä tuntuu hämmentävältä.

"Nonni. Hyvä. Päästiin loppuun asti." oli joka tapauksessa Aleksi Holkon kommentti, kun läpimeno saatiin pakettiin. Aikaa on kulunut kaksi ja puoli tuntia, valmiin esityksen kestoksi on arvioitu noin kaksi tuntia väliaikoineen. Tästä voi todeta, että tarvittujen keskeytysten määrä oli siis kuitenkin varsin pieni ja suuria yllätyksiä ei ainakaan näin sivustaseuraajan näkökulmasta ollut. Oli myös hauskaa seurata, miten hyvin työryhmä luovi tiensä läpi yllättävistä sattumuksista kuten putoavista viiksistä, sammuvista valoista, oventaaksejäämisistä ja kolisevista tarjottimista. Oma mutu-tuntumani sanoo, että esitys oli oikein hyvällä mallilla suhteessa lähestyvään ensi-iltaan.

Vaikka näin nyt teoriassa koko esityksen, on tämän läpimenon perusteella turhaa sanoa mitään kokonaisvaltaista. Sen uskallan kuitenkin todeta, että olen todella paljon esityksen puolella, sillä siinä oli paljon elementtejä, joista pidin kovasti. Jään odottamaan lauantain ensi-iltaa ja kokonaista versiota. Työryhmälle potkuja perjantain ennakkoon!

Tämä juttusarja on tehty yhteistyössä Teatteri Jurkan kanssa.

Kohtauksen jäljillä - Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3 valmistuu pala palalta

Kuva: Marko Mäkinen

Teatteri Jurkassa saa ensi viikolla ensi-iltansa Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3. Se on osa kymmenen itsenäisen paikkalähtöisen esityksen sarjaa, joka nimensä mukaisesti ponnistaa Marcel Proustin romaanin osista. Tässä kolmannessa osassa sukelletaan romaanista löytyvään teatteriteemaan, jonka luvataan nivoutuvan yhteen niin Teatteri Jurkan kuin sen tekijöiden oman historian kanssa. Esityksen nähdäkseen ei ole tarvinnut nähdä aikaisempia osia ja se on hyvä, sillä minä suuntasin nyt täysin ummikkona seuraamaan työryhmän harjoituksia.

Aamutuimaan Jurkassa käy aikamoinen kuhina, kun painelemme lapseni eli minimesenaatin kanssa henkilökunnan ovesta sisään. Minulle tarjotaan kahvia, minimesenaatti saa keksin. Esityksen työryhmä pitää takahuoneessa aamupalaveria, me palloilemme keittiössä ja yritämme olla olematta kenenkään tiellä. Lapsi tutustuu ennakkoluulottomasti keittiöjakkaraan, kahvilaatikoihin ja toimiston puolelta löytyneeseen jumppapalloon.

Palaveri loppuu ja siirrymme esitystilaan. Hanna-Kaisa Tiainen kertoo, että tänään harjoitellaan kohtausta Jean Racinen Faidrasta. Proust intoilee teoksessaan näytelmästä ja haluaisi nähdä Sarah Bernhardtista inspiroituneen hahmon La Berman Faidran roolissa, joten työryhmä on päättänyt toteuttaa tämän haaveen. Runomittainen näytelmä nivoutuu siis osaksi esitystä, mutta Tiainen painottaa että koko esitys ei suinkaan ole tällaisella tyylillä tehty.

Milka Ahlroth sovittelee päälleen puvustaja Timjami Varamäen mustikalla värjäämää kangasta jonkinlaiseksi toogaksi ja lavalle tuodaan divaani. Työryhmä sopii, että Tiainen ohjaa ensin Aleksi Holkkoa ja Ahlrothia kohtauksen alussa ja Holkko siirtyy ohjaajan rooliin, kun Tiaisen osuus näyttämöllä kasvaa. Todetaan myös, että tekstiä on vielä pidettävä esillä, ettei tässä vaiheessa tule opetelleeksi repliikkejä toistojen myötä väärin, sillä kerran pieleen opittua on haastavaa korjata myöhemmin. Kun homma on sovittu, Ahlroth siirtyy aulaan odottamaan sisääntuloaan. Holkko leiskauttaa itsensä käsilläseisontaan seinää vasten, pysyttelee siinä hetken ja toteaa sitten olevansa valmis. Aloitetaan.

