Lavalta: Neljä (Ylioppilasteatteri)

Kuva: Ylioppilasteatteri

Sirpaleita ja välähdyksiä maskin takaa

Ylioppilasteatteri tuotti kesällä Kesäyön unen ohella myös toisen esityksen, off-produktiona toteutetun Neljän. Neljä on Saban Ramadanin omaelämäkerrallinen esikoisohjaus, joka pureutuu perheen sisäisiin valtasuhteisiin, ulkopuolisuuteen ja meille asetettuihin rooleihin. Tummasävyinen esitys ei päästänyt helpolla, vaan jäi kytemään mielen perukoille.

Neljästä on ollut todella vaikea kirjoittaa ja tämäkin teksti on lojunut luonnoksissa heinäkuun lopusta asti. Osittain tähän vaikuttaa teoksen vahva omaelämäkerrallisuus: miten kommentoida toisen elämää, etenkin kun sattuu tuntemaan ohjaajan? Toisaalta esitys myös tunkeutui ihon alle sanattomana tunteena, jätti hieman epämukavan olon.

Oikeastaan esitys sai minut ajattelemaan muistoja ja sitä, miten omaa elämäämme selostamme tai yritämme jäsentää. Vaatii nähdäkseni erikoislaatuisia aivoja, että voisi kertoa täysin värittymätöntä objektiivista tarinaa elämästään. Kaikki on välähdyksiä ja sirpaleita, muistot vääntyvät ja muuttuvat joksikin muuksi, tarinaksi jonka itse kestämme. Itse ainakin näen itseni äärimmäisen epäluotettavana kertojana omasta elämästäni, vaikka kokemukset itselle ovatkin täyttä totta ja toimivat rakennuspalikoina omaan itseen.

Yhtä kaikki esitys oli vaikuttava. Nelihenkinen ensemble (Fikrete Miftari, Marius Laiho, Saban Ramadani ja Aliisa Rinne) vakuuttaa intensiivisellä esiintymisellään, Rasmus Strandellin valosuunnittelu rajaa tilaa ja nostaa esiin sutattuja silmiä ja epätoivoisia katseita. Taimi Nevaluoman käsikirjoitus on huokoinen, kohtausten väliin tuntuu mahtuvan paljon sanomatta jäänyttä ja kipeää. Kaikkea ei toisaalta tarvitsekaan selittää, osaan itse täydentää riittävästi ja ehkä on hyväkin että osa jää hämärän peittoon, en voi olla varma mikä on totta.

Kirjoittaminen tästä tuntuu edelleen vaikealta, mutta usean viikon jälkeenkin esityksen herättämä tunnetila on helppo löytää omasta kehosta. Eturivissä oli helppo sukeltaa ihmissuhteiden katalaan verkkoon ja jäädä sinne jumiin, tuijottaa Rinteen hypnoottisia sumusilmiä ja toivoa parempaa ratkaisua jota ei kuitenkaan tunnu olevan näkyvissä. Komea ja rankka, katsomisen arvoinen, kehosta pois ravisteltava.

Lavalta: Kesäyön uni (Ylioppilasteatteri)

Puckit juonimassa. Kuva: Veera Konsti

Voiko kesäyö olla muuta kuin levoton

Ylioppilasteatteri tarjoilee tänä kesänä teatteria lähes koko Mustikkamaan mitalta, kun Shakespearen Kesäyön uni levittyy lavalta läheisille kallioille ja rannoille. Keijukuningas Oberonin juonet saavat sekaisin niin miehet kuin naiset, kun rakastavaiset etsivät toisiaan, rakastuvat ensisilmäyksellä aivan satunnaisiin hahmoihin ja kamppailevat halujensa kanssa. Immersiivistä teatteria ja tanssia yhdistelevä esitys kutsuu myös katsojat astumaan sisään himolta löyhyävään metsään.

Mustikkamaalle keskiöön on nostettu neljän nuoren (Lysander, Hermia, Demetrius ja Helena) seikkailu öisessä metsässä. Oberonin ja Puckin aiheuttama neliödraama saa aikaan kiukkua, intohimoa ja epäluuloja. Toisaalla teatteriseurue harjoittelee upeaa esitystään suomalaisesta rakkaudesta, mutta tässäkään ryhmässä intressit eivät aivan kohtaa. Ehkä juoni ja sen orjallinen seuraaminen eivät ole kuitenkaan ne olennaisimmat asiat tässä tulkinnassa, jossa pohditaan rakkautta ja haluamista monelta kantilta.

Immersiivisyyden lisäys esitykseen teki siitä automaattisesti kiinnostavamman. Pelkkänä näyttämöllä esitettynä teoksena tämä ei olisi minua tällä kertaa houkuttanut, mutta esitykseen maailmaan heittäytyminen kiinnosti sitäkin enemmän. Osittain immersiossa oli onnistuttu oikein hyvin. Hahmojen mukana oli kiinnostavaa liikkua ja jonkin verran pystyi myös itse vaikuttamaan mitä katsoi. Laajalti Mustikkamaalle levittäytyvät kohtaukset aiheuttivat kuitenkin sen, että kynnys lähteä etsimään toista kohtausta oli turhan suuri ja pääosa ajasta tuli kuljettua varsin ison katsojamassan mukana.

Jotenkin onnistuin myös välttämään suoran kontaktin näyttelijöiden kanssa täysin, vaikka sitä ympärilläni tapahtuikin. Olisin mieluusti lähtenyt ajelulle Oberonin autolla ja ties mitä muita salaisuuksia esitys piti sisällään. Itse olisin siis suonut lisää suoraa kontaktia ja ehkä myös suuntamerkkejä siitä missä kaikkialla nähtävää oli. Nyt muutama etsintäretkeni tuli tehtyä vain satunnaisten kuulohavaintojen perusteella.

