Lavalta: Vähän niin kuin Alaskassa (Malenkiteatteri)

Kuva: Sonja Järvisalo

Vähän niin kuin Alaskassa on esitys sisaruudesta ja elämän jähmettymisestä

Malenkiteatteri tuo syksyiseen Helsinkiin mahdollisuuden viettää hetken ajan ulkopuolella. Sonja Järvisalon ohjaama Vähän niin kuin Alaskassa on näytelmä unitautiin sairastuneesta Deborahista ja tämän heräämisestä 29 vuotta myöhemmin. Nuorena tyttönä sairastunut Deborah joutuu kamppailemaan ymmärtääkseen nykyhetkeä ja ajan tuomia muutoksia. Vastapainona Deborahin hapuilevalle otteelle todellisuudesta on sisar Pauline, joka on juurruttanut itsensä vahvasti hetkeen ja paikkaan jääden huolehtimaan sairaasta sisarestaan. Kiinnostavinta teoksessa onkin sisarten välinen dynamiikka ja heidän luonteidensa erilaisuus.

Työryhmän tulkinta on herkkä ja intensiivinen. Tanssi ja fyysinen teatteri ovat hyvä lisä tähän unen ja valveen, ja toisaalta toden ja valheen rajamailla keikkuvaan esitykseen. Pelkkänä tekstinä tämä todennäköisesti tuntuisi turhan raskaalta. Kiinnostavaa on myös lääkärin hahmon esiintyminen vain äänenä, se tuo esitykseen lisää unenomaisuutta ja tekee Deborahin hämmennyksen jollain tavalla ymmärrettävämmäksi. Vesa Purokurun rauhallinen ja matala ääni sopii kohtauksiin hyvin.

Tiia Rantala on palavasilmäinen Deborah, intohimolla elämään suhtautuva mutta uudessa tilanteessa silti kovin hauras. Vastaparina tälle on huoliteltu Nuppu Koivun Pauline, joka on joutunut tekemään elämässään epätyydyttäviä valintoja mutta tuntuu suhtautuvan niihin vailla suurempaa katkeruutta. Molempien esiintyjien tanssiharrastus ja kiinnostus fyysiseen ilmaisuun näkyy kauniisti, fyysistä teatteria olisi voinut tuoda esille jopa vahvemmin. Erityisesti esityksen lopussa nähty sisarusten yhteinen "tanssi" on viehättävää katsottavaa.

Visuaalisesti esitys on pelkistetty. Valkoisena kylpevä huone muutamine viherkasveineen kannustaa useisiin mielikuviin: toisaalta tilan mieltää kliiniseksi sairaalahuoneeksi, mutta toisaalta näkymä vie ajatukset myös jonnekin fyysisen maailman ulkopuolelle. Miltä näyttää sellaisen mielen sisällä, joka on ollut kuin poissa päältä viimeiset 29 vuotta?

Uskaltaudun kahden esityksen kokemuksella luonnehtimaan Harold Pinterin tekstejä hieman omituisiksi ja haastaviksi. Deborahin unitautiin vaipuminen ja sen vaikutukset erityisesti tämän siskon Paulinen elämään avautuvat vähitellen, mutta kaikkea ei paljasteta ja iso osa tapahtumien kulusta uniajan ulkopuolella jää katsojan itse pääteltäväksi. Näytelmän henkilöiden, Deborahin, Paulinen ja lääkärin, väliset suhteet ovat jopa tapauksessa kiinnostavat ja saavat ajatukset kuhisemaan tulkinnoista.

Malenkiteatterin esityksestä näkee, että se on rakkaudella tehty. Lavalta paistaa keskittyminen ja tekemisen palo. Kunnioitettavaa on myös haastavaan tekstiin tarttuminen ja liikkeellisen ilmaisun siihen lisääminen. Vähän niin kuin Alaskassa ei päästä katsojaa helpolla, sillä se vaatii suurin piirtein yhtä intensiivistä läsnäoloa niin penkilläistujalta kuin esiintyjiltäkin. Heräävän ihmisen tajunnanvirtaan heittäytyminen ei ole helppoa, mutta kiinnostavaa se on.