”Sit varmaan lähtis joku äänimaisema että ollaan Faidrassa.”
”No mulla olis täällä kaskaita.”

Näyttelijät heittäytyvät kohtauksen harjoitteluun. Minua häkellyttää aina vain se, että kuvittelen esityksen olevan valmis puoltatoista viikkoa ennen ensi-iltaa, vaikka tiedän ettei se pidä paikkaansa. Kohtauksessa ei päästä edes alkua pidemmälle, kun jäädään kokeilemaan erilaisia sisääntuloja ja pohditaan, kannattaako Ahlrothin hahmon pysähtyä Holkon kohdalle vai väistää suoraan sivulle hahmojen välisen jännitteen säilyttämiseksi. On kiinnostavaa katsoa, miten kohtaus valmistuu vähitellen näyttämökuvan hioutuessa samalla toimivammaksi.

Jurkan pienessä esitystilassa on muun muassa otettava huomioon, että kaikilla katsojilla olisi suurimman osan ajasta edes jotenkin järjellinen näkymä näyttelijöihin. Jos takakaarteen katsojat saavat osakseen vain takaraivoja ja puolikkaita siluetteja, jää teatterikokemus tyngäksi. Lava-asemointeja siis kokeillaan ja vaihdellaan antaumuksella, kunnes kaikki ovat tyytyväisiä.

Itse ehdin huolestua häiritsevätkö minimesenaatin katsomon tarkastuskierros ja ajoittaiset iloiset kommentit näyttelijöitä, mutta Ahlroth toteaa että on oikeastaan hyväkin jos harjoitellessa on välillä joitakin häiriötä. Silloin on pakko keskittyä enemmän, pidettävä teksti kirkkaana mielessä. Ajaudumme hetkeksi keskustelemaan siitä, että katsomostahan voi kuulua esityksen aikana mitä tahansa yskäisyistä brutaaleihinkin kommentteihin kuten ”mä en tänne jää enää väliajan jälkeen”. Oli ääni mikä tahansa, on näyttelijän kyettävä säilyttämään tunnetilansa, muistamaan repliikkinsä ja jatkamaan kohtausta kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Holkko ja Tiainen vaihtavat paikkoja ja kohtaus jatkuu. Jälleen hiotaan asemointeja ja vuorovaikutusta, pohditaan eleiden merkityksiä. Holkko toivoo Tiaisen laittavan puhuessaan huulipunaa. Kukaan ei ole aivan varma onnistuuko se ylipäätään, mutta ajatus vaikuttaa hyvältä. Tänään sitä kokeiltiin kuitenkin vain miimisesti, joten nähtäväksi jää toimiiko homma todella käytännössä ja nähdäänkö ensi torstain ennakossa näppärää huulipunanlaittoa vai ei.

Vähitellen koko kohtaus saadaan ajateltua kasaan, aikaa tähän on kulunut vähän vajaa kaksi tuntia. Kohtaus kävellään vielä kerran läpi, mutta tätä minä en tietenkään sitten kokonaisuudessaan näe, sillä jouduimme minimesenaatin kanssa poistumaan hetkeksi saniteettitiloihin. Jääpähän enemmän yllätyksiä ensi viikolle.

Silloin on nimittäin luonnollisesti läpimenojen aika ja odotan mielenkiinnolla, millaiselta esitys näyttää tiistaina kun olen taas tulossa katsomoon ihmettelemään. Kiinnostavaa se on toki siksikin, että tänään näkemäni kohtaus oli tosiaan pääasiassa runomittaista näytelmätekstiä eikä se siten täydellisesti edusta valmiin esityksen tyyliä tai ydintä. Poistuimme Jurkasta ensi tiistaita odotellen, minimesenaatti nukahti jännittävän kulttuuriaamun jälkeen jo ennen Vironkadun ja Snellmanninkadun kulmaa.

Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3 ensi-illassa 23.3.2019.

Tämä tekstisarja on tehty yhteistyössä Teatteri Jurkan kanssa.

Making of Putkinotko: Loppukiri!

Tommi Eronen ja tekemisen meininki.