Näyttelijäkaarti ansaitsee joka tapauksessa kehut. Roolit on pidettävä yllä koko ajan, sillä koskaan ei voi tietää mistä pusikosta mahdollinen katsoja saattaa saapua. Erityisesti tuplamiehityksellä toiminut eksyneiden nuorten joukkio ihastutti verevällä heittäytymisellään ja Puck-kolmikko hoiti peikkohommansa oivallisesti. Näyttelijäseurueen riveissä puolestaan nähtiin mainioita tulkintoja tyypillisistä nuorista näyttelijäkliseistä.

Titaniat ja näyttelijäseurueen jäseniä. Kuva: Veera Konsti

Tuleville katsojille annan vinkiksi joka tapauksessa laittaa jalkaan hyvät kengät, sillä Mustikkamaan maasto on vaihtelevaa ja kävelymatkaa tulee varsin reippaasti. Itse asiassa osasyy siihen, että vietin toisen puoliajan katsomassa teatteriseurueen "avoimia harjoituksia", piili siinä että tämänhetkisessä kunnossani en tohtinut lähteä enää kallioille rämpimään.

Varsinaiselle näyttämölle sijoittuva loppukohtaus jätti minut hieman kylmäksi. Maria Säkön arviota lukiessani tajusin, että minulta ilmeisesti meni nyt tyylikkäästi ohi viittauksia Ylioppilasteatterin näyttämöteosten historiaan. Se vähän harmitti, tarttumapinta kun katosi ja samalla ote esitykseen.

Teemoiltaan ja ajankohtaisuudeltaan Ylioppilasteatterin versio oli kuitenkin kiinnostava. Rakkaus ja himo olivat kiinnostavia näkökulmia, esityksen levittäytyminen alueelle oli virkistävää ja näyttelijäseurueen historiaa luotaava näytelmäkimara olisi ollut kiinnostava nähdä kokonaan. Toivokaamme hyviä säitä esityspäiville, niin yleisö uskaltautuu katsomon suojista metsän siimekseen näkemään yhteisiä unia.

Unimaailmaan ehtii astua 19.8. asti, ohjelmassa myös muutama klo 22 alkava yönäytös.

Kiitokset Ylioppilasteatterille lipusta esitykseen.

Lavalta: Lapualaisooppera 2016 (Ylioppilasteatteri)

Kuva: Mitro Härkönen

Ylioppilasteatteri viettää tänä vuonna 90-juhlavuottaan ja on sen kunniaksi tuonut Mustikkamaan kallioille musiikkinäytelmän Lapualaisooppera 2016 Sirpa Riuttalan ohjaamana. Esitys myötäilee 50 vuotta sitten kantaesitetyn Lapualaisoopperan tarinaa, mutta käsittelee pääasiassa nykypäivän ilmiöitä. Kuka kuljetetaan rajalle ja ketä sananvapaus koskee? Voiko pehmeitä arvoja noudattaa?

Alkuperäinen Lapualaisooppera paljasti Lapuan liikkeen väkivaltaisuudet muilutuksista murhiin. Ylioppilasteatterissa esille nostetaan internetissä tapahtuva vouhotus sananvapaudesta ja suvakeista, pohditaan maahanmuuttopolitiikkaa ja vaaditaan rajoja kiinni kyltein ja nyrkein. Epäilijöitä ei suvaita ja vaikka välillä hommat tuntuvat menevän hieman yli, eivät jarrut enää toimi. Vastapuolen toiminta jää paljolti katsojan pääteltäväksi, pehmeämpiä arvoja edustavat henkilöt näyttäytyvät muun muassa ravintolapäivän kannattajina ja maailmaaparantavien selfieiden ottajina.

Seuraamista olisi varmaan helpottanut, jos alkuperäinen Lapualaisooppera olisi ollut paremmin tuttu. Nyt henkilöhahmot ja heidän poukkoilunsa nykypäivän henkilöiden ja tapahtumien seassa hämmensi. Joidenkin kohtausten kuvitukset myös nostivat pään päälle kysymysmerkkejä, symboliikkaa oli niin paljon että en pysynyt mukana. Lavan taustalla myös tapahtui paljon, kaikkea ei katsomon sivusta aivan nähnyt mutta toisaalta oli hienoa että miljöön mahdollisuuksia oli hyödynnetty.

Joka tapauksessa lavalla nähdään paljon osaavia näyttelijöitä. Toiminnan rauhoittuessa esiin nousee kirkkaita hetkiä ja sanomakin selkeentyy. Kaj Chydeniuksen laulut myös soivat kauniisti metsämaisema taustanaan, vahvana solistina mieleen jäi Lyytin roolissa nähty Inkeri Hyvönen. Mieleen jäivät muun muassa myös lavakarismallaan vakuuttanut useita rooleja tehnyt Judith Regwan ja kannattajiensa suosiota nauttinut Kosola Axel Laurén.

Ylioppilasteatterin Lapualaisooppera 2016:ssa on paljon vimmaa ja osaamista, mutta syvin sanoma jäi kaiken metelin ja touhun alle. Kirkkaimpana mieleen jäivät loppupuolen kuulas laulu, ilmapallot ja metsän hiljaisuus. Toisaalta näytelmä onnistui myös nostamaan kiinnostusta alkuperäisteosta kohtaan ja se on nyt varattuna kirjastosta tekstinä ja äänilevynä.

Kiitokset kutsuvieraslipusta esitykseen. Lapualaisooppera 2016 pyörii Mustikkamaalla 20.8. asti.