Lavalta: The Veil Project (Heijastimet)

Kuva: Mitro Härkönen

Mielestä, mielessä, mieli

The Veil Projectin ensi-ilta on juuri taputeltu loppuun ja olen heiluttanut aulassa heipat seurana olleelle ystävälle. Kävelen autolle, istun penkille ja alan itkeä. Itku on hyvälaatuista ja sen mukana kehosta poistuu jotain tahmaista. Se jättää jälkeensä tilaa jollekin uudelle.

Esitys on nykysirkusryhmä Heijastimien uusin tuotanto, jossa nähdään lavalla ilma-akrobaatti Salla Hakanpää. Lavaesiintyjiin kuului myös Edison-kissa, mutta ensi-illassa hän valitsi pysytellä piilossa ja oli läsnä vain henkisesti. Lukuohjeena esitykseen minulla on sen kuvaus akrobaattinen matka ihmismielen sisälle, ja sitä se minulle totisesti olikin.

Esityksen kuluessa aivoni naksahtavat tulkintavaihteelle ja ajatuksissani suitsin itseäni. ”Yritä nyt keskittyä vain katsomiseen, ei tarvitse tulkita koko ajan!” Ja kuitenkin oma päänsisäinen visio oli niin vahva, että lopulta annoin sen tulla ja johdattaa. Heittäydyin mukaan siihen, miten mielen syövereistä löytyviä solmuja nypittiin auki, joskus ihmetellen ja välillä niihin upoten, määrätietoisesti, vaikka kivulta ei voi säästyä. Halusin nyökytellä, että juuri tuollaista se on, ihan perseestä ja hirveää nyppiä omia kipukohtiaan, ja lopuksi kuitenkin keveyttä ja vapautta tuovaa.

Välillä unohdan hengittää ihan vain siksi, että samastun näyttämön hahmoon, hänen kamppailuunsa. Siihen, miten yksi solmu on vielä avattava, vaikka se vaatii ponnistelua, siihen, miten välillä on käperryttävä kaiken sen ajatusmössön keskelle päästäkseen siitä lopulta irti.

Olen seurannut Hakanpään uraa vuodesta 2013 ja nähnytkin lähes kaikki Suomen kamaralla nähdyt esitykset. Arvostan hänen tekemisiään hirvittävästi. Ilmaisu tuntuu tarkoituksenmukaiselta ja dynaamiselta, turhaa kikkailua ei esiinny. Jos jokin osio saakin minut henkäisemään katsomossa, koen sen osaksi tarinaa eikä tarpeeksi näyttää, että näin hurjaa se katonrajassa temppuileminen on.

Ja arvostan nimenoaan sitä, että vaikka Hakanpää on teknisestikin hyvin taitava, on keskiössä tarina. Yleisölle ei tarvitse tarjota päätähuimaavaa akrobatiaa sekunneittain, vaan välillä voi hengähtää ja keskittyä siihen, kuinka silkkiköysi keriytyy hypnoottisesti auki.

Joonas Pehrssonin häiritsevä, mutta silti kaunis äänimaisema tukee tarinaa. Alun epäselvyyden tilassa kaikki rätisee, vähitellen fragmenteista alkaa saada selvää. Mitä jos, mitä jos tästä voisikin selvitä. Suuressa roolissa on myös Ainu Palmun valo- ja videosuunnittelu, joka ohjaa katsetta, luo valoa ja varjoja yllättäviin paikkoihin. Kokonaisuus on harkittu, mutta aiheeseensa sopivasti kuitenkin myös rouhea.

Tätä kirjoittaessa esityksen näkemisestä on lähes kuukausi, mutta se on mielessä lähes päivittäin. Onneksi olin kirjannut ensimmäiset vaikutelmat jo puhelimen muistioon, sillä kirjoittaminen siirtyi mielen askarrellessa nähdyn parissa. Tuntui vaikealta jakaa tätä kokemusta, sillä se solahti jonnekin syvään kerrokseen.

Onneksi on tällaista, syviin vesiin vievää ja silti kaunista. Kiitos.

Toivottavasti The Veil Projectia on mahdollisuus nähdä vielä tulevaisuudessa. Tällä kertaa esityksiä oli neljä syyskuisessa Stoassa.

Lavalta: IIRIS (Zero Gravity Company)

Kuva: Heikki Järvinen

Inhimillisyyttä pölyn ja kuoleman maassa

Zero Gravity Companyn uusin teos IIRIS tuo lavalle 17 sirkustaiteilijaa, jotka yhdessä improvisoiden luovat viisi kohtausta pohjaten T.S. Eliotin runosta The Hollow Men. Kohtausten välineet on toki päätetty etukäteen, on vertikaaliköyttä, trapetsia ja rengasta, ja välimerkkejä on matkan varrella, mutta liikemateriaali on uutta niin esiintyjille kuin katsojille.