Helmikuun alun harjoitusten jälkeen on tapahtunut paljon, kuun lopussa nimittäin tiedotettiin Tiina Weckströmin jäävän pois Putkinotkosta terveydellisistä syistä ja tilalle astuisi Tommi Eronen. Tässä vaiheessa ensi-iltaan oli aikaa enää vajaa kuukausi. Näistä lähtökohdista olikin sitten kiinnostava painella harjoituksiin katsomaan, miltä toiminta näytti kolme päivää ennen ensi-iltaa.

Edellisenä päivänä oli tehty viimeiseksi läpimeno ja päivän harjoitukset aloitettiin sen läpikäynnillä. Paikalla oli koko työryhmä eli Erosen lisäksi ohjaaja Tuomo Rämö, äänisuunnittelija Jani Orbinski ja valosuunnittelija Saku Kaukiainen. Kahvikuppia eteen ja purkamaan. Palaverissa päätettiin muun muassa vetää tekstistä vielä mutkia suoriksi, karsia ja selkeyttää. Lisäksi pohdittiin yksittäisiä teknisiä ratkaisuja, kuten miten saada tietty ääni kuulostamaan siltä kuin se tulisi kauempaa. Uusi kellopelikin pitäisi hankkia (ja se muuten hankittiin, katsokaa vaikka!).

Palaveria ja harjoituksia seuratessa ihmettelin, miten porukka voi olla niin rauhallinen. Itse olisin varmaan ollut ihan solmussa ensi-illan ja vielä lähempänä olevan ennakon hengittäessä niskaan, mutta Jurkan lavalla viilattiin kohtauksia näennäisen rauhallisesti. Todettakoon Erosen toisaalta pohtineen, voisiko Rosina puuhissaan sitaista kattoon hirttosilmukan ja esimerkiksi teknistä läpimenoa kaipailtiin valojen ja äänten osalta, mutta läpärille luvattiin löytää aika ja hirttosilmukatkin jätettiin askartelematta. Sitä en tietenkään tiedä kuinka tiiviisti Putkinotkon urhot aikovat viettää aikaansa esitystilassa, eiköhän siellä tässä loppuviikolla kulu tunti jos toinenkin. Lienevätköhän siellä tälläkin hetkellä?

Ehdin seurata alkukohtauksen hahmottelua, osittain samaa mitä näin helmikuussa ensimmäisellä harjoitusvierailullani. Väistämättä mielessäni vertailin Weckströmin ja Erosen roolityöskentelyä, hahmot kyllä tunnistaa mutta kummallakin on ihan omanlaisensa tatsi tekemiseen. Roolihahmojen rakentamista jaksan hyvin seurailla tuntikausia, onhan se nyt mielenkiintoista katsella ammattilaisia työssään.

Lavastus näyttää jo valmiilta ja hienolta. Halkoja löytyy jos jonkinlaista, on pinoa, katosta riippuvaa yksittäistä versiota ja jonkinlaisiksi karmeiksi aseteltuina. Vähän tulee kyllä myös mieleen jonkinlainen suomidesignhelvetti, esimerkiksi kattoon ripustettavista halkorimpsuista voisi alan liikeessä saada hyvät rahat. Kattoon on viritelty myös upea tähtitaivas ja olipa nurkassa yhdet jouluvalotkin, niitä en vielä nähnyt tositoimissa. Halkonaureskelustani huolimatta näyttää hyvältä. Irtonaista tarpeistoa näin osittain, siinä on Rämön mukaan pyritty siihen että esineistö ei olisi liikaa menneisyydessä kiinni jottei esitystäkään sinne liiaksi sijoitettaisi.

Katossa loistavat tähdet.

Aikamoista. Tätä kirjoittaessa ensi-iltaan on jäljellä kaksi yötä. Se on aika vähän, mutta kyllä minulla on kova luotto tähän tiimiin. Itse ehdin katsomaan valmista esitystä vasta vähän myöhemmin ja odotan kovasti pääsenkö vihdoin näkemään sokean kanan, miten koira liikkuu tässä versiossa, mikä ihme on "teenjuonti ja koira -jakso" ja miltä ne biisit valmiina kuulostavat. Ja kiinnostaa myös, että mitä tässä ylipäätänsä käy, en ole nimittäin vieläkään saanut sitä kirjaa luettua. Ehkä ensi-illan kunniaksi rykäisen?