Esityksiä on vielä 18.-22.10. Höyhentämön tiloissa Korkeavuorenkadulla, lisätiedot täältä.

Kiitokset Malenkiteatterille lipusta esitykseen. Kurkkaa myös syyskuussa tekemäni haastattelu tämän esityksen tekemisestä.

Malenkiteatterin Vähän niin kuin Alaskassa luottaa tekstin voimaan

Kuva: Joonas Kauhanen

Teatteritarjontaa tutkiessa pienet tekijät jäävät usein isojen jalkoihin ja kaikkea kiinnostavaa ei välttämättä edes tajua etsiä. Itselleni blogi on avannut uudenlaisen ikkunan etenkin pääkaupunkiseudun tarjontaan ja olen tutustunut useampaankin uuteen tekijään. Tällä kertaa kävin tutustumassa Malenkiteatterin uusimman produktion harjoituksiin Kaapelitehtaalla ja juttelemassa työryhmän kanssa teatterin tekemisestä, tekstilähtöisyydestä ja Harold Pinteristä.

Lokakuun puolivälissä saa nimittäin ensi-iltansa Malenkiteatterin rakkaudella valmistettu Vähän niin kuin Alaskassa. Tätä Harold Pinterin tekstiä on tiettävästi esitetty Suomessa aiemmin kahdesti: vuonna 1991 Kajaanin kaupunginteatterissa ja 2010 Turussa Teaterforeningen Gillen toimesta. Malenkiteatterin produktio on joka tapauksessa omanlaisensa, sillä kolmen näyttelijän sijaan lavalla on heitä vain kaksi ja yksi rooli kuullaan ääninauhalta. Lavalla nähdään Sonja Järvisalon ohjauksessa Tiia Rantala ja Nuppu Koivu, äänenä kuullaan Vesa Purokurua. Järvisalo ja Rantala ovat molemmat koulutukseltaan teatteri-ilmaisun ohjaajia, Koivu puolestaan innostui näyttelemisestä uudestaan aikuisiällä ja on sittemmin käynyt muun muassa lukuisia Teatterikorkeakoulun avoimia kursseja ja etsinyt käsiinsä omien sanojensa mukaan kaikki mahdolliset tanssi- ja teatterialan opinnot.

Ajatus tämän esityksen työstämisestä oli alkanut keväällä 2016, kun Rantala lähti etsimään itselleen sopivaa monologitekstiä tekstityön harjoittelua varten. Tarpeeksi kiinnostavaa monologia ei löytynyt, mutta vastaan tuli Pinterin teksti. Vähitellen suunniteltu sooloprojekti kehittyi esitykseksi, jossa mukana on toinenkin näyttelijä ja hahmoton ääni. Rantalan oli myös alunperin tarkoitus ohjata työnsä itse, mutta kesällä 2017 Järvisalo päätyi ohjaajan pallille. Varsinaista esitystä on työstetty vähitellen tämän vuoden tammikuusta lähtien ja ensi-illan lähestyessä työryhmää tuntuu vähän jännittävän, sillä nyt pitäisi vetää kaikki työstetty yhteen ja saada lavalle priimaa. Välillä harjoituksissa väsyttää ja tuntuu että homma ei suju, mutta into tehdä on kova ja treenien jälkeen koko porukka kertoo produktiosta innoissaan. Fiilikset tuntuvat tutuilta omien teatterijuttujen kautta: ennen ensi-iltaa on kauhea paniikki ja ahdistus, mutta silti sitä tekemistä ei vaihtaisi mihinkään muuhun.