Tunnelma vaihtelee kohtaus kohtaukselta, mutta intensiteetti pysyy jatkuvasti. Minne tahansa lavalla katsookin näkee jotain kiinnostavaa, kehonhallintaa ja visuaalisesti miellyttävää liikettä. Oikeastaan esiintyjät muodostavat erilaisissa kokoonpanoissaan jonkinlaisen organismin, joka liikkuu kuin yhtenä, osiinsa reagoiden. Värimaailma esityksessä on pölyinen, harmaata ja ruskeaa on paljon, ja silloin on myös helpompi keskittyä kehoihin kun silmä ei harhaile

Esitys ei tunnu improvisoidulta, vaikka se sitä on. Esiintyjät ovat keskittyneitä, hyvin läsnä hetkessä, ja tämä keskittyneisyys vie mukanaan. Ajatus ei pääse harhailemaan muualle. Tunnelma on pääosin jollain tavalla uhkaava, onhan myös esityksen taustalla vaikuttava Eliotin runo synkkä, mutta välillä olen myös liikuttunut. Silmät kostuvat huomaamatta.

Perjantaina Verkatehtaalla järjestettiin keskustelutilaisuus esityksen jälkeen, puhumassa olivat esityksen ohjaaja Reija Tapaninen, esiintyjät ja työryhmän tekniikasta vastaavat jäsenet. Moni puhui siitä, kuinka esityksen aikana omankin kehon valtaa rauha ja keskittyneisyys ja kuinka prosessin aikana on oppinut sietämään myös keskeneräisyyttä ja kokeilua. Sitä ajatusta kannan nyt mukanani, sitä että täällä voi kulkea, kokeilla, liikkua toisiin reagoiden. Joskus syntyy jotain hienoa, joskus vähemmän, mutta yksin kangistuu helposti totuttuun ja turvalliseen.

Omaksi suosikikseni jää esityksen neljäs kohtaus Toivo. Tässä osiossa ei ole välineitä, kehoja vain, jotka eri tavalla tasapainoillen pyrkivät yhdessä kohti jotain. Laumana, laumasta turvaa hakien. Jään katsomaan, kuinka monella eri tavalla ihminen voi tasapainoilla käsillään tai päällään, yhdessä muiden kanssa. Välillä hapuillen, välillä notkeasti nousten ja sieltä laskeutuen.

Poistuessa olo on vaikuttunut ja rauhallinen. Kotimatkalla en oikein jaksa keskittyä kirjaan, ajattelen vain kehoja ja fyysisyyttä. Oli upeaa nähdä niin paljon hyvin hallittua liikettä, joka ei pyri saamaan katsojaa haukkomaan henkeä, vaan laittaa keskittymään, kohdistamaan katseen jalkaan, käteen, kosketukseen.

Kiitokset työryhmälle kutsuvieraslipusta ja Sirkusinfolle yhteiskuljetuksen järjestämisestä Hämeenlinnaan.

Lavalta: Valomatka (Sirkustyöryhmä Heijastimet / Bravo!)

Kuva: Timo Wright

Toissaviikolla vietettiin kansainvälistä Bravo! -festivaalia lapsille ja nuorille suunnatun teatterin merkeissä. Oma tärppini tälle viikolle oli Sirkustyöryhmän Heijastimet valmistama, festivaalilla kantaesityksensä saanut Valomatka, jossa yhdistellään nykysirkusta ja varjoteatteria.

Tarinassa on kiireinen kaupunki, jonka varjot kasvavat ja hämärtävät asukkaiden eloa. Tyttö nimeltä Sisko (Salla Hakanpää) saa tästä tarpeekseen ja lähtee etsimään valoa varjonsa kanssa. Tarinankerronta on toteutettu mainiosti, esiintyjinähän lavalla ei tosiaan ole kuin Hakanpää, mutta valojen suuntaamisilla on saatu aikaan hieno illuusio useammasta esiintyjästä. Kaikenlaista sitä voi tehdä, nostaa vaikka kaverin vierelle istumaan ja keinutella köydellä.

Valomatkan tunnelma on miellyttävän rauhallinen. Kerronta tuo mieleen sellaiset niin sanotusti kunnolliset sadut, joissa ei turhia kiirehditä ja maltetaan keskittyä hetkeen ja tunnelmaan. Oma fiilis oli unenomainen ja rauhallinen, pidin siitä että hetkeksi sai pysähtyä ja nauttia sanattomasti esitetystä tarinasta ja hienosti tehdyistä animaatioista.

Kuva: Ainu Palmu

Tarina ja sen animaatiot ovat Ainu Palmun käsialaa ja herättävät myös ihailua. Akvarellityyliin valmistetut maisemat ja värikkäät paikat ihastuttavat, tyyli tuo mieleen muun muassa Camilla Mickwitzin tyylin. Lisäksi animaatio toimii erinomaisesti varjoteatterin kanssa, ei voinut kuin ihailla rytmitystä.

Osuvan kommentin kuulin edessäni istuneelta pieneltä tytöltä, joka kysyi äidiltään esiintyikö toi tosiaan yksin tuolla. Esiintyihän hän, tosin äiti muisti hienosti mainita että tarvitaan myös valotekniikan ihmisiä sun muita apuun. Kokonaisuutena Valomatka oli ilahduttava ja näin ainakin aikuisikäistä rauhoittava kaiken arkitohinan keskellä.