Mietiskelin eilen illalla tätä projektia ja on myönnettävä olon olevan hieman haikea. Teatterientusiasti minussa hihkui riemusta, kun pääsi seuraamaan projektin valmistumista näin läheltä ja tarkkailemaan ammattilaisia työssään. Kiitos Jurkan poppoolle, että kutsuitte meidän mukaan ja olitte niin mukavia! Minimesenaatti jäänee kaipaamaan myös yhtä parhaista päikkäripaikoistaan eli Jurkan mukavaa takahuonetta.

Lopuksi todettakoon vielä kerran, että menkää nyt ihmeessä katsomaan tätä esitystä. Ensi-ilta on tosiaan 17.3. ja esityksiä on 24.5. asti.

Tekstisarja tehty yhteistyössä Teatteri Jurkan kanssa.

Making of Putkinotko: Taivaalta tippuva maitotonkka ja lennossa editoitavat kohtaukset

Käsikirjoituksen viilausta. Taustalla Tuomo Rämö ja Tiina Weckström.

Helmikuu koitti ja samalla on taas aloitettu Putkinotkon harjoitukset Teatteri Jurkassa. Ensi-iltaan on noin puolitoista kuukautta aikaa. Minä olen edellisten harjoitusten jälkeen onnistunut lukemaan vasta kahdeksan lukua kirjaa, tavoitteena on saada se luettua tässä kuussa. Hiippailen torstaiaamuna vauvan kanssa sisään henkilökunnan ovesta ja painun saliin katsomaan jo täydessä käynnissä olevia harjoituksia. Mitäköhän on luvassa?

Paikalla treeneissä ovat ohjaaja Tuomo Rämö, näyttelijä Tiina Weckström ja äänisuunnittelija Jani Orbinski. Yhteispeliä on kiinnostava seurata, sillä toiminta vaikuttaa varsin tasaveroiselta ja ehdotuksia tulee kaikilta. Muun muassa lennossa tapahtuvaa äänisuunnittelu oli mielenkiintoista tarkkailtavaa.

Tällä kertaa näytelmää harjoitellaan Putoamisen taidon lavasteissa, mutta osa Putkinotkon rekvisiitasta on jo paikoillaan. Aivan täysin niihin ei selvästikään ole vielä totuttu, sillä esimerkiksi halossa roikkuva pieni maitotonkka rämähtää yllättäen alas kun sitä roolihahmon toimintaa hakiessa läpäyttää. Tämäkään ei toisaalta ollut huono asia, sillä tonkan putoamisen seurauksena pohdittiin, voisiko sitä ehkä sittenkin käyttää tässä kohtauksessa juuri näin ja miten se vaikuttaisi muuhun toimintaan. Näillä näkymin idea tosin hylättiin, mutta kokeilu oli kuitenkin kiinnostava.

Parin tunnin aikana, jotka olin paikalla, ehdittiin harjoitella kahta kohtausta. Viimeksi sain tutustua enemmän Rosinaan, tällä kertaa näin lavalla pääasiassa Juutasta ja Muttista. Minua viehättää kovasti, miten pienillä jutuilla hahmot muuttuvat Weckströmin käsittelyssä toiseksi. Tällä kertaa käytössä on tosin kaikenlaista pienrekvisiittaa kuten piipun virkaa toimittava lusikka ja hattu, mutta pääasiallisesti hahmot muuttuvat ruumiinkielen kautta. Muttisesta olen kirjoittanut ensivaikutelmana kovasti kuplassa elävä ihminen ja Juutaksesta vähän reppana mutta aika symppis. Muttisen hahmo tosin saa jo yhdessä kohtauksessa kovasti syvyyttä, sillä ei hän ehkä ollutkaan siellä kansallisromanttisessa kuplassaan niin tiiviisti kuin aluksi ajattelin.

Kohtaukset muuttuivat parin tunnin aikana melko radikaalisti ja hioutuvat varmasti vielä lisää ensi-illan lähestyessä. Tekstikatkelmien järjestystä muuteltiin, repliikkejä poistettiin ja tunnelmaa säädettiin. Esimerkiksi Muttisen kohtauksen ensimmäinen versio oli aikamoista kohellusta ja draamaa, mutta piakkoin se jo näyteltiin kuumottavan vakavasti. Samalla oli hauska havainnoida, miten musiikkivalinnalla saatiin korostettua tunnelmaa entisestään.