Vähän niin kuin Alaskassa on saanut innoituksensa Oliver Sacksin teoksesta Awakenings, joka kertoo unitautiin sairastuneista. Pinterin näytelmässä nainen, Deborah (Rantala), sairastuu unitautiin ja vajoaa unen ja valveen rajamaille, kunnes lääke viimein löydetään. Koivu esittää näytelmässä Deborahin siskoa Paulinea ja Purokurua kuullaan lääkärinä. Järvisalo puhui paljon siitä, kuinka näytelmään muodostui prosessiin aikana todella henkilökohtainen side. Teksti herätti ajatuksia muun muassa siitä, miten ympäristö pyrkii jossain määrin määrittämään esimerkiksi vanhusten käytöstä ja millainen ristiriita siitä syntyy, jos ihminen ei itse tunne itseään vanhaksi tai muista olevansa vanha ja käyttäytyy sen mukaisesti.

Kuva: Sonja Järvisalo

Näyttelijät ja ohjaaja mainitsevat usein tekstin näyttelijälähtöisyyden. Käännös on tehty suomeksi alunperin radioteatterin kuunnelmaksi, joten teksti ei tarjoa juurikaan suuntamerkkejä lavatyöskentelyyn. Malenkiteatterin versiosta tuli luonnollisesti melko riisuttu; valoilla (Joonas Kauhanen) tai äänillä ei kikkailla turhia, vaikka ne ovat olennainen osa esitystä, ja myös lavastus (työryhmä ja Tui Berg) on pelkistetty. Lihaa tekstin luiden ympärille on haettu sen sijaan fyysisen teatterin keinoin. Pinterin tekstissä on jo luonnostaan metaforallisia tasoja, joten työryhmä koki liikkeellisen ilmaisun luontevaksi puheen tukijaksi.

Työryhmäläisenä on ollut mukana myös Ragni Grönblom-Jolly näyttelijäntyön mentorin roolissa. Näyttelijänä ja näyttelijäntyön sekä ohjauksen opetuksen parissa työskennellyt Grönblom-Jolly on ollut Rantalan ohjaustyön pedagogina aiemmin ja oli lähtenyt mielellään mukaan "ohjauksen kolmanneksi silmäksi" tähän produktioon. Grönblom-Jolly kertoo olevansa mukana tarkkailemassa näyttelijäntyötä ja sanallistamassa sitä, mitä hän lavalla näkee. Järvisalokin kiitteli sitä, että mukana on joku tukena ja tutkailemassa näkyykö näyttelijöiden työskentelyssä tosiaan sitä mitä on ajateltu. Myös Koivu oli iloinen tästä mukanaolosta, sillä Grönblom-Jolly on ollut hänelle tärkeä vaikuttaja ja eteenpäinpuskija näyttelijäntyötä harjoitellessa.

Ehdin nähdä varsinaisia harjoituksia noin puolen tunnin ajan ja tuntuu siltä, että lavalle on saatu juuri sitä mistä kahvilassa treenien jälkeen keskustelimme. Toki harjoitussali on vielä pelkistetympi kuin varsinainen esitystila ja valot sun muut puuttuvat, mutta tuntuu että porukalla on selkeä visio, jota kohti ollaan pyrkimässä. Odotan kiinnostuksella miltä lopullinen esitys tulee näyttämään ja millaisena jo tässä vaiheessa unenomainen ja hauras tunnelma näyttäytyy.

Puhuimme työryhmän kanssa myös siitä, mitä tällä hetkellä teatterikentällä tehdään ja kuka teatteria ylipäätään saa tehdä. Yhtä mieltä olimme kaikki siitä, että teatterin tekemistä oppii oikeasti vasta tekemällä sitä jossain muualla kuin koulujen seinien suojissa ja että on tärkeää uskaltaa, antaa itselleen lupa tehdä jos haluaa. Onneksi näitä uskaltajia on paljon pienten teattereiden ja ryhmien muodossa tuomassa moniäänisyyttä teatterin tekemiseen.

Vähän niin kuin Alaskassa esitykset lokakuussa Höyhentämössä 13.-22.10.