Ihailen työryhmän keskittymiskykyä. Kökötän tyytyväisenä salin nurkassa ja siinä saankin ihan rauhassa istua ja ihmetellä, olo on kuin jonkinlaisella teatterin kummituksella. Vauvakin herää jossain vaiheessa ja siirrymme aulan puolelle tarkkailemaan. Vauvalla olisi kovasti kommentoitavaa ohjaukseen, mutta onneksi salin puolella kyetään edelleen keskittymään itse asiaan eikä lattiantasosta kuuluvaan hihkuntaan.

Vitsi ootan että millai tää on valmiina! lukee muistikirjassani epämääräisillä harakanvarpailla. Lukee siellä toisaalta myös, että sellaisena ihan perusteatterina ja monella näyttelijällä tämä voisi olla ihan helvetin tylsä. Kirja on nimittäin mielestäni välillä turhankin hidastempoinen ja maalaileva kuvauksissaan, vaikka ihmiset ja teemat ovatkin kiinnostavia. Onneksi on dramatisointi ja mahdollisuus tehdä toisilla tavoilla.

Odotan kiinnostuksella, miltä esitys näyttää maaliskuun alussa kun taas reissailen Jurkkaan harjoituksia katsomaan. Silloin ei olekaan enää kuin pari viikkoa ensi-iltaan, joten saa nähdä ovatko kohtaukset jo kutakuinkin lopullisessa muodossaan ja miltä nämä tänään harjoitellut kohtaukset näyttävät. Saadaankohan silloin jo treenata omissa lavasteissa? Otettiinko sitä maitotonkkaa lopulta kohtaukseen mukaan? Ja kuinkakohan monta perunaa Rosina ehtii harjoituskauden aikana kuoria? Palataan asiaan maaliskuussa.

Putkinotkon ensi-ilta Teatteri Jurkassa 17.3.2018.

Tekstisarja tehdään yhteistyössä Teatteri Jurkan kanssa.

Making of Putkinotko: Biisien viilausta ja hahmojen hahmottelua

Tiina Weckström harjoittelee Putkinotkon lauluja.

Joel Lehtosen Putkinotko soittaa päässäni kelloja vain vaimeasti. Tästä alunperin vuosina 1919-1920 julkaistusta teoksesta ollaan joka tapauksessa tekemässä Teatteri Jurkassa päivitettyä versiota Tuomo Rämön ohjaamana ja jos kerran tarjotaan mahdollisuutta päästä seuraamaan sen harjoituksia, niin minähän lähden vauva kainalossa seuraamaan harjoituksia. Maaliskuussa ensi-iltaan tulevan esitys lupaa keskittyä muun muassa tänäkin päivänä valitettavan yleiseen tahallaan väärinymmärtämiseen riihipaitanostalgisoinnin sijaan.

Omat ennakkotietoni Putkinotkosta rajoittuivat tosiaan vähän nolosti siihen, että yksi lukioni äidinkielenluokka oli sen niminen. Pohjatyöskentelynä matkasin Jurkan teosesittelyn kautta Wikipedia-artikkeliin ja latasin kirjan Project Gutenbergistä lukuun, siitä oli hyvä aloittaa. Parikymmentä sivua ehdin teosta ennen Jurkkaan pölähtämistä lukea ja se oli teostiivistelmän ohella sen verran hyvä perehdytys, että pysyin treeneissä kärryillä.

Esityksen harjoittelu oli aloitettu jo ennen joulua ja käyntikerrallani olivat ohjelmassa ensimmäiset musiikkitreenit sitten joulutauon. Hiippailin paikalle kesken treenejä, joten pahimmat pölyt oli ilmeisesti ehditty karistella ja teoksen lauluja harjoiteltiin täyttä häkää. Äänisuunnittelija ja musiikin tehnyt Jani Orbinski sääti juuri erään kappaleen tempoa kohdalleen näyttelijä Tiina Weckströmin ideoiden pohjalta.

Promokuvan ja esittelytekstin perusteella odotin ehkä jotain taistolaislauluhenkistä räimettä, mutta sainpa tämänkin ajatuksen heittää romukoppaan. Voi toki olla että sellaistakin on, sillä kaikkia biisejä en kuullut, mutta kuulemani perusteella tunnelma vaihtelee kiinnostavasti hilpeästä herkempään. Odotan kovasti, miltä esimerkiksi Hurja-koiran vänkä kappale tulee lopulta näyttämään tanssisooloineen.

En ole aiemmin ollut katsomassa monologin harjoittelua, joten tämä projekti on siitäkin näkökulmasta kiinnostava. Toki Weckström kokeneena näyttelijänä ohjaa myös itseään, mutta odotan mielenkiinnolla varsinaisten näytelmäharjoitusten seuraamista. Intensiivistä meno ainakin on, kun samaa kohtausta tai tällä kertaa laulua ehditään viilata ja pohtia keskittyneesti pienellä porukalla. Tämän kerran harjoituksissa muun muassa pohdittiin sitä, voiko hahmon kadottaa, jos laulukorkeutta muuttaa ja voisiko kappaleiden esittäjähahmoja vielä viilata, kunhan ajatus säilyy.

Vaikka näissä harjoituksissa ei vielä paljoa tapahtunut ja lavastuksenakin olivat vielä Kikka Fan Clubin hempeät verhot, olen jo nyt paljon kiinnostuneempi esityksestä kuin aamulla esitykseen tutustuessani. Kirjasta olen lukenut lähinnä paljon kansallisromanttishenkistä luontokuvausta, mutta vähitellen esiteltävät hahmot vaikuttavat siltä että heistä voi saada teatterilavalla paljon irti.

Mihin  tästä siis jatketaan? Mikä mahtaa olla keskusteluissa useaan otteeseen mainittu härveli? Mistä Muttisen vene saapuu? Mikä on kanan lopullinen kohtalo? Nukkuuko vauva seuraavallakin kerralla kiltisti ja kyllästyykö hän kuulemaan äidin laulamaa versiota eräästä Rosinan kappaleesta? Nämä asiat ehkä selviävät, kun reissaan harjoituksiin taas helmikuussa. Pysykää messissä!

Putkinotko ensi-illassa Teatteri Jurkassa 17.3.2018.

Tekstisarja tehdään yhteistyössä Teatteri Jurkan kanssa.

Tanssin ja lyhytelokuvien herkkä liitto - Johanna Nuutisen IRIS

Kuva: Minna Hatinen

Pääsin tällä viikolla tutustumaan Johanna Nuutisen uusimman teoksen IRIS harjoituksiin Footlightin studioilla Lauttasaaressa. Kaapelitehtaan Turbiinisalissa perjantaina 22.9. ensi-iltansa saava tanssiesitys on vaatinut Nuutiselta useamman vuoden työstöä ja jonka ajatus lähti muun muassa kiinnostuksesta ikääntyvään ihoon. Esitystä tehdessään Nuutinen haastatteli seitsemäätoista 80-90-vuotiasta henkilöä heidän muistoistaan ja elämistään ja esiin nousseista yhteisistä teemoista saatiin raamit esitykselle.

Nuutinen halusi teokseensa tanssijoiksi kypsempiä esiintyjiä ja kertoo yhtenä haasteena esitystä tehdessä olleen löytää yli 50-vuotiaita edelleen aktiivisia tanssijoita. Nathalie Ruiz ja Yvan Auzely löytyivät Ruotsista, molemmat ovat tanssineet muun muassa Cullberg Balletissa. Tanssin lisäksi esityksessä nähdään kuusi Jukka Rajala-Granstubbin kuvaamaa ja yhdessä Nuutisen kanssa ohjaamaa lyhytelokuvaa. Yhdessä tanssi ja elokuvat kertovat tarinaa ihmisyydestä, elämän käännekohdista ja ihmisen vahvuudesta haasteiden edessä.

Lopullisessa esityksessä lavalla tulee olemaan kaksi projisointiseinää ja tanssijat, rekvisiitta on minimissä. Nuutinen kertoo hakeneensa esitykseen "old school theatre" -tyyppistä ilmaisua, jossa video ja tanssi vuorottelevat toisen johtaessa toiseen. Itse pidin tästä ratkaisusta kovasti, nykyään moni esitys vaatii useamman asian yhtäaikaista seuraamista ja tässä on nyt mahdollisuus keskittyä yhteen elementtiin kerrallaan.

Tiistain harjoituksissa pääsin katsomaan läpimenoa esityksestä ja nautin siitä kovasti. Vaikka Footlightin tanssisali on kliininen tila ja käytössä ei esimerkiksi ollut valotekniikkaa, on esitys koskettava. Erityisesti Ruizin ja Ayzelyn duettokohtaukset viehättivät. On virkistävää nähdä tanssiteoksessa vanhempia kehoja, joiden liikkeessä on omanlaistaan kauneutta ja vahvuutta. Ei myöskään tunnu siltä, että koreografiassa olisi jouduttu tekemään kompromisseja. Nuutinen toki totesi, että harjoitellessa oli pohdittava eri tavalla sitä miten liikettä ja harjoituksia lähestyy ja miten lämmitellään, mutta rajoitteet voivat usein olla kehon sijaan mielessä. Ruizin ja Auzelyn tanssissa on upeaa herkkyyttä ja tunnelma on kovin hauras, melkein teki mieli olla hengittämättä ettei rikkoisi sitä.

Rajala-Granstubbin videot sopivat kauniisti yhteen tanssin kanssa. Harjoituksissa näimme videot vain tietokoneen pieneltä näytöltä, mutta pystyn silti sanomaan että pidin kovasti Rajala-Granstubbin tavasta kuvata yksityiskohtaisesti ja kuulaasti. Videoilla esiintyy eri-ikäisiä tanssin ja sirkustaiteen osaajia, kuten esimerkiksi upea ja ilmeikäs 12-vuotias tanssija Alma Äijö. Äänimaailman esitykseen on tehnyt Tuomas Norvio Tapani Rinteen kanssa ja vaikka yleensä en ehkä viehäty tämänkaltaisesta tummasävyisestä huminasta tähän teokseen se sopi hyvin.

Lyhytelokuva ja tanssi täydentävät toisiaan tässä teoksessa kauniisti. Tanssi on vähäeleistä ja kiireetöntä, se tasapainottaa hyvin videoiden runsasta symbolista kuvastoa ja antaa rauhaa prosessoida jo saatua visuaalista informaatiota, yhdistellä ja sisäistää asioita. Vielä hienompi tämä teos on varmasti virallisessa esitysympäristössään Kaapelilla, kun lavalle saadaan oikeat valot ja lyhytelokuvat nähdään isommalta kankaalta. Uskallan suositella.

Potkuja työryhmälle ensi-iltaan ja lämmin kiitos Nuutiselle ja tanssijoille siitä, että sain tulla paikalle.

IRIKSEN esitykset Turbiinisalissa 22.-29.9.2017

Miten tanssiesitys rakentuu? - Tarkastelussa Susanna Leinonen Companyn Dreams of Replay

Kohtausharjoitukset tanssisalissa.

Tanssi kiehtoo minua tavattomasti. Se on esitettävän taiteen lajeista minulle edelleen paljon vieraampi kuin teatteri, mutta opettelen sen katsomista koko ajan. Tanssi haastaa minua katsojana paljon enemmän, sillä kerrontatyyli on niin erilainen ja esimerkiksi nykytanssin määrittelyn alle mahtuu mitä moninaisempia teoksia. Minulle ei myöskään ole täysin selvää, miten tanssiesitys rakentuu, joten oli kiehtovaa päästä seuraamaan Susanna Leinonen Companyn syyskuussa tulevan teoksen Dreams of Replay harjoituksia.

Minulle on harrastajateatteripohjalta tuttua se, miten teatteriesitys rakentuu. Tanssin suhteen olen itse tutustunut vain yksittäisten koreografioiden tekemiseen ja silloin ollaan lähinnä rakennettu sarjoja, tietyt liikkeet tietyille iskuille ja se siitä. Dreams of Replayn harjoitusten pohjarakenne tuntui siis tutulta: koreografi tuo tanssijoille sarjat, jotka harjoitellaan, hiotaan liikkeet sellaiseksi kuin ne on ajateltu. Kohtauksia harjoitellessa viilataan ja säädetään, tämä liike terävämmällä aksentilla, miten tuota liikettä voisi muuttaa että siirtymä olisi sulavampi.

Ainakin tässä teoksessa paljon on tilaa myös improvisaatiolle ja työryhmän yhteiselle suunnittelulle. Esimerkiksi osa kohtauksista on rakennettu yhdessä tanssijoiden kanssa näyttämöharjoituksissa Aleksanterin teatterissa, kun koreografioita on päästy työstämään yhdessä valosuunnittelun kanssa lopullisella lavalla. Lisäksi joitain kohtauksia on tehty hahmotyöskentelyn kautta: miten tämä tällainen tyyppi liikkuu, miten nämä tyypit liikkuvat yhdessä. Teoksessa nähdään kaiken kaikkiaan viisi tanssijaa (yläkuvassa Elisa Tuovila, Tiia Huuskonen, Erika Vilander, Sara Kovamäki ja Liisa Pietikäinen). Osalla on takana jo monien vuosien yhteistyö Leinosen kanssa, mutta kaikki ovat työskennelleet joka tapauksessa hänen kanssaan ennen tätä projektia. Kiinnostavaa on myös, että tämä produktio on ensimmäinen Tanssisesonki-hankkeeseen kuuluva sellainen, tavoitteena on siis parantaa freelance-tanssijoiden työskentelyolosuhteita.

Dreams of Replayn suunnittelun kanssa on lähdetty paljolti musiikista. Susanna Leinonen on tehnyt aikaisemminkin yhteistyötä rap-artisti Kasperi Laineen kanssa ja tähän teokseen musiikiksi on otettu sekä aikaisemmista projekteista ylijäänyttä materiaalia että uutta tuotantoa. Myös liikekieleen on voitu lainata osia vanhoista koreografioista ajatuksella miten menneessä tehdyt valinnat voidaan nähdä nykyhetkessä.

Promokuvan tunnelmasta voi vetää viitteitä lopulliseen esitykseen. Kuva: Susanna Leinonen Company

Treenivaatteissa ja tanssisalin kirkkaissa valoissa kohtauksien katsominen on erilaista kuin teatterissa. Liikekieli on kiehtovaa näinkin, mutta mieli yrittää jo tempoa tulkitsemaan miltä sama kohtaus näyttää lavavaloissa tai siten, että ympäristönä ei olekaan peilejä ja tanssitankoja vaan mustat lavasteet.

Puvustuskin vaikuttaa, sillä vaatetusta muuttamalla katse kiinnittyy eri osiin kehoa. Näenkö selän lihakset, jalan liikkeet? Ovatko lahkeet tai hihat lyhyitä? Tässä vaiheessa harjoituskautta puvustus oli suunniteltu jo osittain ja sain nähdä joitain luonnoksiakin. Odotan kiinnostuksella, miltä lopputulos näyttää.

Harjoituksia katsellessa olo oli kuin katsoisi tanssielokuvista tuttua training montage -tyyppistä kohtausta. Liikkeitä hiotaan, välillä unohtuu mitä oltiin tekemässä, sitten korjataan. Haetaan oikeaa asentoa, katsotaan koreografin mallia, yritetään uudelleen. Välillä hajaannutaan harjoittelemaa omaa kohtausta, kun muut työstävät jotain muuta. Palaset ovat vielä hajallaan, mutta kokonaisuus rakentuu koko ajan. Kolmen viikon päästä pitäisi olla valmista ja se kuulostaa lyhyeltä ajalta, mutta teatterikappaleita harjoitelleena siinä ajassa saadaan kyllä systemaattisella työllä ihmeitä aikaan joten varmasti näin on tanssinkin parissa.

Dreams of Replayta esitetään Aleksanterin teatterissa 6.9.-10.9. ja Vantaalla Martinus-salissa 7.11. ja 9.11. Lisäksi teos on mukana Taidetestaajat-hankkeessa. Osia teoksesta on nähtävissä myös ensi viikolla Taiteiden yössä 24.8. muutamassakin kohteessa.

Tämä postaus on tehty yhteistyössä Susanna Leinonen Companyn kanssa. Kiitos koko työryhmälle, että sain olla paikalla harjoituksissa, palataan asiaan syyskuussa!